Ladataan...
En suostu jäähylle

 

Mun elämässä on ollu erikoiset viikot tai erikoinen kuukausi. Kokonainen episodi oikeastaan. Tajusin Suhdemiehen ja mun suhteen laadun ja pystyin rentoutumaan, kun ei tarvitse miettiä jännitteitä meidän välillä. Lähennyttiin pitkästä aikaa ja ollaan soiteltu lähes päivittäin. Hän on kyllä merkittävä ihminen mun elämässä. Ei ole ollut aina helppoa eikä tosiaan ihan ilmaiseksi olla tässä tilanteessa, mutta mikään hyvä ei koskaan tule helpolla. Kai. Nyt luotan, että Suhdemies on hyvä ystävä, joka ei mun elämästä niin vain katoa. Enkä silti toivo parisuhdetta tulevaisuudessa hänen kanssaan. Sen verran on menny hermot tällä viikolla muutamaan asiaan. Siis ihan hyvällä ajattelen. Ollaan liian samanlaisia monessa asiassa ja vedettäis toisemme syvälle suohon, josta ei päästäis enää ylös kumpikaan. Ystävänä homma toimii paremmin. Ja se että on ystäviä ympärillä, on tärkeää. Hyviä ystäviä. Kaipasin sitä avioliitossakin, mutta en oikein tajunnut asiaa. Exä oli mun bestis ja kaikki muutkin ystävät yksinään, mikä tietenkin on liian iso taakka yhdelle miehelle, joten eihän se riittäny.

Niin, erikoiset viikot tai erikoinen kuukausi. Olin siis juuri saanut jonkinlaisen ajatusketjun valmiiksi ja loppuun Suhdemiehen osalta. Ja samalla oppinut itsestäni jotain tärkeää. Ja kirjoitinkin edelliseen tekstiin, että tuntuu kuin jonkinlainen vaihe tai jopa aikakausi olisi päättynyt. Ei vain suhteessa yhteen ihmiseen, vaan mun elämässä laajemminkin. Ja siinä Suhdemies oli merkittävässä osassa. Muutenkin musta tuntuu, että harvoin opin itsekseni mitään. Usein tarvitaan joku toinen ihminen tai toisia ihmisiä, jotta syntyy ahaa-elämyksiä. Olo oli odottava ja innokas, valmis kokemaan tai oppimaan jotain uutta. En arvannu, että tuskin olin ajatuksen saanut loppuun päässäni, niin jo tapahtuisi. Muutaman satunnaisen tapahtuman ja hetken mielijohteen seurauksena sain sähköpostiin viestin tuntemattomalta mieheltä koskien asiaa, josta olin kiinnostunut. Vastasin viestiin ja hän vastasi minun viestiini. En oikein tiedä, mitä noissa viesteissä tapahtui, mutta jonkinlainen yhteys syntyi heti ja aloimme kirjoitella toisillemme pitkiä kirjeitä päivittäin. Mies ei varsinaisesti ollut tuntematon, sillä tiesin hänen nimensä ja hän minun ja google kertoi lisäksi mitä kertoi. Mutta emme siis tunteneet etukäteen mistään muusta yhteydestä. Päivittäisestä kirjoittelusta tuli mieluisa rutiini ja pitkin päivää kävin mielessäni vuoropuhelua miehen kanssa, että mistä seuraavaksi haluaisin kirjoittaa. Olisi niin paljon asioita, joista haluaisn jutella ja joista kuulla ja joista kertoa. Sukelsin kirjoittamisen ja kirjeisin ihan täysillä. Ja tajusin välittömästi, että tämä se on! Tätä oon kaivannut! En kirjoittelua sinänsä, se on vain yksi väline, mutta sitä vuoropuhelua, vuorovaikutusta, kommunikaatiota - sitä että toinen ymmärtää, mitä mä sanon ja tarkoitan, ja mä ymmärrän mitä toinen sanoo ja toinen jaksaa lukea mun vuolaat kirjoitukset, ja vieläpä väittää tykkäävänsä niistä. Ja mä jaksaisin lukea toisen tekstejä vaikka satoja sivuja.

Jotain todella kummallista tapahtui niiden sanojen, rivien ja sivujen välityksellä. Se, että on yhteydessä toiseen ihmiseen. Tätä yhteyttä ei häirinnyt treffailu, ulkonäkö, mitkään fyysiset rajoitteet tai ulkoiset tekijät, koska se lähti liikkeelle niin itsestään, ilman agendaa tai päämäärää. Vahingossa. Kirjeisiin luikerteli jossain vaiheessa myös ajatus tapaamisesta. Aluksi tapaamisidea oli ehkä että kunhan nyt tavataan, mutta aika pian siinä oli muutakin sävyä ja jännitettä. Kirjettä oli aina kutkuttavaa odottaa ja aina luin ne suorastaan ahmimalla läpi kertaalleen. Ja kohta vielä uudestaan. Yhteydessä oli jotain todella intensiivistä, intiimiä, hämmentävää. Yllättävää. Tajusin yhä selvemmin, mikä oli esimerkiksi Suhdemiehen ja mun väliltä puuttunut. Tuo maaginen yhteys, jossa on sanoja. Se ei ole miehen ja naisen välinen yhteys tai romanttinen yhteys tai eroottinen yhteys tai ystävien välinen yhteys. Se on jotain enemmän. Jonkinlaista sielunkumppanuutta. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin. Ja tajusin ja tajuan edelleen, että tuota kaipaan. Tuo yhteys on se, mikä pitää olla, jos haluan jotain parisuhteeseen viittaavaa joskus. En voi tyytyä vähempää. En varsinkaan nyt, kun tiedän, että se on mahdollista. Vastaavaa olen kokenut hetkittäin exän kanssa silloin 20 vuotta sitten, mutta se perustui sille minälle, jota ei ole enää olemassa. Ollut pitkään aikaan. Vastaavaa koen ajoittain muutamien ystävien kanssa. Ja parisuhteessa en voi olla ilman tuota kokemusta. En vaan voi. Koska silloin tyydyn liian vähään.

Se sanojen kautta syntynyt yhteys oli kerta kaikkiaan mahtavaa. Ja kun kyseessä oli entuudestaan vieras ihminen, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, ei tarvinnut miettiä, voiko tällaista ja tällaista sanoa, koska mitä jos toinen joutuukin arvioimaan uudelleen, millainen mä olen, ja se onkin sille liikaa. Että se ei kestä sitä. Vieras lukee mun sanat sellaisina kuin mä ne kirjoitan ja mä luen vieraan sanat sellaisina kuin hän ne kirjoittaa. Ei ole muuta, mihin nojautua. Sanat on tärkeitä. Ne on ainoita, mitä meillä siinä on. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut varmaan vielä enenmmän, mutta kirjoittamisen piti tapahtua arjen lomassa, joten joku raja niille kirjeille väistämättä aina tuli.

No, sovimme siis tapaamisen. Ja koska sitä jännittettä oli ollut jo kirjeissä aikalailla, niin vaikka tapaamisen laatu treffit vai ei -akselilla oli mulle ehkä vähän epäselvä, niin selvää oli, että pakko harrastaa seksiä, jos yhtään löytyy kemiaa. Että ei niinku olla tapaamassa kaveri-pohjalta. Tai ainakaan mä en ollut. Jotenkin järisyttävää tavata entuudestaan vieras ihminen livenä, jonka kuitenkin tavallaan tuntee sanojen välityksellä hyvin. Tai luulee tuntevansa. Sovimme, että menen miehen luokse viinilasilliselle. Ajatus kahvilassa tapaamisesta olisi tuntunut jotenkin teennäiseltä kaiken sen intiimin kirjeenvaihdon jälkeen. Soitin kelloa ja mies avasi oven. Habitus hieman poikkesi ennakkokuvasta, mutta muuten olemus oli tuttu. Absurdia nähdä! Ehkä sanoinkin ääneen niin, en muista, mutta ainakin ajattelin. Kiusalliset ensimmäiset 5 minuuttia. Miten paljon pitää puhua säästä tai jostain arkisesta ensin? En tiedä. Tilanne oli uusi. Mutta kuten kirjeistä oli tullut selväksi, mies oli oikeastikin vähintään yhtä puhelias kuin olin odottanut, joten ilahduttavaa, että kerrankin mun ei tartte kannatella keskustelua. Saatoin olla pitkään (?) jopa hiljaa, koska mies puhui niin paljon. Siitä tykkään aina. Mun on vaikea ymmärtää tuppisuisia miehiä. En minäkään sitten lopulta kauaa malttanut olla hiljaa ja puhetta riitti paljon. Loputtomasti. Kokemus oli lähes sama kuin kirjeissä.

Olin niin lumoutunut siitä keskustelusta, että en ehtinyt yhtään miettiä, että onkohan tässä kemiaa välissä, onkohan meillä seksiä, miten tämä tästä etenee, pitäisikö tehdä joku peliliike tms. Menin vaan with the flow pohtimatta. Ja kyllä, oli seksiä. Ennen kuin ehdin miettiä, onkohan sitä. Jee! Mies, joka tekee aloitteen, great! Niin siistiä!! Seksi on vaan niin kivaa. Se on aina kivaa. Edelleen, monien treffien ja seksikokemusten jälkeenkin, mua jaksaa yllättää se mutkattomuus, luonnollisuus ja helppous. Tai en tiedä, kokeeko toinen osapuoli niin, mutta mä koen noin. Ihan kuin luonto ohjais, että näin kuuluu mennä.

Seksi oli siis kivaa. Mutta jotain tapahtui. Tai ehkä ennemminkin jäi tapahtumatta. Oli meillä mukavaa sen jälkeenkin, mutta joku oli muuttunut. Outo etäisyys. Ei iso eikä paha. Ei kiusallinen. Mutta kuitenkin. En saanut siitä kiinni, mikä se oli ja miksi. Mutta se oli siinä. Meidän välissä. Myöhemmin mies kertoi, että ei näe tälle jatkoa. Mä olisin ehkä nähnyt vähän enemmän jatkoa, mutta tunsin kyllä sen etäisyyden. Vaikka tajusin ja tiesin sen jo heti silloin yöllä, niin kuitenkin se sattui. Toisaalta tunsin helpotusta, koska koin tai jäi kokematta ihan niitä samoja asioita, joita mies kertoi mulle, jotka puuttuivat. En ollut vaan ihan yhtä ehdoton niiden kanssa. Mutta vielä enemmän kuin se, että tästä ei seuraavia vaiheita tule, mua kirpaisee se, että se mieletön yhteys loppuu. Tuntuu huijaltulta. Ei miehen, vaan universumin puolelta. Että juuri olin avoin uudelle, uusi tulikin heti, se osui syvälle, koska se oli niin tärkeä, se yhteys, maaginen yhteys, jonka siinä samassa tajusin aina aiemmin puuttuneen. Että tätä tarvitsen ja haluan ja tätä ilman en voi olla. Ja tässä se nyt on. Ja ei sitten kuitenkaan. Että häh?! Mitä nyt oikein tapahtui?? Sain jotain, mitä en ollut osannut edes kaivata, mutta samantien tajusin, että tätä olen oikeastaan kaivannut aina. En vain ole osannut antaa sille hahmoa tai nimeä. Ja sitten se katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Ei tämän nyt näin pitänyt mennä! Onhan tässä nyt joku huijaus tapahtunut!

No, pari päivää meni, että pääsin tilanteen tasalle. Nyt olen älyttömän iloinen kuluneista viikoista, tästä episodista. Tiedän, että yhteys toiseen ihmiseen on mahdollista saavuttaa. Siis muidenkin kuin naispuolisten ystävien kanssa. En oo ehkä vastaavaa kokenut tai ainakin olen ehtinyt unohtaa, millaista se on. Tuollainen maaginen yhteys. Ja että se voi tulla helposti, jopa vahingossa. Ei tarvitse puristaa ja vääntää väkisin mitään. Mulla on usein aika suuri tarve järkätä asioita, pistää nenäni joka paikkaana ja sotkeutua vähän kaikkeen. En oikein luota, että "elämä kantaa" tai että asiat menevät jotenkin itsestään. Ja eihän ne yleensä menekään, pitäähän sitä nyt jotain tehdä ja vaivaa nähdä. Mutta ihmisten välille ei synny yhteyttä väkisin. Se tulee jos on tullakseen. Eikä ole pakko tyytyä vähempään, ellen itse halua. Minä päätän, mihin tyydyn tai en tyydy. Nythän mulla on paremmat eväät tunnistaa sielunkumppani, jos sellainen joskus eteen tulee. Oikeastaan mua vähän jännittääkin, että millaisia ihmisiä elämä mun eteen heittääkään.

 

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

 

Oli jotenkin vapauttava fiilis, kun tajusin ja tunnustin itselleni tunteeni Suhdemiestä kohtaan. Niin mukava ihminen ja ihana mies kuin hän onkin, niin ei, en tunne ihastusta. Kiintymystä, tietenkin, onhan hän hyvä ystävä. Niin ja se seksi on aina ollut huikeaa, joten eihän siitä voi olla tykkäämättä. Mutta ei hätää eikä paniikkia, en ole häneen ihastunut, mikä olisi siis mutkistanut mun elämää, koska hän elää hyvin erilaista vaihetta elämässä nyt. Siihen ei parisuhteella ole sijaa. Näissä tunnelmissa sovimme yhteisestä hengailusta viikonloppuna. Tai "nämä tunnelmat" pidin visusti omana tietonani, mutta uskaltauduin tapaamaan Suhdemiehen, kun ei tarvitse juosta karkuun ihastuksen tunteita, kun niitä ei ole.

Musta oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa ja omituista kyllä, ei tehnyt seksiä mieli. Varmaan olisin ollut vieteltävissä, kuten ehkä koko sinkkuajan kroonisesti, mutta tilanne ei akuutisti ollut päällä. Katselin oikein sillä silmällä Suhdemiestä, että millaista olisi, jos se olisi mun mies. En oikein onnistunut siinä. Se vaan ei oo mun mies. Eikä sellaiseksi tule. Helpottava ja vapauttava tunne. Ei tarvitse yrittää tuntea jotain, mitä ei tunne. Ei myöskään tarvitse pelätä jotain, mitä tuntee. Hyvä ja aidosti hyvä fiilis. Meillä oli tosi kivaa. Löysäiltiin yhdessä. Juteltiin, naurettiin. Tuijotettiin telkkaria kainalokkain. Halattiin, ei pussailtu.

Mä oon nyt selvästi ohittanut sen järjettömän seksinnälkä-vaiheen, joka mulla oli päällä välittömästi eron jälkeen. Ja joka on muuttunut siitä "haluan haalia kokemuksia vailla mitään velvollisuuksia" tunnelmista siihen, että pelkkä seksi ei riitä. Pitää olla tunteita. En jaksa treffailua treffailun vuoksi. Ei ole aikaakaan siihen. Suhdemies on ollut mulle todella tärkeä henkilö tässä kohdassa matkaa. On ollut tunteita ja sitten on ollut vähän rauhallisempaa sillä saralla. Älytön kemia kuitenkin kokoajan. Ja mahtavaa seksiä, ajan kanssa paranevaa, kun toista on oppinut tuntemaan. Ja sitä huumoria, mikä mulle on nykyään niin tärkeää. Seksin kanssa ja ilman.

Mutta mutta. Mitäs nyt sitten? On testattu deittailua, satunnaista seksiä, vaihtuvia kumppaneita, fwb-suhdetta, erilaisia ihastumisia puolin ja toisin, pidetty omasta vapaudesta kiinni, kehenkään tai mihinkään sitoutumatta. Edelleenkään en kaipaa pitää velvollisuuksia ja sitoutumisia sinänsä, niitä riittää töissä ja lapsissa yms ihan tarpeeksi muutenkin. Mutta nyt olisi kiva tutustua johonkin, jonka kanssa voisi edes ajatella, että oliskin jotain enemmän. Ei tarttis sitä etukäteen tietää eikä mitään stressiä ottaa, mutta edes periaatteessa mahdollisuus muuhunkin kuin yksiin tai kaksiin treffeihin. Enkä halua toista Suhdemiehen kaltaista "suhdetta". Suhdemies toivottavasti jää mulle ystäväksi ja toivottavasti saan vielä seksiäkin, mikäli tässä muuten on edessä pitkä kuiva kausi, mutta seksin takia en ole enää kiinnostunut treffailuun. Tai siis olen tietenkin!! Mutta pelkän seksin takia en. (hups, mikä ajatusvirhe..)

Vaikka nyt jotenkin kuulostaa kuin olisin kirjoittamassa jotain päätöslukua Suhdemiehen ja mun välille, niin ei siitä ole kyse. Putsasin vaan pöydän omassa mielessäni, kun kävin sen ajatusprosessin läpi, että olen ihastunut Suhdemieheen enkä sitten olekaan. Pääsin jonkinlaiseen ymmärrykseen jopa, miksi en ole Suhdemieheen ihastunut ja miksi en nyt sitten havittelekaan hänen kanssaan parisuhdetta. Mutta niin paljon hyvää meidän välillä on, että nyt ainakin tiedän tulevaisuutta varten, miten mielettömän mahtavaa ja ihanaa seksi voi olla - ja hauskaa. Hankalaan seksiin tai kemian puutteeseen en enää lähde. Ja miten älyttömän hauskaa jonkun ihmisen, siis miehen tässä tapauksessa, kanssa voi olla. Että ihan samoin kuin läheisten ystävien, naispuolisten siis, myös miehen kanssa voi nauraa vatsa kippurassa ja poskipäät kipeänä. Mikä on mulle uusi juttu myös. Joko en oo sitä osannut tai tapaamani miehet eivät vaan ole olleet kovin hauskoja.

Ja vielä sekin tähän pöydän putsaus -kohtaan, että sinkkuna on hyvä olla. En loppuelämääni mielelläni ole, mikäli se musta riippuu, mutta kuitenkin tosi kivaa, niin kivaa, että en myy tätä kallisarvoista aikaa mihin tahansa suhteeseen tai kenelle tahansa. Silti alkaa olla enemmän hajua siitä, millaiseen suhteeseen voisin myymistä harkita. Asia, josta ei aiemmin ole ollut mitään tietoa ja minkä takia olen nyt sinkkuna pelännyt, että hairahdan jonkun kanssa suhteeseen aivan vääristä syistä, ja siksi pitänyt vapaudestani tiukasti, jopa neuroottisen mustasukkaisesti, kiinni. Nyt uskallan ottaa vähän rennommin. Jos joku tulee ja vie jalat alta, niin antaa viedä!

Saa nähdä, perunko ahdistuksissani nämä sanat yön yli nukuttuani.. *huutonaurua* Nyt olo on zen.

 

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Olen aiemminkin tullut siihen tulokseen, että arki on ihan hyvä asia. Sitä ensinnäkin on suurin osa ihmisen elämästä ja toisaalta arjessa on sopivasti rutiinia, puurtamista ja tasaisuutta, että se pitää pään jotenkin aisoissa. Välillä se on kypsää, välillä se pelastaa monelta harmilta. Niinkuin nyt.

Suhdemies on vaivannut mun mieltä viime aikoina enemmän kuin olisin toivonut. Oikeastaan koko alkuvuoden. Tällaista tämä ei ollut syksyllä ja tällaista tämän ei pitäisi olla. Arki ja aika ovat kuitenkin tuoneet tähän helpostusta ja myöskin jonkinlaista ratkaisua. Tai ainakin ajatus on saanut kypsyä rauhassa. Mulla oli ensin suuri tarve tuoda mun syventyneet tunteet esille, jutella aiheesta Suhdemiehen kanssa ja saada asia jotenkin eteenpäin tai päätökseen. Toisaalta tietenkin kammosin aiheesta puhumista, mutta vaikea oli olla ajatusten kanssa yksin. Nyt kun arki on taas vienyt leijonaosan kaikesta elämästä enkä ole pystynyt olemaan niin tiiviisti Suhdemiehen kanssa tekemisissä, edes viestitse, niin olen hieman saanut etäisyyttä koko asiaan. Ymmärrän hyvin selkeästi nyt, että ihastumisen tunteet, tai ne jotka sellaisiksi tulkitsin, johtuivat ensisijaisesti siitä, että olin viettänyt aikaa Suhdemiehen kanssa niin tiiviisti. Meillä on hauskaa ja seksi on kivaa. Onhan yksin arjessa taapertaminen aika paljon kurjempaa ja tylsempää kuin Suhdemiehen kanssa hengailu ja sekstailu. Nyt kun arki on etäännyttänyt mua Suhdemiehestä, olen huomannut, että en juurikaan kaipaa häntä. Tai kaipaan kuten ketä tahansa ystävää, jonka kanssa on kiva olla, mutta en sen enempää. Ja kaipaan seksiä Suhdemiehen kanssa, kuten mitä tahansa kivaa tekemistä ystävän kanssa, mutta en sen enempää. Onhan tuokin toki paljon ja olen iloinen, että sellainen ihminen mun elämässä on. Ainakin jossain määrin on. Mutta ei se, että Suhdemies yltää sinkkuaikana tapaamieni miesten ykköseksi, tee hänestä vielä suurta rakkauden kohdetta. Tai edes suurta ihastuksen kohdetta. Tämä on ollut arvokas löytö mulle viimeisen parin viikon aikana.

Tajusin nimittäin hetki sitten, että olen aina tyytynyt tosi vähään. Mulle on riittänyt, että toinen on edes suht kiva, niin tulkitsen olevani ihastunut enkä odota sen suurempia tunteita. En myöskään ole odottanut, että minä merkitsisin sille toiselle mitään kovin suurta. Tietenkin olen luullut, että ihastukseni on aina ollut suurta ja todellista ja mahtavaa ja että toinen on ollut mahtava ja että se toinen on pitänyt mua erityisenä. Mutta kun nyt aloin oikein kelata elämäni miehiä taaksepäin, niin oikeasti olen kuitenkin päätynyt jonkinlaiseen ihmissuhteeseen tai jopa avioliittoon (sen yhden kerran ja pitkäksi aikaa) miehen kanssa, joka ei ole aiheuttanut mussa mitään älyttömiä tunnekuohuja. Rakastin exääni paljon ja rakastan oikeastaan vieläkin. Mutta en ollut häneen koskaan mitenkään älyttömän rakastunut. Ihastunut kyllä. Ja sitten aloin rakastaa häntä. Mutta en ollut häneen rakastunut, missään vaiheessa. Aika karua myöntää sellainen. Silloin nuorena, kun tapasimme, mulla oli niin suuri tarve olla jonkun kanssa ja saada turvaa parisuhteesta, että ihastuminen riitti solmimaan pitkäkestoisen parisuhteen. Eikä se suhde huono ollut. Saimme lapsia ja meillä oli monia hyviä vuosia. En kadu siinä mitään. Mutta nykyisellä elämänkokemuksella ja kyvyllä selviytyä yksin, jopa nauttia elämästä sinkkuna, en ikimaailmassa enää solmisi minkään sortin parisuhdetta sellaisten tunteiden perusteella. Tai näin kuvittelin.

Suhdemiehen kanssa oli kuitenkin vähällä käydä taas noin. Olin ihastunut ja valmis ryntäämään täysillä niin pitkälle suhteeseen kuin toinen vain olisi suostunut. Tulkitsin ihastumiseni tunteet paljon suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ja olisin tyytynyt siihen, että meillä on kivaa ja seksi luistaa. Siis ei mitään vähäisiä asioita. Mutta mulla on monen ihmisen kanssa kivaa ja seksikin on luistanut monen kanssa hyvin. Ei tosin ihan noin hyvin, mutta eipä mulla ole tässä sinkkuaikana toista noin pitkää seksisuhdetta ollutkaan. Tajuan nyt, parin viikon arjen hellän huoman jälkeen, että Suhdemiehestä ja musta ei tule paria ja että olen sen tiennyt kokoajan, mutta en ole uskaltanut sitä itselleni myöntää. On vaikea päästää irti jostain kivasta, kun ei tiedä, saako mitään koskaan tilalle ja jos saa, niin mitä.

Tämä on ollut ensimmäinen kerta mun elämässä, kun olen uskaltanut katsoa miestä ja meidän välistä suhdetta rehellisesti. Mitä siitä saan, mitä siihen annan, miltä se oikeasti tuntuu, mikä pelottaa, epäilyttää, ilahduttaa. Aiemmin on ollut sellainen tunne, että ei tällaisia voi miettiä. Ei ole varaa sellaisia alkaa miettiä. Tässä on nyt mukava tyyppi, johon olen ihastunut, ja kaikki epäilykset ja muut lakaistaan maton alle eikä niitä kaivella sieltä koskaan esille. Koska jos niitä kaivelisi, niin tuloksena saattaisi olla, että itseasiassa en olekaan kovin ihastunut tähän mieheen tai en sittenkään arvosta häntä niin paljon kuin haluan itselleni uskotella. Ja sitten joutuisin luopumaan tästä parisuhteesta, jonka toivon olevani The One And The Only - ja se luopuminen olisi aiemmin tehnyt liian kipeää ja ollut liian pelottava. Nyt olen uskaltanut miettiä nämä kaikki läpi. Miltä Suhdemies tuntuu, mitä hänessä arvostan, arvostaako hän minua, mihin asioihin hänessä olen ihastunut. Olen ihastunut hänen huumorintajuunsa ja seksiin. Mutta moni muu asia on juuri niitä maton alle lakaistuja. Tai olisi niitä maton alle lakaistuja, jos meille syntyisi suhde.

Lopputuloksena olen tajunnut, että tunteet Suhdemiestä kohtaan ovat loistavasta kemiasta huolimatta ystävän tunteita. En halua hänen kanssaan enempää kuin mitä meillä nyt on. Olen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin ja pystyin käymään nämä tunteet ja ajatukset läpi. Kun olen nämä prosessit saanut päässäni päätökseen, on ollut taas paljon helpompi ottaa Suhdemieheen yhteyttä. En odota häneltä kokoajan jotain enemmän tai jotain muuta - ja sitten pety, kun niitä ei tulekaan. Olen jopa hieman innoissani näistä löydöistä. Vaikka toisaalta vähän surettaa, että joudun luopumaan ajatuksesta Suhdemiehen ja mun välisestä parisuhteesta, jossa olisi älyttömän hauskaa ja törkeesti hyvää seksiä, niin siitä huolimatta tunnen helpotusta. Kai sitä alitajuisesti on ymmärtänyt, että ei se olisi tuollaista oikeasti. Liian paljon tärkeitä asioita pitäisi pitää tiiviisti siellä maton alla - luultavasti puolin ja toisin. Sitä olen harrastanut tähän saakka parisuhteissa ja se on pitkän päälle todella uuvuttavaa. Erityisesti avioliitossa tein sitä pitkään. En kerta kaikkiaan ollut valmis myöntämään, että ei tästä tule mitään. Emme me voi olla yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Olemme onnettomia, väsyneitä, uupuneita, huonoja vanhempia, vittumaisia ja katkeria. Myöntäminen teki kipeää, mutta avasi molemmille oven uuteen elämään.

Nyt tunnelma elämästä on rauhallinen, hieman innostunut. Uutta odottava. Niin harrastusten, työn, suhdeasioiden kuin seksinkin suhteen - joka muuten on ollut mielessä ihan älyttömän vähän (!).

 

 

 

Share

Pages