Ladataan...
En suostu jäähylle

Olen aiemminkin tullut siihen tulokseen, että arki on ihan hyvä asia. Sitä ensinnäkin on suurin osa ihmisen elämästä ja toisaalta arjessa on sopivasti rutiinia, puurtamista ja tasaisuutta, että se pitää pään jotenkin aisoissa. Välillä se on kypsää, välillä se pelastaa monelta harmilta. Niinkuin nyt.

Suhdemies on vaivannut mun mieltä viime aikoina enemmän kuin olisin toivonut. Oikeastaan koko alkuvuoden. Tällaista tämä ei ollut syksyllä ja tällaista tämän ei pitäisi olla. Arki ja aika ovat kuitenkin tuoneet tähän helpostusta ja myöskin jonkinlaista ratkaisua. Tai ainakin ajatus on saanut kypsyä rauhassa. Mulla oli ensin suuri tarve tuoda mun syventyneet tunteet esille, jutella aiheesta Suhdemiehen kanssa ja saada asia jotenkin eteenpäin tai päätökseen. Toisaalta tietenkin kammosin aiheesta puhumista, mutta vaikea oli olla ajatusten kanssa yksin. Nyt kun arki on taas vienyt leijonaosan kaikesta elämästä enkä ole pystynyt olemaan niin tiiviisti Suhdemiehen kanssa tekemisissä, edes viestitse, niin olen hieman saanut etäisyyttä koko asiaan. Ymmärrän hyvin selkeästi nyt, että ihastumisen tunteet, tai ne jotka sellaisiksi tulkitsin, johtuivat ensisijaisesti siitä, että olin viettänyt aikaa Suhdemiehen kanssa niin tiiviisti. Meillä on hauskaa ja seksi on kivaa. Onhan yksin arjessa taapertaminen aika paljon kurjempaa ja tylsempää kuin Suhdemiehen kanssa hengailu ja sekstailu. Nyt kun arki on etäännyttänyt mua Suhdemiehestä, olen huomannut, että en juurikaan kaipaa häntä. Tai kaipaan kuten ketä tahansa ystävää, jonka kanssa on kiva olla, mutta en sen enempää. Ja kaipaan seksiä Suhdemiehen kanssa, kuten mitä tahansa kivaa tekemistä ystävän kanssa, mutta en sen enempää. Onhan tuokin toki paljon ja olen iloinen, että sellainen ihminen mun elämässä on. Ainakin jossain määrin on. Mutta ei se, että Suhdemies yltää sinkkuaikana tapaamieni miesten ykköseksi, tee hänestä vielä suurta rakkauden kohdetta. Tai edes suurta ihastuksen kohdetta. Tämä on ollut arvokas löytö mulle viimeisen parin viikon aikana.

Tajusin nimittäin hetki sitten, että olen aina tyytynyt tosi vähään. Mulle on riittänyt, että toinen on edes suht kiva, niin tulkitsen olevani ihastunut enkä odota sen suurempia tunteita. En myöskään ole odottanut, että minä merkitsisin sille toiselle mitään kovin suurta. Tietenkin olen luullut, että ihastukseni on aina ollut suurta ja todellista ja mahtavaa ja että toinen on ollut mahtava ja että se toinen on pitänyt mua erityisenä. Mutta kun nyt aloin oikein kelata elämäni miehiä taaksepäin, niin oikeasti olen kuitenkin päätynyt jonkinlaiseen ihmissuhteeseen tai jopa avioliittoon (sen yhden kerran ja pitkäksi aikaa) miehen kanssa, joka ei ole aiheuttanut mussa mitään älyttömiä tunnekuohuja. Rakastin exääni paljon ja rakastan oikeastaan vieläkin. Mutta en ollut häneen koskaan mitenkään älyttömän rakastunut. Ihastunut kyllä. Ja sitten aloin rakastaa häntä. Mutta en ollut häneen rakastunut, missään vaiheessa. Aika karua myöntää sellainen. Silloin nuorena, kun tapasimme, mulla oli niin suuri tarve olla jonkun kanssa ja saada turvaa parisuhteesta, että ihastuminen riitti solmimaan pitkäkestoisen parisuhteen. Eikä se suhde huono ollut. Saimme lapsia ja meillä oli monia hyviä vuosia. En kadu siinä mitään. Mutta nykyisellä elämänkokemuksella ja kyvyllä selviytyä yksin, jopa nauttia elämästä sinkkuna, en ikimaailmassa enää solmisi minkään sortin parisuhdetta sellaisten tunteiden perusteella. Tai näin kuvittelin.

Suhdemiehen kanssa oli kuitenkin vähällä käydä taas noin. Olin ihastunut ja valmis ryntäämään täysillä niin pitkälle suhteeseen kuin toinen vain olisi suostunut. Tulkitsin ihastumiseni tunteet paljon suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ja olisin tyytynyt siihen, että meillä on kivaa ja seksi luistaa. Siis ei mitään vähäisiä asioita. Mutta mulla on monen ihmisen kanssa kivaa ja seksikin on luistanut monen kanssa hyvin. Ei tosin ihan noin hyvin, mutta eipä mulla ole tässä sinkkuaikana toista noin pitkää seksisuhdetta ollutkaan. Tajuan nyt, parin viikon arjen hellän huoman jälkeen, että Suhdemiehestä ja musta ei tule paria ja että olen sen tiennyt kokoajan, mutta en ole uskaltanut sitä itselleni myöntää. On vaikea päästää irti jostain kivasta, kun ei tiedä, saako mitään koskaan tilalle ja jos saa, niin mitä.

Tämä on ollut ensimmäinen kerta mun elämässä, kun olen uskaltanut katsoa miestä ja meidän välistä suhdetta rehellisesti. Mitä siitä saan, mitä siihen annan, miltä se oikeasti tuntuu, mikä pelottaa, epäilyttää, ilahduttaa. Aiemmin on ollut sellainen tunne, että ei tällaisia voi miettiä. Ei ole varaa sellaisia alkaa miettiä. Tässä on nyt mukava tyyppi, johon olen ihastunut, ja kaikki epäilykset ja muut lakaistaan maton alle eikä niitä kaivella sieltä koskaan esille. Koska jos niitä kaivelisi, niin tuloksena saattaisi olla, että itseasiassa en olekaan kovin ihastunut tähän mieheen tai en sittenkään arvosta häntä niin paljon kuin haluan itselleni uskotella. Ja sitten joutuisin luopumaan tästä parisuhteesta, jonka toivon olevani The One And The Only - ja se luopuminen olisi aiemmin tehnyt liian kipeää ja ollut liian pelottava. Nyt olen uskaltanut miettiä nämä kaikki läpi. Miltä Suhdemies tuntuu, mitä hänessä arvostan, arvostaako hän minua, mihin asioihin hänessä olen ihastunut. Olen ihastunut hänen huumorintajuunsa ja seksiin. Mutta moni muu asia on juuri niitä maton alle lakaistuja. Tai olisi niitä maton alle lakaistuja, jos meille syntyisi suhde.

Lopputuloksena olen tajunnut, että tunteet Suhdemiestä kohtaan ovat loistavasta kemiasta huolimatta ystävän tunteita. En halua hänen kanssaan enempää kuin mitä meillä nyt on. Olen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin ja pystyin käymään nämä tunteet ja ajatukset läpi. Kun olen nämä prosessit saanut päässäni päätökseen, on ollut taas paljon helpompi ottaa Suhdemieheen yhteyttä. En odota häneltä kokoajan jotain enemmän tai jotain muuta - ja sitten pety, kun niitä ei tulekaan. Olen jopa hieman innoissani näistä löydöistä. Vaikka toisaalta vähän surettaa, että joudun luopumaan ajatuksesta Suhdemiehen ja mun välisestä parisuhteesta, jossa olisi älyttömän hauskaa ja törkeesti hyvää seksiä, niin siitä huolimatta tunnen helpotusta. Kai sitä alitajuisesti on ymmärtänyt, että ei se olisi tuollaista oikeasti. Liian paljon tärkeitä asioita pitäisi pitää tiiviisti siellä maton alla - luultavasti puolin ja toisin. Sitä olen harrastanut tähän saakka parisuhteissa ja se on pitkän päälle todella uuvuttavaa. Erityisesti avioliitossa tein sitä pitkään. En kerta kaikkiaan ollut valmis myöntämään, että ei tästä tule mitään. Emme me voi olla yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Olemme onnettomia, väsyneitä, uupuneita, huonoja vanhempia, vittumaisia ja katkeria. Myöntäminen teki kipeää, mutta avasi molemmille oven uuteen elämään.

Nyt tunnelma elämästä on rauhallinen, hieman innostunut. Uutta odottava. Niin harrastusten, työn, suhdeasioiden kuin seksinkin suhteen - joka muuten on ollut mielessä ihan älyttömän vähän (!).

 

 

 

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Nyt tulee sitten ihan päiväkirjatasoista teinimäistä ja suodattamatonta riutumista seuraavaksi, joten suosittelen hyppäämään suoraan johonkin aikuisen ylläpitämään blogiin, jos aikuinen teksti kiinnostaa.

Olin vastaamassa Organic loverin kommenttiin, joka oli edellisessä postauksessa, mutta vastaus alkoi venyä niin pitkäksi rutinaksi, että ajattelin rutista aiheesta ihan kokonaisen postauksen verran. Lienee nämä sydämenasiat (vai hormoni-asioistako tässä on kyse..?) on sellaisia, että ei niissä tapahdu mitään aikuistumista, vaikka vuodet vierii ja muuten sitä on kovinkin keski-ikäinen ja ihan ok äiti ja pystyy päivisin töissä näyttelemään aikuista.

Siis. Suhdemiehen kanssa on nyt vietetty ystävyys+ -suhdetta, fwb-suhdetta or what ever hieman vajaa puoli vuotta. Meillähän on deittihistoria parin vuoden takaa: hän ihastui ensin, minä sitten, hänellä meneillään sotkuinen ero, jonka jalkoihin jäin ja tulin "jätetyksi". En tiedä, voiko jättämisestä varsinaisesti puhua, kun olimme vasta tutustumassa ja treffailemassa. Tilanne rauhoittui ja tapailimme taas jonkin aikaa, mutta Suhdemies jätti minut uudestaan, koska eron sotkut jatkuivat, hän oli henkisesti loppu eikä uusi suhde houkutellut. Jonkin aikaa tapailimme fwb-merkeissä, mutta minä olin edelleen ihastunut, joten se kävi liian raskaaksi ja lopetin yhteydenpidon kokonaan. Siis en mitenkään kadonnut, vaan kerroin, että tunteeni häntä kohtaan ovat enemmän kuin fwb ja tämä on liian vaikeaa, joten parempi on, että ei olla missään tekemisissä. Hän oli tästä surullinen, mutta kunnioitti toivettani emmekä olleet missään yhteydessä moneen kuukauteen. Jälkikäteen kuulin, että hän meinasi pari kertaa kysellä kuulumisia, mutta päätti sitten noudattaa toivettani ja pysyä kaukana. Minä taas päätin, että jos pääsen ihastuksesta yli ja jos ajatus siitä, että hän vaikkapa seurustelisi tahollaan, ei enää tuntuisi pahalta, niin sitten voisin jossain vaiheessa ottaa uudelleen yhteyttä. Muutoin en.

Näin sitten kävi joitain kuukausia myöhemmin. Itse olin hieman ihastunut erääseen mieheen, jonka kanssa olin käynyt treffeillä, ja ajatus siitä, että Suhdemies seurustelisi, ei tuntunut yhtään miltään. Niinpä viestittelin ja kyselin, mitä kuuluu. Suhdemies vastasi ilahtuneena ja tästä sitten lähti meidän ystävyys käyntiin. Hänellä oli kesäromanssi meneillään ja olin ainoastaan iloinen hänen puolestaan. Ja muistelin lähinnä kauhulla, miten raskasta oli vatvoa tunteita ja miettiä miten ihastunut nyt olenkaan ja olenko edes ihastunut ja mitä tunteille pitäisi tehdä ja pitäisi sanoa jotain tai lopettaa fwb vai mitä tehdä. Hengästytti pelkkä ajatuskin ja olin todella tyytyväinen tilanteeseen. Tapasimme ystävinä kahvilla ja lounastreffeillä. Soittelimme kuulumisia ja viestittelimme sen verran kuin nyt ystävillä on tapana. Minä oli tahollani ihastunut ja mietin treffailun etenemistä ja hän painiskeli kesäromanssin kanssa, joka alkoi hiipua. Tuntui, että meistä oli tukea toisillemme. Ja oli todella virkistävää saada aidosti mies-näkökulmaa asiaan. Ja lohdutusta mieheltä, kun oma treffailuni meni puihin.

Molempien treffihässäkät päättyivät samoihin aikoihin ja meidän ystävyys otti sen plus-vaihteen. Kemia meidän väliltä ei ollut kadonnut minnekään. Ja seksi kertakaikkiaan vaan natsaa niin loistavasti. Puhuttiin että mennään nyt tällä virityksellä, että ensisijaisesti ollaan ystäviä ja jos seksiä kaipaa, niin sitäkin saattaa olla tarjolla. Molempien elämä on tällä hetkellä kiireistä ja vaativaa ja siksi tuntuu, että ei mihinkään parisuhteeseen olisi edes aikaa, kun ei tahdo vuorokauden tunnit riittää nytkään. Lapset menee kaiken edelle ja toisena tulee itsestä huolehtiminen, jotta jaksaa huolehtia lapsista. Ei siinä ole tilaa eikä edes energiaa ottaa vielä yhtä ihmistä huomioon ja hänen tarpeitaan ja rakentaa jotain suhdetta. Tästä oltiin yksimielisiä, siispä ystävyytemme tuntui turvalliselta ja seksi tietty oli kiva plussa. Siis superkiva. Uutuudenviehätys-ihastus-tms tunteita ei ollut kummallakaan. Mukavaa ja mutkatonta yhdessä, ei ajatuksia enemmästä.

Näin sujuikin jonkin aikaa. Molemmat kävimme jopa pari kertaa treffeillä tahoillamme ja raportoimme toisillemme miten meni. Ja että mikä siinä on, että vaikka parisuhteeseen ei ole hinkua eikä toisaalta yhden illan juttuihin eikä oikeastaan siihen treffailuunkaan, niin kuitenkin se toinen sukupuoli kiinnostaa eikä oikein erossakaan osaa pysyä. Koska seksi on kuitenkin niin älyttömän paljon parempaa kun jo tuntee toista, niin treffailutkin sitten ovat jääneet kolmisen kuukautta sitten eikä ole nyt ollut intoa hakea seksiä muualta. Suhdemiehen kanssa kun se sujuu niin saumattomasti. Ja yhdessä on muutenkin mukava olla.

Ongelmaksi on nyt vaan sitten tullut se, että viihdyn Suhdemiehen kanssa aivan liian hyvin. Voisin hyvin nähdä vaikka joka päivä. Voisin hyvin alkaa rakentaa sitä parisuhdetta eikä se saakaan mussa pakoreaktiota aikaan, niinkuin eron jälkeen tähän saakka on saanut. En ole kiinnostunut tutustumaan muihin enkä varsinkaan halua seksiä muiden kanssa. Suhdemiehen kanssa kaikki on kivaa. Ihan vaikka olla samassa tilassa hiljaa. En nyt ole edes varma, onko tämä ihastumista vai mitä, mutta sen tiedän, että sydän särkyis, jos hän nyt ihastuisi johonkin toiseen ja tämä loppuisi. Ja lisäksi tietenkin toivon, että hän tuntisi samoin. En halua olla fwb. Haluan Suhdemiehen ihan kokonaisena. Sellaisena kuin se tässä elämäntilanteessa on mahdollista.

Ja klassisen teinimäisesti olen alkanut ottaa vähän etäisyyttä Suhdemieheen, jotta tunteet eivät syvenisi entisestään. Jotta hän ei huomaisi niitä. Jotta hän ei säikähtäisi ja lähtisi kokonaan pois. Tässä kohdassa en ole yhtään aikuinen. Yritän olla rempseän iloinen ja riippumattoman oloinen, ettei Suhdemies alkaisi pelätä, että vaadin häneltä jotain. Ja sydän sanoo ihan muuta kuin miten käyttäydyn. Lapsellista ja naurettavaa. Miten aikuiset tässä tilanteessa toimivat?

Ehkä tämä ei ole edes ihastumista. Ollaan vaan oltu niin paljon yhdessä, että toisen seuraan tottuu. Ehkä tämä on vain tottumista eikä mitään sen kummempaa. Menee ohi, jos en sohi asiaa liikaa. Ehkä juoksisin karkuun, jos Suhdemies tuntisikin samoin. En todellakaan tiedä. En ole avioeron jälkeen ollut tässä tilanteessa, vaikka ihastumisia on näihin vuosiin muutama mahtunutkin. Ajallisesti ne ovat olleet paljon lyhyempiä enkä ole ollut vastapuolen kanssa näin läheinen. Suhdemiehen tunnen jo tosi hyvin. Paljon haluaisin oppia vielä tuntemaan lisää, mutta mistään vieraasta ja siinä mielessä jännittävästä ei ole kyse.

Arvon tässä vielä itsekseni, että annanko tunteiden olla enkä toimi niiden mukaan. Vai kerronko ja otanko sen riskin, että meidän välit muuttuvat omituisiksi ja kiusaantuneiksi. Vihellänkö pelin poikki, taas, ja lopetan yhteydenpidon. Näitä pohdin enkä ole vielä valmis vastaamaan.

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Tässä sitä sitten ollaan. Tässä ei mun todellakaan pitänyt olla. Ja ihan oikeasti uskoin, että en tässä enää olisi. Pitäisi olla vanhempi ja viisaampi jo.

Oon nauttinut täysin siemauksin Suhdemiehen ja mun vapaasta ja iloisesta "ystävyys ja vähän päälle" -suhteesta. Sekä ystävyys- että siitä vähän päälle -osiosta. Silloin joitain kuukausia sitten, kun tämä lähti käyntiin, mulla oli ihan selvänä mielessä, että en todellakaan ole ihastunut Suhdemieheen. Meillä vaan on tosi hauskaa yhdessä, niin kuin ystävillä on. Ja seksi meidän välillä toimii ihan käsittämättömän hyvin. Ihastuminen tuli ja meni joskus yli vuosi sitten. Väliin ehti pari muutakin pientä ihastumista treffirintamalla enkä tuntenut mitään vastaavaa Suhdemiestä kohtaan enää. Välillä pelkäsin, että hän on ihastunut muhun, mikä olisi mutkistanut asioita. Ja lisäksi ajatus ahdisti mua. Siitä olisi heti tullut tunne, että multa odotetaan jotain enemmän kuin mitä pystyn tai haluan antaa. Homma kuitenkin loksahti jotenkin hyvin uomiinsa melko alkuvaiheessa jo ja kaikki sujui loistavasti. Vapaa tunne, kun ei ole tilivelvollinen toiselle mistään tekemisistään. Ei stressaavia odotuksia siitä, mitä tässä "suhteessa" seuraavaksi pitäisi tapahtua ja milloin. Ei jatkuvaa pohtimista, mitä minä tunnen ja mitä toinen tuntee. Turvallinen ja tuttu ystävyys, johon voi luottaa. Ja seksiä saatavilla silloin kun arki antaa siihen mahdollisuuden. Ilman pakkoa tai velvollisuutta. Myös hellyyttä ja läsnäoloa. Parisuhteen rusinat pullasta.

Jokin kuitenkin muuttui ihan loppuvuodesta. Tai sitten muutos tapahtui hitaasti pinnan alla ja pulpahti esille vasta tuolloin. Oon tosissani yrittänyt taistella sitä vastaan ylianalysoimalla, ignooraamalla, tunteiden tunnistamisella ja niiden sallimisella ja monilla muilla konsteilla. En tiedä, voiko puhua ihastumisesta. Ihastuin Suhdemieheen silloin toissa vuonna, kun tapasimme, ja treffailua vehdattiin puoleen ja toiseen ja oli on-off ja totaali-off yms. Juttu alkoi silloin kyllästyttää totaalisesti ja poistuimme toistemme elämästä. Tunteet loppuivat jonkin ajan kuluttua myös. Jälkikäteen ajattelin silloin, että miten jaksoin niinkin pitkään, ja tunsin suurta helpotusta, kun treffailu-fwb-ihastus olivat kaikki ohi. Nyt kuitenkin jotain on herännyt eikä se suostu menemään pois. Kävi kai aika klassisesti. Fwb-järjestelyssä toinen ihastuu tai tunteet syvenevät ja sovittu kuvio ei enää riitä. Niin nyt kävi mulle.

Koska me olemme tämän vaiheen jo eläneet ja sen lopettaneet kertaalleen, onnistuneesti, en jotenkin voinut kuvitella, että olisin samassa tilanteessa uudelleen. Luulisi, että tässä ajassa olisi nyt toisesta löytynyt jo sen verran vikoja, että ei ne tunteet enää sen kummemmin herää. Alkuihastus oli ja meni. Mistä nämä tunteet nyt tulee? Ja miksi niiden kanssa on niin vaikea olla? Tajusin tämän oikein kunnolla tuon vuoden viimeisen yön jälkeen, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Kun mikään yhdesssäolon määrä ei tunnu riittävän. Aina tuntuu, että aika loppuu kesken. Koskaan en kyllästy yhdessäoloon. Koskaan en ajatele, että nyt olisi jo kiva lähteä omaan kotiin tekemään omia juttuja. Tai että mieluummin näkisin jonkun toisen tai jotkut muut ystävät tai tekisin jotain muuta. Suhdemiehen tapaaminen on aina se siistein juttu. Juttelu, nauraminen, sohvalla rötväily, syömässä tai keikalla käynti, netflixi ja chilli, seksi. Mikä tahansa Suhdemiehen kanssa ajaaa siisteydellään muiden yli vähintään 6-0. Jopa kiireiset aamupalat ja aamuruuhkat töihin. Pitääkö olla huolissaan? Kyllä pitää ja niin olenkin. Mitä hittoa nyt sitten pitää tehdä?!? Lopettaa seksi? Lopettaa muut yhteiset puuhat? Lopettaa ystävyys? Jatkaa entiseen malliin ja sietää tämä riutuminen? Ton kaiken oon jo kertaalleen Suhdemiehen kanssa tehnyt ja kokeillut. Mikään niistä ei ole toiminut - selvästikään, kun tässä ollaan. Taas. Huoh.

Ja mun pieni surkea sydämeni toivoo, että tällä kertaa se saisi vastakaikua.

 

Share

Pages