Ladataan...
En suostu jäähylle

Blaah. Just nyt ihan blaah-fiilis. Se, että toukokuun tokalla viikolla sataa lunta päivittäin, on osasyy. Kevät muka, hah. Mutta on tässä muutakin. Ehkä kevätväsymys. Tarttisin lomaa. Siis ihan omaa lomaa. Asiat on jotenkin levällään enkä saa mihinkään otetta. Töissä lykkään asioita tuonnemmaksi, vaikka kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa. En vaan saa aikaiseksi, kun vielä ei oo ihan pakko. Teen sitten deadlinejen viimeisinä iltoina paniikissa valmiiksi hommia. Siis todella järkevää.

Koti on ihan kuin pommin jäljiltä. En oo jaksanut tehdä mitään siivous- yms muita juttuja pitkään aikaan. Pyykkiä pessy, että saa puhtaita vaatteita, siinäpä se. En tiedä, mistä edes aloittaisin. Hommaa on liikaa enkä osaa palastella. Tai osaan, mutta en vaan saa tehtyä. Ja kaikkea muutakin rästihommaa on vaikka muille jakaa. En oo päässy lenkille enkä muutenkaan liikkumaan pitkään aikaan, kun olin niin kauan kipeenä. Se vie mielialaa alas ja tekee musta aloitekyvyttömän.

Tällaisessa olotilassa oon todella iloinen, että oon sinkku. En kertakaikkiaan jaksaisi panostaa parisuhteeseen nyt enkä kehenkään muuhun ihmiseen kuin lapsiin. Ärsyttäis ajatus, että pitäis nyt ottaa huomioon lasten lisäksi vielä joku. Ystävät on iisimpiä tässä suhteessa. Saa olla blaah, ilman että tarvii tilittää siitä kellekään. Voi tilitttää, mutta ei oo pakko. En näköjään vieläkään oo päässy parisuhdekammosta täysin eroon. Muistan yksillä treffeillä viime vuonna, kun vuodatin mun kauhukuvia parisuhteesta treffikumppanille (joo, loistava keskustelunaihe ensitreffeille, tiedän. Se vaan lähti lapasesta enkä saanu juttua enää pysäytettyä), niin se mies katsoi mua vähän ihmeissään ja sanoi, että hän ajattelee, että siitä toisesta olisi tukea ja siitä suhteesta sain voimaa ja iloa elämään. Mä repesin ihan spontaanisti että et oo tosissas?!? Tajusin pian, että oli se ja että mun näkemys siitä, että parisuhde on lähinnä kuormittava tekijä, ei välttämättä ole kaikkien muiden näkemys. No, mies ei ollut koskaan ollut naimisissa eikä pitkässä parisuhteessa eikä hänellä ollut lapsia, joten tietenkään hän ei voinut samastua mun avioliittoon, joka oli aika kivireki viimeiset vuodet. Valitettavasti parisuhteen kuormittavuus on edelleen se, mikä mulla tulee ekana mieleen. Loputtomat kompromissit. Ja totaalinen vittuuntuminen niihin. Itseasiassa exän kanssa puhuttiin tänään tosta vittuuntumisesta, kun yksillä ystävillä näyttäisi olevan hyvin sellainen suhde tällä hetkellä, mitä meillä oli ennen eroa. Tietenkään emme tiedä totuutta kenenkään muiden suhteesta kuin omastamme, mutta mieleen tuli se, miten kamalaa meidän suhde oli ennen eroa. Ja todettiin yhdessä, että miten paljon paremmin menee nykyään keskenämme ja elämässä ylipäätään.

Mutta. Tietenkään asia ei ole näin mustavalkoinen, että ainoastaan iloitsisin sinkkuudesta. Kaipaan ihan älyttömästi sellaista sielunkumppanuutta, jossa saisi ryöpsäytellä ajatuksia sellaisina kuin ne päähän tulee ja toinen ottais niistä kopin ja sitä pallottelua vois jatkaa aiheesta kuin aiheesta. Iloisesti, hauskasti, innostuneesti, vakavasti, totisesti. Ihan miten vaan. Ei parisuhdetta sinänsä, koska siitä tulee mulle heti kaikki vaatimukset mieleen, mutta sielunkumppanuutta. Onneksi mulla on ystäviä, joiden kanssa pääsen näihin vuorovaikutusten flow-tiloihin. Mutta se ei oo sama. Kaikilla on oma lokeronsa mun elämässä enkä voi ketään sanoa varsinaisesti sielunkumppaniksi. On monia osa-sielunkumppaneita. Tai jaettua sielunkumppanuutta. Mikä sekin on hienoa. Mutta kaipaisin jakamista enemmän jonkun tietyn kanssa. Jonkun spessun.

Tämä on oikeastaan nyt ensimmäisiä kertoja eron jälkeen, kun ajattelen asiaa näin. Koko kevät on ollut tää uuden vaiheen aikaa. Ainakin tässä mielessä. Sielunkumppani. Se olis hieno juttu. Ystävät on tärkeitä ja läheisiä, mutta jaettu sielunkumppanuus ei yllä siihen, mitä tuntuisin nyt kaipaavan. Pitäisi olla jakamaton sielunkumppanuus. Jaetun sielunkumppanuuden lisäksi ilmiselvä asia, mikä ystävyyssuhteista puuttuu on seksi. Ja sehän tässä nyt taitaa eniten hiertääkin. Tai jos ei eniten, niin ainakin todella paljon. Tietenkin kaipaan seksiä. Haluan seksiä! Rima on vaan noussu korkeammalle eikä mua innosta satunnaiset tapaamiset ja satunnainen seksi enää. Mikä on harmi!! En vaan pysty innostumaan vieraasta miehestä, joka ei oo jakanu mulle itsestään mitään eikä meillä ole mitään henkistä yhteyttä. Jotenkin järkyttävän kliseistä! Mä oon joitain vuosia treffaillu ja harrastanu seksiä tuosta vaan ilman mitään henkisiä yhteyksiä. Oon kammonnut niitä henkisiä yhteyksiä suorastaan. Miehen viehättävä olemus ja ulkonäkö on riittäny, kunhan se on ollut ihan mukavakin. Mutta ei oo niin hirveesti tarvinnu tunnetasolla tai henkisesti minkään liikahtaa mihinkään. Intohimo on syttyny silti ja oon saanu hyvää seksiä. Joskus jopa mahtavaa. Mutta vähintään hyvää.

Vaan eipä tunnu toimivan enää. En jaksa innostua oikein treffeille astikaan. Tai jos sinne saakka, niin ainakaan ei syty mitään kemiaa siihen väliin. Eikä näissä tapaamissani miehissä ole ollut mitään vikaa. Ihan yhtä mukavia tai mukavan näköisiä kuin aiemmatkin treffikumppanit. Mulle vaan se ei riitä enää. Piti oikein ruveta laskemaan, milloin oon harrastanu viimeksi seksiä. A P U A . Yli kuukausi sitten sen Episodimiehen kanssa. Sitä en laske satunnaiseksi seksiksi, kun tapaaminen ei tuntunut millään lailla satunnaiselta. Eikä kyseessä ollu varsinaiset treffit. Ja seksi olikin tosi siistiä, koska oli etukäteen jonkinlainen henkinen yhteys. Tämä yli kuukausi on pisin aika ilman seksiä eron jälkeen. Avioliitossa tauot oli PAAAAALJON pidempiä. Ihan ei voinut vuosissa laskea, mutta ei paljoa puutu. Että sinänsä ei kuukausi ole pitkä aika. Yli kuukausi. Mutta kyllä nyt alkaa jo vähän korpeamaan. Nytkö juuri piti sitten alkaa haluta sitä sielunkumppania?!? Että hienoa. Seksiä ei muutenkaan sinkun elämään varsinaisesti tule ovista ja ikkunoista, niin tämä sielunkumppanuus-vaade ei nyt juurikaan tule parantamaan tilannetta.

Otsikko on harhaanjohtava. Pitäisi korjata: sinkkuus, seksittömyys ja sielunkumppanittomuus. En korjaa. Ehkä tää menee ohi...?

 

Ladataan...
En suostu jäähylle

Liekö syksyn kiireet vai mikä, mutta en ole juurikaan ajatellut seksiä yli viikkoon. Aika on vaan hurahtanut. Välillä tämäkin on ihan hyvä. Niinkuin viimeksi kirjoitin, nyt on arkea. Ihan hyvää arkea. Lasten syksy on pyörähtänyt käyntiin, työpaikan kiireet rullaa omalla painollaan, tutusti, kesästä tuntuu olevan iäisyys aikaa. Valmistautuuko pää ja kroppa johonkin talvihorrokseen...?? En tiedä. Ihmeen seesteinen ja arkisen tyytyväinen olo.

Luin Karoliina Sallisen todella hyvän blogikirjoituksen äidin sinkkuudesta ja suhteista ja kaikkeen siihen liittyvästä Kolmistaan-blogista. Karoliina kirjoittaa mm. siitä, miten sinkkuäidin treffailua ei katsota kovin hyvällä. Kuitenkin ydinperheen parisuhteen asioista on varsin hyväksyttävää puhua. Mä allekirjoitan blogin huomiot täysin. Omakohtaisesti on kokemusta. Vaikka en ole mitään ikäviä kommentteja saanut tai huono kohtelua treffailuideni takia, niin on mulla kuitenkin hyvin vahvasti sellainen tunne, että mun kokemat suhteet tai vaikkapa seksi, ei ole sellaista, mistä on kovin suotavaa puhua ääneen. Tai jos siitä puhuu, siihen tulee juuri sellainen omituinen "villi" sävy. Riippumatta siitä, on sisältö lainkaan villi. Ihan jo se, että tapaan ihmisiä, miehiä, siis että käyn treffeillä, on jotenkin "villiä". Ei hyvällä lailla. Ei sitä kukaan ääneen sano. Tai no, on osa kyllä sanonutkin.. Mutta enimmäkseen sitä ei kukaan sano ääneen, mutta kyllä sitä vähän villinä pidetään.

Vahvasti on tullut sellainen kuva, että kun lapset ovat isällään, niin yleisesti ottaen ei ole suotavaa, että minä käyn treffeillä. Että ikäänkuin se olisi jotenkin pois lapsilta. Ja että siinä on jotain erityisen villiä ja vähän tuhmaa, koska "normaalit" ydinperhe-äidit eivät voi sitä tehdä. En varmaan nyt osaa sanoa tätä siten, miten se mun päässä on, mutta sinkkuäidillä on hyvin vähän liikkumavapautta ilman, että sosiaalisten normien rajat tulisivat melko nopeasti vastaan. Vaikka sinkkuäitiys ei ole nykyään enää mikään kummallisuus eikä siitä saa sosiaalisen häpeän leimaa, niin jotain tabuja siihen edelleen liittyy, mitä ei liitetä ydinperheessä elävään äitiin. Jos ydinperheen äiti harrastaa villiä seksiä puolisonsa kanssa ja käy ulkona ystävien kanssa ja kertoo siitä julksesti, sitä pidetään siistinä ja hienona juttuna, että äiti ottaa omaa aikaa ja ylläpitää parisuhdetta jne. Jos sinkkuäiti harrastaa treffikumppanin kanssa villiä seksiä ja käy ulkona ystävien kanssa ja vielä kertoo siitä julkisesti, sitä pidetään vähän kevytkenkäisenä ja hieman edesvastuuttomana. Tai ainakaan ei niin hienona. Vaikka yhtälailla siinä on kyse siitä, että äiti ottaa omaa aikaa ja pitää yllä seksuaaliterveyttään ja yleistä hyvinvointiaan.

Tai sitten mun elinpiiri vaan on niin kapea, että muut eivät koe törmäävänsä vastaaviin raja-aitoihin sinkkuäitinä. Ehkä tämä kertookin siitä, mitä ajattelen itse itsestäni. Tai nimenomaan minun lähipiirini ajatuksista. Tai molemmista. Oli miten oli, nämä ovat osittain syyt tähän blogiin. Täällä on asioita, joista en voi ääneen jutella kenenkään kanssa.

Vaikka olenkin sinkku ja vaikka olenkin äiti, niin minäkin haluan seksiä. Yh- tai osa-aika-yh-äitien vertaistukiryhmissä en ole törmännyt keskusteluun, että muutkin äidit haluavat seksiä. Miten muut äidit hoitavat seksinkaipuutaan? Eivätkö kaipaa seksiä? Vai tekevätkö samaa kuin minä, mutta eivät vain puhu siitä, niinkuin en minäkään? Ja mistä se kertoo, että siitä ei julkisesti puhuta? Tietenkin sinkkuäideillä on paljon haasteita selätettävänään eikä seksi nyt ole se vakavin asia. Mutta kyllä sekin kuuluu elämään, myös sinkkuäidin elämään. Tai ainakin pitäisi kuulua.

Mistä tämä mun sosiologinen paatos oikein kumpuaa... No, seksiin puutteesta tietenkin! *huutonaurua* Damn it.