Ladataan...
En suostu jäähylle

Hih. Tuossahan se tulikin jo otsikossa. Eihän tää nyt mihinkään vielä riitä, mutta hyvä alku ainakin. Pystyn olemaan ilman seksiä, helpostikin. Tulihan se todistettua avioliitossa, jossa tauot voitiin laskea lähes vuosissa. Mutta siihen en kerta kaikkiaan suostu palaamaan. Ja juuri noista avioliiton vuosista johtuen mulla on edelleen semmoinen pelko, että en ehdi harrastaa riittävästi seksiä ennen kuolemaa. Vaikka se kuulostaa vähän vitsailulta, mitä se osittain onkin, niin kyllä se on ihan oikea pelko myös. Kun niin moni kamppailee haluttomuuden kanssa, niin tuntuu jotenkin kerta kaikkisen väärältä, että nyt kun en yhtään siitä kärsi itse, niin on synti ja vääryys olla harrastamatta seksiä! Rima vaan on noussut tässä viime aikoina enkä halua satunnaista seksiä. Kelpaa, ehkä, paremman puutteessa, mutta ei missään tapauksessa ole riittävä.

Eilinen oli just sopiva tähän saumaan. Ei satunnaista siinä mielessä, että seksikumppani olisi ollut joku random. Oon jutellu Episodimiehen kanssa paljon ja ollaan nähtykin pari kertaa. Luulen, että meistä alkaa tulla hyvät ystävät, mikä on tosi hienoa. Saan niin paljon innostavista keskusteluista, hauskuudesta, jonkinlaisesta vertaistuesta. Nähtiin eilen mun luona ja juteltiin taas kaikkea. Oli tosi kivaa, rentoa, mutkatonta, iisiä. Niinkuin nyt ystävien kanssa useimmiten on. Ja kuinka ollakaan, yksi asia johti toiseen ja hiphei, harrastettiin seksiä! Seksi on vaan niiiiin kivaa. Mulle se on semmoista aikuisten leikkiä. Joku joskus käytti tuota termiä ja siltä se nyt mulle tuntuu. En ota sitä vakavasti, mutta se on erittäin tärkeää. Tietenkin se syvempi yhteys jää ystävien välisessä seksissä kokematta, mutta se ei haittaa. Niin sen kuuluukin olla ja silloin se pystyy kepeänä ja kivana. Tilaus on edelleen sielunkumppanille ja törkeen hyvälle syvälliselle seksille, mutta in the meanwhile otan kaiken ilon irti tällaisesta tilanteesta.

Tämä on sinkkuelämän ehdottomasti hyviä puolia: yllätykset. Että yllättäen viaton tapaaminen johtaakin seksiin. Siis mahtavaa! Ja myöskin jotenkin hassua ja kivalla tavalla on yllättävää, että Episodimiehen kanssa on tuommoinen joku jännite olemassa. En tiedä, onko sitä enää enkä vaivaa sillä päätäni, koska meidän välinen suhde ei perustu siihen. Jos on, niin hienoa, jos ei, niin sitten ei. Luulen, että se kumpuaa keskusteluista ja siitä, että tulee tunnelma, että toinen pysyy mukana jutuissa ja vitsailuissa ja se vie juttua eteenpäin helposti ja itsestään - ja siitä saa valtavasti energiaa. Sama toteutuu mulla ystävättärien kanssa usein, mutta koska en tunne vetoa naisiin, niin se ei muutu seksuaalisviritteiseksi jännitteeksi. Ehkä se, että toinen onkin mies, niin sama juttelun flow saa aikaan vetovoimaa toista kohtaan. Näin mä oon tän itselleni analysoinut.

Oli miten oli:

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
En suostu jäähylle

Blaah. Just nyt ihan blaah-fiilis. Se, että toukokuun tokalla viikolla sataa lunta päivittäin, on osasyy. Kevät muka, hah. Mutta on tässä muutakin. Ehkä kevätväsymys. Tarttisin lomaa. Siis ihan omaa lomaa. Asiat on jotenkin levällään enkä saa mihinkään otetta. Töissä lykkään asioita tuonnemmaksi, vaikka kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa. En vaan saa aikaiseksi, kun vielä ei oo ihan pakko. Teen sitten deadlinejen viimeisinä iltoina paniikissa valmiiksi hommia. Siis todella järkevää.

Koti on ihan kuin pommin jäljiltä. En oo jaksanut tehdä mitään siivous- yms muita juttuja pitkään aikaan. Pyykkiä pessy, että saa puhtaita vaatteita, siinäpä se. En tiedä, mistä edes aloittaisin. Hommaa on liikaa enkä osaa palastella. Tai osaan, mutta en vaan saa tehtyä. Ja kaikkea muutakin rästihommaa on vaikka muille jakaa. En oo päässy lenkille enkä muutenkaan liikkumaan pitkään aikaan, kun olin niin kauan kipeenä. Se vie mielialaa alas ja tekee musta aloitekyvyttömän.

Tällaisessa olotilassa oon todella iloinen, että oon sinkku. En kertakaikkiaan jaksaisi panostaa parisuhteeseen nyt enkä kehenkään muuhun ihmiseen kuin lapsiin. Ärsyttäis ajatus, että pitäis nyt ottaa huomioon lasten lisäksi vielä joku. Ystävät on iisimpiä tässä suhteessa. Saa olla blaah, ilman että tarvii tilittää siitä kellekään. Voi tilitttää, mutta ei oo pakko. En näköjään vieläkään oo päässy parisuhdekammosta täysin eroon. Muistan yksillä treffeillä viime vuonna, kun vuodatin mun kauhukuvia parisuhteesta treffikumppanille (joo, loistava keskustelunaihe ensitreffeille, tiedän. Se vaan lähti lapasesta enkä saanu juttua enää pysäytettyä), niin se mies katsoi mua vähän ihmeissään ja sanoi, että hän ajattelee, että siitä toisesta olisi tukea ja siitä suhteesta sain voimaa ja iloa elämään. Mä repesin ihan spontaanisti että et oo tosissas?!? Tajusin pian, että oli se ja että mun näkemys siitä, että parisuhde on lähinnä kuormittava tekijä, ei välttämättä ole kaikkien muiden näkemys. No, mies ei ollut koskaan ollut naimisissa eikä pitkässä parisuhteessa eikä hänellä ollut lapsia, joten tietenkään hän ei voinut samastua mun avioliittoon, joka oli aika kivireki viimeiset vuodet. Valitettavasti parisuhteen kuormittavuus on edelleen se, mikä mulla tulee ekana mieleen. Loputtomat kompromissit. Ja totaalinen vittuuntuminen niihin. Itseasiassa exän kanssa puhuttiin tänään tosta vittuuntumisesta, kun yksillä ystävillä näyttäisi olevan hyvin sellainen suhde tällä hetkellä, mitä meillä oli ennen eroa. Tietenkään emme tiedä totuutta kenenkään muiden suhteesta kuin omastamme, mutta mieleen tuli se, miten kamalaa meidän suhde oli ennen eroa. Ja todettiin yhdessä, että miten paljon paremmin menee nykyään keskenämme ja elämässä ylipäätään.

Mutta. Tietenkään asia ei ole näin mustavalkoinen, että ainoastaan iloitsisin sinkkuudesta. Kaipaan ihan älyttömästi sellaista sielunkumppanuutta, jossa saisi ryöpsäytellä ajatuksia sellaisina kuin ne päähän tulee ja toinen ottais niistä kopin ja sitä pallottelua vois jatkaa aiheesta kuin aiheesta. Iloisesti, hauskasti, innostuneesti, vakavasti, totisesti. Ihan miten vaan. Ei parisuhdetta sinänsä, koska siitä tulee mulle heti kaikki vaatimukset mieleen, mutta sielunkumppanuutta. Onneksi mulla on ystäviä, joiden kanssa pääsen näihin vuorovaikutusten flow-tiloihin. Mutta se ei oo sama. Kaikilla on oma lokeronsa mun elämässä enkä voi ketään sanoa varsinaisesti sielunkumppaniksi. On monia osa-sielunkumppaneita. Tai jaettua sielunkumppanuutta. Mikä sekin on hienoa. Mutta kaipaisin jakamista enemmän jonkun tietyn kanssa. Jonkun spessun.

Tämä on oikeastaan nyt ensimmäisiä kertoja eron jälkeen, kun ajattelen asiaa näin. Koko kevät on ollut tää uuden vaiheen aikaa. Ainakin tässä mielessä. Sielunkumppani. Se olis hieno juttu. Ystävät on tärkeitä ja läheisiä, mutta jaettu sielunkumppanuus ei yllä siihen, mitä tuntuisin nyt kaipaavan. Pitäisi olla jakamaton sielunkumppanuus. Jaetun sielunkumppanuuden lisäksi ilmiselvä asia, mikä ystävyyssuhteista puuttuu on seksi. Ja sehän tässä nyt taitaa eniten hiertääkin. Tai jos ei eniten, niin ainakin todella paljon. Tietenkin kaipaan seksiä. Haluan seksiä! Rima on vaan noussu korkeammalle eikä mua innosta satunnaiset tapaamiset ja satunnainen seksi enää. Mikä on harmi!! En vaan pysty innostumaan vieraasta miehestä, joka ei oo jakanu mulle itsestään mitään eikä meillä ole mitään henkistä yhteyttä. Jotenkin järkyttävän kliseistä! Mä oon joitain vuosia treffaillu ja harrastanu seksiä tuosta vaan ilman mitään henkisiä yhteyksiä. Oon kammonnut niitä henkisiä yhteyksiä suorastaan. Miehen viehättävä olemus ja ulkonäkö on riittäny, kunhan se on ollut ihan mukavakin. Mutta ei oo niin hirveesti tarvinnu tunnetasolla tai henkisesti minkään liikahtaa mihinkään. Intohimo on syttyny silti ja oon saanu hyvää seksiä. Joskus jopa mahtavaa. Mutta vähintään hyvää.

Vaan eipä tunnu toimivan enää. En jaksa innostua oikein treffeille astikaan. Tai jos sinne saakka, niin ainakaan ei syty mitään kemiaa siihen väliin. Eikä näissä tapaamissani miehissä ole ollut mitään vikaa. Ihan yhtä mukavia tai mukavan näköisiä kuin aiemmatkin treffikumppanit. Mulle vaan se ei riitä enää. Piti oikein ruveta laskemaan, milloin oon harrastanu viimeksi seksiä. A P U A . Yli kuukausi sitten sen Episodimiehen kanssa. Sitä en laske satunnaiseksi seksiksi, kun tapaaminen ei tuntunut millään lailla satunnaiselta. Eikä kyseessä ollu varsinaiset treffit. Ja seksi olikin tosi siistiä, koska oli etukäteen jonkinlainen henkinen yhteys. Tämä yli kuukausi on pisin aika ilman seksiä eron jälkeen. Avioliitossa tauot oli PAAAAALJON pidempiä. Ihan ei voinut vuosissa laskea, mutta ei paljoa puutu. Että sinänsä ei kuukausi ole pitkä aika. Yli kuukausi. Mutta kyllä nyt alkaa jo vähän korpeamaan. Nytkö juuri piti sitten alkaa haluta sitä sielunkumppania?!? Että hienoa. Seksiä ei muutenkaan sinkun elämään varsinaisesti tule ovista ja ikkunoista, niin tämä sielunkumppanuus-vaade ei nyt juurikaan tule parantamaan tilannetta.

Otsikko on harhaanjohtava. Pitäisi korjata: sinkkuus, seksittömyys ja sielunkumppanittomuus. En korjaa. Ehkä tää menee ohi...?