Ladataan...
Eniten ikinä

Kuulin ja luin jo raskausaikana paljon varoituksia siitä, miten moni ystävyyssuhde tahtomattaankin kariutuu lapsen saamisen myötä. Ensimmäinen ajatus oli, ettei mun ystävien kanssa käy niin, sillä ei niin vaan voi käydä. Miksi muka se, että mun elämään tulee suurin rakkaus ikinä, ajaisi joitakin ihmisiä kauemmas? Taas kerran kuitenkin sain huomata, ettei oma teoriani ollut ihan täysin aukoton.

(Postauksen kuvat ovat ottanut Jaakko Jaakonaho. Kummit kävi moikkaamassa meitä viikonlopulla ja Lumi sai kunnon kuvaussession)

Kun pohdin asiaa enemmän, ymmärsin, että totta hemmetissä lapsi vaikuttaa ehkä isostikin sosiaalisiin suhteisiini. Myös niihin rakkaimpiin ja pitkäaikaisempiin. Tämän tajuttuani kävin aika isoa myllerrystä pääni sisällä. Katoaako ympäriltäni kaikki ne, joiden kanssa olen elänyt onnellisesti reilut 20 vuotta ja tuleeko tilalle uusia, pelkkiä mammakavereita? Niitä, joiden kanssa ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin äitiys. Näin kauhukuvia siitä, miten kulutan aikaani hiekkalaatikolla puhuen soseiden tekemisestä, sormiruokailusta, hampaiden puhkeamisesta sekä vauvan kakan koostumuksesta ihmisten kanssa, joihin en ilman lasta luultavasti ikinä edes tutustuisi. Myönnän, että silloin pikkuisen vihlaisi jossain sisällä. Meneekö kaikki ihmissuhteeni täysin uusiksi? Enkö saa olla enää se Meri, joka olin ennen vauvaa?

Lumin syntymän jälkeen omat ajatukset ovat kuitenkin vähän muuttuneet. Tai ei varsinaisesti ehkä ajatukset, vaan pikemminkin asioiden priorisoiminen. Parhaillaan on sanomattakin selvää, että Lumi ja äitinä oleminen ovat tehtävälistallani kirkkaasti ykkösenä. Välillä tuntuu kuitenkin haasteelliselta olla samaan aikaan sekä hyvä äiti, että hyvä ystävä, tai edes keskinkertainen hyvän päivän tuttu. Yksinkertaisesti kotoa irtautuminen ilman Lumia tuntuu vielä usein jopa kidutuskeinoihin verrattavilta asioilta. Arkeeni kuuluu pari kertaa viikossa pikainen kauppareissu yksin Laten tultua töistä, ja sen verran omaa aikaa tuntuu vielä parhaillaan aivan riittävältä. Toki joskus on kiva mennä myös yksin tai koiran kanssa lenkille, mutta ehei missään nimessä samana päivänä vartin kauppareissun kanssa, sillä sehän olisi jo suorastaan hulluttelua..

Yritän tällä ehkä sanoa sitä, että vaikka joskus olisi kiva nähdä enemmän tuttuja, Lumista irtautuminen tuntuu vielä kuitenkin aika haasteelliselta ihan jopa pienien kahvitttelutreffienkin ajaksi. Paikkani on vielä aika tiukasti kotona. Ja mielestäni se on ihan sallittuakin, puhutaan kuitenkin vasta vajaa viikon päästä 5 kk täyttävästä pikkuisesta. Toki meille ovat kaikki aina tervetulleita, mikäli vain kestävät sen, että huomioni on usein kohdistunut tohon kutistettuun versioon itsestäni.

On siis sanomattakin selvää, että täysin kahdenkeskinen aika ystävien kanssa on ollut viimeiset viisi kuukautta aika olematonta. Onnekseni voin todeta tästä huolimatta, että rinnallani on halunnut olla liuta ihania ihmisiä. Kiitos siitä.

Tunnen itseni vähintään 143-vuotiaaksi kun sanon tämän, mutta onneksi on puhelimet. Luojalle kiitos myös siitä, että whatsappissa on ääniviestien mahdollisuus! Ilman sitä olisin varmasti jo täysin erakoitunut. Usein kädet ovat niin täynnä milloin mitäkin, että jopa viestien kirjoittaminen, varsinkin niin että niissä säilyisi vielä jokin punainen lanka, on haasteellista. Myönnän, vaatii myös ystäviltä välillä tietynlaista suhtautumista kuunnella niitä seitsämän minuutin löpinöitä, joiden asiasisällön olisi hyvin voinut tiivistää alle minuuttiin. Okei, en olisi pystynyt tiivistämiseen tai selkeyteen ennen Lumiakaan, mutta vielä huonommin nyt. Ihan kaikesta ei voi syyttää pelkästään lapsia.

Viime viikolla oli ihanaa olla ystävän kanssa kahdestaan syömässä. Vaikka Lumin kanssa on helppo nähdä ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa, ei siinä pysty keskittymään toisten, eikä varsinkaan omiin lauseisiin. Oli oikeasti ihan äärettömän piristävää saada puhua rauhassa.<3 Äitiys on ihan parasta, mutta kyllä mä myönnän joskus kaipaavani kiireettömiä keskusteluja. Kaipaan niitä huomattavasti enemmän kuin hyviä yöunia, ja se kertoo jo aika paljon. Oli ihan älyttömän ihanaa huomata, että erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta, olemme toisillemme yhä ne samat pölöpäät, jotka voivat puhua AIVAN kaikesta. Aina.

 

Tapaamisen jälkeen mulla oli tosi hyvä, levännyt ja kevyt olo. Vaikka en ole kokenut vauva-arkea oikeastaan edes kovin raskaana, huomasin siinä kohtaa, miten olin kaivannut aikuista seuraa. Sovimme ystäväni kanssa tuovamme taas kahdenkeskisen ajan välillemme, oli se sitten hesehetki kerran kuussa, mutta kuitenkin. 

Mieleeni on jäänyt hyvin ystäväni lause muutaman viikon takaa, jossa hän kertoi ikävöivänsä mua nyt Lumin myötä eritavalla kuin aikaisemmin. Enemmän ja isommin. Se tuntui älyttömän ihanalta, sillä mikään ei tunnu niin hyvältä kuin se, miten näkee Lumin olevan tärkeä myös mun läheisille ihmisille. Vaikka joku kysyisi vain silkasta kohteliaisuudesta Lumin kuulumisia, tuntuu se musta merkitykselliseltä. Hassuahan se on, mutta se on varmaan joku äitien juttu. Kun oma lapsi on itselle kaikki, on myös selvää, että häntä kohtaan osoitettu kiinnostus antaa itselle tosi paljon. Ollaanhan me Lumin kanssa parhaillaan (tosi) pieni jengi. Ja kaikki tietää jengien säännöt; sun kaverit on myös mun kavereita. Ei yhtä ilman toista.

On ollut myös ilo huomata joidenkin aikaisempien ystävyyssuhteiden puolestaan syventyneen entisestään Lumin myötä. Myös Lumin syntymän jälkeen olen saanut paljon uusia ihania ihmisiä ympärille (kiitos joulukuiset ja muut kanssasisareni:D<3). Kyllä itse ainakin koen sen olevan valtava rikkaus, että rinnallani tarpoo myös muita äitejä. On nimittäin paljon asioita, joista on luontevinta puhua etupäässä ihmiselle, joka on myös itse äiti. Ihan jo senkin takia, että luulen jokaisen äidin miettivän edes jossain määrin rajanvetoa sille, mikä on liikaa vauva-arjesta puhumisen määrässä (ja laadussa). Sitä, mikä on lapsettoman ihmisen mielestä liikaa ja mikä vielä sitä ihan kivaa kuultavaa. On myös huojentavaa omistaa ystäviä, jotka ovat jo kokeneita konkareita äitiydessä, sillä usein heiltä saadut vinkit ja neuvot ovat korvaamattomia. Ilman heitä olisin varmasti jo googlettanut puhelimen näytön puhki milloin minkäkin asian takia.

Vaikka loppuraskaudessa pohdin ystävyyssuhteita ja niiden säilymistä hieman haikeaankin sävyyn, olen onnellinen tämän hetkisestä tilanteesta. Mulla on lähellä upeita ihmisiä, joille myös Lumista on näiden kuukausien aikana muodostunut tärkeä heppu. Ja onhan sekin totta; mitä vanhemmaksi Lumi tulee, sitä enemmän mulla on aikaa taas olla se Meri, joka joskus saattaa muistaa ystävien nimipäiviä ja soittelee oma-aloitteisesti pyytääkseen kahviseuraksi. Vielä kuitenkin ykköshommani on olla rakastavana sylinä kellonympäri tuolle pikkuiselle tuittupäälle.

Olisin maailman onnellisin, mikäli tulevaisuudessa Lumilla olisi yhtä upeita ihmisiä ystävinä kuin mulla, ja että hän osaisi olla myös itse sellanen toisille. 

-Meri-

Ps. Myönnän olevani itse parhaillaan juuri se äiti, joka selittää tulevista hampaista, sormiruokailusta sekä yöheräämisistä. Myös siitä vaipan sisällöstä, josta ajattelin vain hihhuliäitien puhuvan. On tää semmosta sirkusta välillä, mutta ihan maailman ihaninta aikaa. <3

Kivaa alkavaa viikkoa! 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Eniten ikinä

Jes! Kevät on vihdoin täällä! Kävelylenkit tähän aikaan vuodesta on ihan parasta ja ne houkuttelee enemmän nyt, kun vihdoin illalla kuuden jälkeenkin näkee eteensä ilman otsalamppua. Muutenkin valo ja edes pieni lupaus edessä odottavasta kesästä saa hymyilemään.

Kevät on kaikessa suloisuudessaan itselle myös usein sellainen tietynlainen aika välitilinpäätökselle. Etappi, jossa katsotaan, missä sitä oikein mennään tällä hetkellä. Olen parhaillaan ymmärrettävästä syystä ( ja onnekseni<3) kovin kiinni äidin roolissa ja kodin arjessa, mutta välillä on hyvä pitää mielessä myös se, mitä muita rooleja itsellä on tässä elämässä. Yksi rooleistani on opeopiskelija ja ehkä jonain päivänä niin ikään myös opettaja. Ai kamala, en vielä edes halua ajatella paluuta koulunpenkille.  

Olen välillä vähän pölö. Ajaudun liiankin usein pohtimaan syntyjä syviä, vaikka helpompaa olisi miettiä tulevan kauppareissun ostoslistaa, bachelor Suomen seuraavia pussailutreffejä tai vaikka sitä, minne olen hukannut kotiavaimeni. Näiden asioiden pohtiminen olisi helppouden lisäksi myös kannattavampaa, sillä itseni tuntien hukkaan pian poikaystävänikin avaimet, joita olen lainaillut vaihtelevalla menestyksellä viimeiset viisi viikkoa. Jääkaapissakin oli viime vilauksella vain muutama jogurtti ja maito. Ja no, onhan Suomen bachelor nyt ihan parasta viihdettä.

Mutta sitten niihin syvällisempiin. Tälläkin kertaa ajauduin pohtimaan kävellessä omia valintojani ja sitä, olenko tyytyväinen niihin. Olen ihan pikkutytöstä asti halunnut olla isona opettaja. En juuri muista edes muita toiveita, tai no, näyttelijä halusin olla joskus, mutta se jäi kuitenkin aika pian. Eipäs kun tuleehan näitä! Halusin olla myös ammattihiihtäjä, mutta sukset jäi varastoon sillä samaisella sekunnilla, kun kuulin Lahden tapahtumista. Muistan edelleen tarkasti sen, miten järkyttyneenä katsoin uutisia mummon ja vaarin sängyllä miettien, etten missään tapauksessa halua enää olla seuraava Virpi Kuitunen. Luulen, ettei Suomi menettänyt mussa ihan älyttömästi, joten olen sinut lopetuspäätökseni kanssa. Mutta tosiaan, olen siis parhaillaan äitiyslomalla, mutta äitiysloman jälkeen minua odottavat luokanopettajaopinnot, jotka jäivät maisteriopintoja vaille valmiiksi. Tilannehan on kovin ihanteellinen moneltakin kannalta, mutta mikä sitten mättää? Haluanko edelleen valmistua opettajaksi?

Viimeisen vuoden aikana olen kyseenalaistanut uravalintaani enemmän kuin aikaisemmin. Valintani on suorastaan kaduttaa minua ajoittain. Rakastan lapsia ja pidän lapsiin panostamista yhtenä tärkeimmistä tehtävistä tässä maailmassa, mutta haluanko tehdä oman työurani koulumaailmassa? Toki edelleen tulee myös niitä päiviä, kun palan halusta valmistua opettajaksi, mutta myönnettäköön niiden olevan harvinaisempia nykyään.

Olen jopa pohtinut, mikä sai minut ottamaan koulupaikan aikoinaan vastaan. En päässyt sisälle Turun opettajankoulutuslaitokseen esimmäisellä hakukerralla ja se oli silloin iso pettymys. Kun sitten sain tiedon pääsystä opiskelemaan unelma-ammattiini, olin todella innoissani ja varma siitä, että jätän silloisen koulupaikan ja siirryn uusiin opintoihin (opiskelin silloin Helsingin yliopistossa lastentarhanopettajaksi ja ensimmäinen vuosi oli juuri tullut päätökseen). Jälkeenpäin olen usein miettinyt, oliko todellinen syy paikan vastaanottamiselle palava halu saada opettajan ammatti, vai pikemminkin halu näyttää itselle ja ehkä vähän myös muille, että pääsen kyllä juuri siihen koulutukseen, johon haluankin. Vai oliko syy kenties se, etten ole edes aikuisiällä osannut pohtia itselleni mitään muita ammattivaihtoehtoja? Olenko vain sokean päättäväisesti kulkenut unelmaani kohti tiedostamatta, että ajatukseni ovat voineet vuosien saatossa muuttua?

En vieläkään tiedä oikeaa vastausta, tai edes sitä, onko sellaista olemassa. No, ehkä sen miettiminen on turhaa, mutta parhaillaan tilanne lievästi sanottuna ajoittain ahdistaa. Onneksi tässä on äitiysloman myötä väkisinkin paussi opiskeluista, joten on oikeasti aika ja paikka pohtia sitä, mitä haluan tehdä isona. Helpommalla ehkä pääsisin jatkaessani jo aloitettuja opintojani, mutta onko helppous tässäkään asiassa se, mitä kannattaa seurata? Toki voihan itselleen haalia moniakin tutkintoja, mutta luulen, etten todellisuudessa halua ostella uusia kyniä ja ruutuvihkoja joka syksy tästä ikuisuuteen.

Kun aikani kiemurtelin mahdollisesti väärän valinnan tuomissa tuskissa, mieleni täyttyi toinen toistaan epäsopivimmista uraehdotuksista. Ehkä utopistisin oli erään ystäväni vinkkaama, humoristinen facebook-kuva, jonka mukaan tammikuussa syntyneiden pitäisi ryhtyä lääkäreiksi. Ehkä se homma ei ole ihan mua varten, mutta voisiko joku vaan kiltisti kertoa, mikä sitten on?! Tavallaan tätä on typerää edes murehtia, sillä oikeasti olisin varmasti onnellinen monessakin ammatissa, myös opettajana, mutta silti uhraan tämän pohtimiseen parhaillaan paljon aikaa ja energiaa. Ehkä jonain päivänä tiedän, mitä mun kuuluu tehdä.

Tiedän myös sen, että pitäisi olla kiitollinen opiskelupaikasta ja oikeasti kyllähän mä sitä olenkin. Mielestäni kiitollisuudesta huolimatta on hyvä uskaltaa myös kyseenalaistaa omia, ehkä jopa jo vanhentuneitakin haaveita, jos vähääkään siltä tuntuu. Toki kurjaahan se on huomata, ettei enää ole varma valinnastaan, mutta vielä kurjempaa mielestäni olisi, mikäli tätä ei uskaltaisi myöntää itselleen. Meillä kaikilla on kuitenkin vain yksi elämä, ja itse ainakin haluan tehdä sellaisia valintoja, joiden kanssa haluan sitä elää. Ellen keksi mitään muuta, eikä kaivattu palo opettajuuteen löydy, kaivan vanhat sukset esiin varastosta ja alan vetää pertsaa toivoen menestystä.

Miksi sitä niin usein tulee tahtomattaankin miettineeksi muiden mielipiteitä ja odotuksia omia valintoja tehdessä? Minkä takia itse ainakin syyllistyn ajoittain siihen, että suljen silmät asioilta, joiden näkeminen voisi tuoda elämään lisää mielekkyyttä, mutta joiden saavuttaminen vaatisi enemmän ponnisteluja? Tuskin olen ainoa ihminen maailmassa, joka päätyy välillä valitsemaan varman ja helpommalta tuntuvan vaihtoehdon sen epävarmemman, mutta ehkä palkitsevamman vaihtoehdon sijaan. Nämä ajatukset ovat olleet vahvasti läsnä viime aikoina, kun olen pohtinut omaa rohkeuttani lähteä uusille poluille kouluttautumisen suhteen. Oikeastaan luulen tietäväni, etten lähde, mutta silti. Tai mistä sitä ikinä tietää, jos keksiikin jotain oikeasti itselle paremmin sopivaa ja vain uskaltaa yrittää.

Toki välillä on pohdittava myös valintojen kannattavuutta, kuten esimerkiksi mahdollista työllistymistä, mutta onko se aina tärkeintä? Mielestäni ei. Enkä ole tyhmä, toki työtä tehdään usein sen takia, että siten saadaan turvattua toimeentulo. Mielestäni kuitenkin työstä olisi tärkeää saada myös jotain muutakin kuin rahaa. Olen ehkä joidenkin mielestä tollo, mutta jos minun pitäisi valita, ennemmin ottaisin työn josta nautin ja vaikka vähän pienemmän palkan, kuin sen, että tienaisin enemmän, mutta joutuisin joka aamu pakottamaan itseni töihin. Enkä myöskään elä pilvilinnoissa; uskon että moni työ alkaa mahdollisen alkuinnostuksen jälkeen tuntumaan enemmän tai vähemmän työltä, mutta silti. Jos on mahdollista valita työ, josta nauttii, miksi ei valitsisi sitä? Vielä kun vain tietäisi, mistä sitä itse nauttii. Silloinhan tämä olisi jopa helppoa.

Kävelyn edetessä myös ajatukset syvenivät ja loppujen lopuksi ne kärjistyivät taas ihan poskettomiksi. Lopulta löysinkin itseni pohtimasta, tiedänkö edes kuka minä olen ja miksi juuri minä olen syntynyt tähän aikaan ja paikkaan? Kuulostaa ihan tavalliselta sunnuntaikävelyltä, vai mitä?:D No okei, oli mulla onneksi myös vähän aikaa pohtia bachelorin tulevaa kumppanin valintaa. Kunpa se olisi minut telkkarin välityksellä hurmannut, oman kylämme upea Kaisa!

-Meri-

Ps. Uskalla sä tehdä sun elämästä sellainen, että aamulla siihen on mahdollisimman kiva herätä! JA NAUTI KEVÄÄSTÄ <3

 

Ladataan...

Ladataan...
Eniten ikinä

 

Ensinnäkin haluan kiittää teitä älyttömän positiivisista ja kannustavista palautteista koskien blogin perustamista! KII-TOS. Olen älyttömän otettu<3 Toiseksi; on ollut mahtavaa saada teiltä muutamia toiveita ja ideoita siitä, mistä voisin seuraavaksi kirjoittaa. Edellisessä postauksessa mainitsin sektion jälkeisestä leikkausarvestani ja sen jälkeen minulta toivottiin muutamaan otteeseen kirjoitusta sektiosta, joten tässä se nyt tulee.

Ennen kun sanon sanaakaan tästä aiheesta, haluan muistuttaa kertovani vain omasta kokemuksestani. En ota tässä kantaa siihen, mikä on paras tapa synnyttää tai lapsen kannalta paras tapa tulla maailmaan, vaan kerron asiat niin, miten ne omassa tapauksessani menivät. 

Eli siis, mistä aloittaisin. Lähdetään ihan alusta. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mikäli vain sellainen mahdollisuus minulle suodaan. Suunnilleen yhtä kaua kuin olen tiennyt miten lapset syntyvät, olen pelännyt synnytystä. En niinkään sitä kipua, vaan enemmänkin kaikkea sitä ennakoimattomuutta, oman kehoni mahdollista toimimattomuutta ja oikeastaan kaikkea mitä nyt ikinä voi kuvitella edes keksivänsä. Ja joo, tiedän sen olevan maailman luonnollisin asia ja myönnän, omalla tavallaan se on kaikessa pelottavuudessaan tuntunut todella kauniilta ajatukselta, mutta silti, joku siinä on aina tuntunut ylitsepääsemättömältä. Muistan ajatelleeni teininä synnytyspelon poistuvan viimeistään kun olen aikuinen ja itse raskaana. No mitä tapahtui, kun sain tietää olevani raskaana ja ensimmäiset onnenkyyneleet oli itketty? Aloin itkeä ymmärrettyäni synnytyksen olevan oikeasti edessä. Siinä hetkessä ei helpottanut edes se, että saisin yhdeksän pitkää kuukautta aikaa kypsytellä asiaa. 

Otin tuntemukseni esille jo ensimmäisillä neuvolakäynneillä, mutta niiltä suljettiin aika taidokkaasti korvat. Kuulemma kaikki pelkää ja se on täysin normaalia ja että pelko aivan varmasti häviää kunhan vain raskaus etenee. Kuulin myös muistutuksen siitä, miten ennenkin naiset synnyttivät saunassa ilman apuja, eikä kenelläkään ollut silloinkaan mitään hätää. No, tiedä siitä sitten, mutta usein koitin väkisin sivuuttaa omia ajatuksia ja todella saada omat ajatukseni positiivisiksi synnytyksen suhteen. Tapani mukaan vedin tämänkin överiksi ja lainasin kirjastosta yksitoista toinen toistaan paksumpaa synnytyksen ihanuutta käsittelevää kirjaa. Oli siinä tietysti mukana myös joku synnytys cd-levykin. Hetken jo onnistuinkin uskottelemaan itselleni synnytyksen olevan mulle ihan peace of cake ja että hoitaisin homman vaikka tarvittaessa luomuna kotona. Tavallaan tiesin jo noita pohtiessani ettei niin tule tapahtumaan, mutta silloin ajattelin synnytyspelon olevan tiessään, tai ainakin pikkuisen edes pienentyneen. (Mainitsen tähän väliin; en halunnut laittaa kuvia synnäriltä, ne jääköön perhealbumiin. Saatte ihastella puolestaan sektion avulla maailmaan tullutta ihmettäni:)

Viikot etenivät  ja yhä tasaisen tappavaan tahtiin muistuttelin neuvolassa ajatuksiani tulevasta synnytyksestä. Lopulta neuvolassa tuli puheeksi mahdollisuus käydä pelkopolilla juttelemassa, ja tartuinkin tähän oljenkorteen empimättä. Nykyään odottaville äideille ei enää tehdä synnytystapa-arviota ilman äidin omaa vaatimusta, mutta pelkopolilla käydessä sellaisen saa halutessaan. "Olen minä väljempiäkin lantioita nähnyt, mutta no, onhan tääkin ihan hyvä, varsinkin jos vauva on pieni", lääkäri sanoi katsellessaan monitoria. Sanat eivät sinänsä aivan älyttömästi helpottaneet omaa paniikkiani. Keskustellessamme lisää päädyimme yhdessä lääkärin kanssa siihen tulokseen, että synnytyspelon ja oman lantioni luisevuuden (onko se edes sana?) takia minulle varattaisiin aika suunniteltuun sektioon. Olin ihan tajuttoman helpottunut! Ainakin muutaman päivän.

Kun leikkauspäivä, eli esikoisemme syntymäpäivä, oli lyöty lukkoon, alkoi uudenlainen panikointi. Olin googlettanu jo ennen raskautta lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta sektioista, mutta sektiopäätöksen jälkeen en tehnyt päivisin enää mitään muuta, kuin lukenut pieleen menneistä sektioista. Vaikka päätös oli jo tehty ja fiilis oli kaikesta huolimatta luottavainen, päässäni pyöri hyvinkin ihmeellisiä ajatuksia. Tiedostin leikkauksen olevan iso ja että ainahan leikkauksissa on omat riskinsä, mutta eniten mieltäni ahdisti se, miten kestäisin henkisesti, jos leikkauksessa kävisikin vauvalle jotain? Sehän olisi ihan mun omaa syytäni, sillä minä VALITSIN leikkauksen.

Kun olin saanut ajatukset  taas kasaan ja viimein kirjoittanut kalenteriin  29.11 kohdalle "hän syntyy<3", alkoi minua supistella. Lumi oli jo mahassa ilmeisesti niin malttamaton, että pitihän hänen päästä pikkuisen sovittua aikaisemmin meidän luokse. Olin vähän harmitellut, etten pääse kokemaan sitä jännitysmomenttia, mikä kuuluu synnytyksen alkamiseen, mutta toisin kävi. Puoliso oli pelireissulla ja minulla kakun leipominen pahasti kesken, kun reisissä ja selässä alkoi poltella. Olin silti ihan tosissani lähdössä ajamaan Salosta Mynämäelle katsomaan Laten peliä, mutta onneksi äiti ja muutama ystäväni saivat taouttua päähäni sen olevan ehkä huonoin ideani vähään aikaan. 

Apua, olen kirjoittanut jo vaikka miten paljon, eikä Lumi ole edes vielä syntynyt:D Kuten näette, tämä aihe on mulle iso, tärkeä ja täynnä muistoja. No mutta jatketaan. Viimein kun oltiin päästy sairaalaan, meidät passitettiin takaisin kotiin. Tilanne ei ollut kuulemma akuutti, eikä leikkauksia suoriteta yöaikaan ilman pakottavaa tarvetta. Lähdimme kiltisti ajamaan kotiin, mutta palasimme pian takaisin. Nämä matkat sairaalan ja kodin välillä olivat jokseenkin tukalia, sillä matkaan kului aikaa noin tunti/suunta, ja oloni oli jo aika tukala. Kun sitten vihdoin puin sairaalan vaatteet päälleni ja ajattelin pian näkeväni meidän pikkuisen, alkoikin erikoinen tapahtumasarja. Kohtasimme joka kerta eri kätilön, eikä kukaan koskaan ollut tietoinen sovitusta sektiosta. Sain perustella ja vaatia sektiota jokaiselta kanssamme keskustelleelta hoitajalta erikseen ja se alkoi kauniisti sanottuna ketuttamaan. En pitänyt siitä, että kätilö, jolla ei ole aavistustakaan tilanteestamme, kertoo minulle tulevansa hyvin onnelliseksi, mikäli synnyttäisin alakautta. Anteeksi, mutta oikeesti mitä ihmettä? Muistikuvat ovat noilta ajoilta hippusen hataria, mutta ihmeellistä vääntämistä se oli ihan loppuun asti, vaikka kaiken piti olla selvää. Viimeinen kohtaaminen ennen Lumin syntymää sairaalan ihmisten kanssa oli ikimuistoinen, eikä sitten lainkaan positiivisella tavalla. Minua oltiin kärräämässä synnytyssaliin kun matkalla kysyin jotain leikkauksesta. "Ai siis sut pitää leikata?" Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Olin toitottanut sovitusta leikkauksesta yli vuorokauden, eikä tässäkään vaiheessa sitä vielä oltu noteerattu. Silloin aloin itkemään kivuista ja ärsytyksestä ja vaadin päästä jonkun leikkaavan lääkärin puheille. Olin ilmeisesti ollut aika päättäväinen ja suorasanainen siinä kohtaa, sillä siitä hetkestä reilu 20 minuuttia ja Lumi oli rinnallani. Siinä hetkessä unohdin kaikki ne leikkausta edeltäneet säätämiset ja ongelmat, olin vain niin onnellinen. Olimme juuri saaneet maailman ihanimman pikku hätähousun<3 Musta oli tullut terveen tytön äiti.

Ennen leikkausta sain minispinaalin, jonka laittoa jännitin, mutta se oli omalla kohdallani ainakin täysin turhaa. En tuntenut oikeasti mitään! Hetki puudutteen laitosta en enää tuntenut jalkojani. Koko kropan valtasi kummallinen lämmön tunne. Lääkäri kyseli tuntuuko vatsalla terävää tai kylmää, ja kun en enää tuntenut mitään, leikkaus alkoi. Olin mielessäni jo kuvitellut puudutteen olevan viallista minun kohdallani ja miten tuntisin ensimmäisen viillon ihollani, mutta turhaan. Oikeasti en tuntenut mi-tään. Olin lukenut leikkauksen usein tuntuvan ihmeelliseltä kaivelulta ja heilumiselta, mutta minä vain makoilin tyytyväisenä Laten silitellessä mun hiuksia. Huomasin miten häntä aavistuksen jännitti nähdä mut leikkauspöydällä kaikissa niissä lääkeletkuissa, joten koitin rauhoitella tilannetta kehnoilla vitseillä. Tunnelma oli mielestäni yllättävänkin seesteinen, tai sitten se johtui vain lääkehuuruista. No ei vaan, mulla oli oikeesti luottavainen olo. Hetken siinä makoiltuani kuulimme parkaisun ja Lumi nostettiin rinnalleni. Se oli samaan aikaan maailman luonnollisinta ja oudointa ikinä. Kaikessa jännityksessään aivan älyttömän ihanaa. Hullua, miten oma lapsi tuntui heti maailman tutuimmalta ihmiseltä. Muistan ajatelleeni että hei, mähän tunnen ton tyypin jo.

(kuva: Mikko Pääkkönen)

 

Late jäi kätilöiden kanssa mittaamaan ja pesemään Lumia, kun mut kärrättiin heräämöön. Se tuntui oudolta ja epätodelliselta, halusin vain takaisin perheeni luokse. Olin heräämössä varmaan noin 20 maailman pisintä minuuttia ja sitten näinkin kun Late työnsi pientä nyyttiä sänkyni luo. Silloin multa pääsi itku. Sanoinkin Latelle, että ihan sama vaikka en ikinä enää tuntisi jalkojani, meillähän on oma pieni tyttö.

Lumi syntyi tasan viikko ennen laskettua aikaa ja kaksi päivää ennen suunniteltua sektiota. Leikkauksen jälkeisenä aamuna mut autettiin ylös sängystä ja pääsin kävelemään sairaalan käytäville. Olin pelännyt sitä hetkeä, enkä turhaan. Ensimmäinen nousu ja ylipäätään ensimmäiset tunnit ylhäällä tuntuivat ihan järkyttäviltä. Muistan ajatelleeni että ei jumankauta, kävelenköhän enää koskaan täysin suorassa ja ilman kiristävää tunnetta. Palauduin kuitenkin todella nopeasti. Pääsimme kotiin kolme päivää Lumin syntymän jälkeen ja olimme pienesti vaunukävelyllä jo samaisena iltana. Vauhti oli hidasta, mutta pystyin kävelemään. Pari viikkoa söin kotona särkylääkkeitä ja varoin nostelua, mutta sen jälkeen oikeastaan olo tuntui jo aika normaalilta. Olin todella positiivisesti yllättynyt, sillä olin varautunut tapani mukaan pahimpaan mahdolliseen. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki kävi tosi helposti ja nopeasti, ja olen onnellinen siitä, miten Lumi syntyi. Nykyään sektiosta muistuttaa vain todella siisti arpi alavatsalla, sekä pieni tunnoton kohta arven lähettyvillä. 

Multa on jo useaan kertaan kysytty, haluanko seuraavankin mahdollisen lapsen kohdalla sektion. En ole osannut vastata, sillä en oikeasti tiedä. Se pelottaa itseasiassa nyt jopa enemmän, sillä alla on niin hyvin mennyt leikkaus ja toipuminen. Voisiko mun kohdalleni osua kaksi täysin nappiin mennyttä suoritusta? 

(kuva: Mikko Pääkkönen)

 

Tulipa paljon tekstiä! Sitä olisi tullut vielä paljon paljon enemmän, mutta säästän teidät nyt tämän isommalta tulvalta. Ja hei, multa saa kysellä, jos jokin jäi vielä mietityttämään! Vastailen ja autan mielelläni.

-Meri-

Ps. Vaikka miten ressasin ja luin erikoisiakin kommentteja ihmisten suhtautumisista sektioon, ei niillä ole mitään merkitystä enää vauvan syntymän jälkeen. Tiedän itse olevani paras mahdollinen äiti Lumille, vaikka hän ei alateitse tullutkaan. Koen olevani ihan yhtälailla äiti, vaikka en kokenutkaan "naisten inttiä". Olen myös yksi niistä monista esimerkeistä, joiden leikkaus ja toipuminen ovat menneet täysin oppikirjamaisesti. Toki tiedän, ettei aina kaikki mene näin hyvin, mutta kuten alussa kirjoitin, puhun vain omista kokemuksistani. JA HEI, en ole koskaan ollut niin kannustavassa, ymmärtäväisessä ja hyväksyvässä facebookryhmässä kuin tämän asian tiimoilta. Kerron siitäkin lisää jos kiinnostaa! 

Ladataan...

Pages