Ladataan...
Eniten ikinä

Moikka taas!

Nyt on talo myyty, uusi hankittu ja muutto suoritettu, tosin vain väliaikaiseen asuinpaikkaan. Asumme tulevan kodin remontin ajan mun teiniajan huoneessa äidin luona. Remontti kestää vielä noin kolmisen viikkoa (luultavasti), joten hetki vielä pyöritään toisten nurkissa. Mun on pitänyt jo monta päivää purkaa meidän tavarat ikean ihanista sinisistä pussukoista, mutta siellä ne edelleen täyttää meidän makkarin lattiaa. Viikonlopulla ryhdistäydyn niiden suhteen, sillä  jotenkin tämä kassialman elämä alkaa myös tuntua yllättävän raskaalta. Kaikki tavarat on nimittäin hukassa. Olen ollut nyt pari päivää inhottavassa kurkkukivussa ja kuumeessa ja yritin tänään etsiä yskänlääkettä ja pankkitunnuksia, mutta tuloksetta. Tai löysin mä oman neuvolakortin ja rippiristin.. Ei ollut ehkä se tärkein kassi nyt näitä viikkoja ajatellen käsillä. Ehkä mä vielä joku kaunis päivä löydän myös samaa paria olevat sukat itselleni.

Lumi on nauttinut näistä päivistä mummilassa. Äiti ja hänen miesystävänsä ovat olleet tämän viikon lomalla, joten Lumi on saanut paljon haleja ja huomiota mummilta ja taatalta. Lumi onkin ihan heidän faninsa. Toki itsekin olen saanut  helpotusta arkisiin juttuihin, kun Lumilla on täällä enemmän sylejä ja leikittäjiä. Äiti on myös niin ihana! Joka aamu on ollut yhteiset aamupalahetket ja aina kun on näyttänyt siltä, että mun hermot on vähän kadoksissa, hän on napannut Lumpin syliin ja ehdottanut mulle päikkäreitä. Ehkä vielä joku päivä tartun tuohon houkuttelevaan tarjoukseen. Mikä muuten siinäkin on, että välillä on tosi vaikeaa ottaa apua vastaan? Myös silloin, kun avun tarjoaja olisi niinkin tuttu ja läheinen ihminen kuin oma äiti? Jotenkin tuntuisi itsekkäältä käydä nukkumaan jonkun muun hoitaessa omaa lasta, vaikka puhuttaisiinkin ihan parinkymmenen minuutin päikkäreistä. On sellainen olo, että mun pitäisi olla vähintäänkin pelastamassa kaikkia maailman nälänhädästä kärsiviä ihmisiä ja keksiä tappaviin tauteihin lääkkeet, ja vasta silloin mulla olisi riittävän hyvä syy jättää lapsi hetkeksi hoitoon. Ihminen on kyllä outo otus. Tai ehkä kaikki äidit vain on sellaisia. Tai sitten mä oon vaan ihan pimee.

Maanantai oli yllättävä päivä.

Olin valokuvattavana ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta.

Olen aina kokenut kuvattavana olemisen  jotenkin vastenmielisenä. Muistan jo kouluajoilta luokkakuvauspäivät ja sen, miten ne aina onnistui yllättämään kiusallisuudellaan. Epätoivoinen kuvaaja yrittää saada nauramaan vanhoilla vitseillä, mutta kasvoille ei onnistu huijaamaan edes hymyä etäisesti muistuttavaa virnettä. Leveästä, hampaat paljastavasta pepsodenthymystä nyt puhumattakaan. Sitten odotettiin malttamattomina pari viikkoa, että kirjekuori tulisi kotiin. Kuoren avaamisen jälkeen seurasi aina odotettu pettymys; ei vieläkään onnistunutta koulukuvaa. Onneksi luokkakuvassa oli lähes aina joku, jolla oli vielä kehnompi tukkapäivä tai joku, jonka äiti oli unohtanut koulukuvauksen kokonaan ja siitä syystä päälle oli jäänyt nuhjuinen poolopaita. Mutta tosiaan, kuvattavana oleminen ilman pelleilyä ei oo tuntunut ikinä omalta jutulta. Omista ystävistä ja tutuista monikin on ollut valokuvaajan kuvattavana ja sanonut jälkikäteen niiden olleen tosi hyviä kokemuksia, mutta jotenkaan en oo nähnyt itseäni sellaisessa hommassa. Tai olen mä varmasti joskus halunnut ajatella, että mustakin olis sellaseen, mutta joku on aina sisältäpäin muistuttanut, että ei kuvattava oleminen oo yksinkertaisesti mua varten. Jotenkin on tuntunut, etten mä voisi riittää sellaiseen. Hääkuvaus tuntui tosin yllättävän luontevalta, mutta liekö siinäkin  ollut syynä hyvä valokuvaaja ja se, ettei tarvinnut yksin pällistellä kohteena.

Tykkään kauniista kuvista ja siksi seuraankin muutamia valokuvaajia instagramissa. Olen jo jonkin aikaa seurannut yhtä kotipaikkaunnaltani lähtöisin olevaa nuorta naista, jonka kuvaustyylistä pidän kovasti (@riikkaliljaphotography, ottakaa ihmeessä seurantaan <3). Hänen tyylinsä on luonnollisen pelkistetty, ja kuvista välittyy aito tunnelma ja sellainen tietynlainen yksinkertainen hempeys ja jonkinlainen keveys. Muutama viikko sitten kehuin hänen kuvaansa instassa ja hetken päästä jo sovimmekin kuvausseisson meidän kahden välille:D Se tuntui jotenkin luontevalta, vaikka sellainen ei ole ollut yhtään mua. Riikka sai viestittelyssä jo oloni hyvin rentoutuneeksi ja jotenkin ajattelin, että kuvaustilanteenkin olisi melkein pakko olla aika leppoisa, sillä tuntui että kemiamme toimi jo viestien välityksellä hyvin. Myönnän, että ihan alkuun kun Riikka pyysi minua kuvattavaksi, suhtautumiseni oli epäuskoisen huvittunut ja ajattelin, etten ikimaailmassa suostu, sillä se olisi niin kaukana omista mukavuusalueistani. Mutta näköjään suostuin ja olen kyllä sitä mieltä, että se kannatti. Sain nimittäin kauniiden kuvien lisäksi tutustua hienoon ihmiseen.

 

 

Ehkä ajan kanssa sitä kehittyisi itsekin sellaiseksi, että osaisi olla rennosti kameran edessä. Parasta olisi, jos kuvaustilanteessa pystyisi vain nauttimaan ja jopa unohtamaan kameran läsnäolon kokonaan. Tai ainakin lähes kokonaan. Mielestäni meillä oli oikein mukava kesäilta ja aika meni todella nopeasti! Oli myös ihanaa huomata, miten yksiin ajatukseksemme meni kuvauspaikkoja ja valoja miettiessä.

Miksi sitä on aina itseään kohtaan niin äärettömän kriittinen? Nytkin mietin että voisinpa vain vaihtaa näihin upeisiin kuviin jonkun pinterestistä revityn kauniin inspiraatiokuvien naisen minun tilalleni, ja sitten vasta nämä kuvat olisivat täysin onnistuneita. Päätin nyt kuitenkin olla koodaroimatta kuviin muita ihmisiä ja näyttää sen, mitä Riikka sai aikaan maanantaina kauniissa Turun Ruissalossa. Aina kuvia katsoessani ensin kiinnitän huomiota omiin epäkohtiini ja vasta sen jälkeen upeisiin maisemiin, valoihin ja väreihin. Tiedän toki, että itse sitä usein on kriittisin itseään kohtaan, mutta kuitenkin. Jotenkin NOLOTTAAKIN jakaa muille tällaisia ns ottamalle otettuja kuvia, mutta haluan niin tehdä, sillä minusta moni kuva on kuvana äärettömän kaunis! Meillä on kyllä Suomessa aivan tajuttoman kaunis luonto ja kesäillat nyt itsessään on jo ihan wau. 

Saan jossain kohtaa lisää kuvia maanantailta, näette sitten.

Kirjoittelen taas kun ehdin, siihen asti pus!

Ps. Itsekriittisyys on liiallisuuksiin vietynä todella raskasta. Muista arvostaa itseäsi, sillä olet  u p e a <3

Riikan kotisivuille pääset tästä:

www.riikkalilja.fi

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Eniten ikinä

Ohhoh! Onpas viime kirjoituksesta kauan. Monesti olen ajatellut kirjoittamista, mutta parhaillaan meillä eletään sellaista vaihetta, ettei oikeasti vain rauhallista aikaa ja paikkaa oikein tahdo löytyä. Ja silloin kun Late on ottanut hetkeksi päävastuun Lumista, olen ollut ulkona, sillä ai että miten kaunis ja lämmin toukokuu ollaankaan saatu!  Nyt kello on 5.30 ja en vain saanut jostain syystä enää unta, joten ajattelin ottaa pitkästä aikaa läppärin syliin ja alkaa kirjoittelemaan kuulumisia. Lumi herää aivan viimeistään tunnin päästä, joten toivottavasti saan tämän postauksen valmiiksi ennen sitä. 

Meidän ärripurri on tänään PUOLIVUOTIAS. Apua. <3

Onko tosissaan mun pikkuruisen vauvan ensimmäisestä vuodesta kulunut puolet? Oonko ollut jo puoli vuotta äiti? Aika kuluu aivan uskomattoman nopeasti ja valitettavasti nyt kuulun myös itse heihin, jotka kertovat ajan lentävän tosissaan vasta lasten saannin jälkeen. Eräs ystäväni sanoi mielestäni kerran hyvin sen, miltä aika äitinä tuntuu; päivät kuluu välillä tosi hitaasti, mutta viikot on ohi hujauksessa.

Mainitsinkin alussa siitä, että meillä eletään parhaillaan vähän kinkkistäkin vaihetta. Lumi on osoittautunut luonteeltaan aika samanlaiseksi kuin minä; tunteet näytetään aika suoraan, ja välillä se kieltämättä tekee arjesta aika raskasta. Hän myös kaipaa virikkeitä ja sirkustemppuja oikeastaan kaiken hereilläoloaikansa. Eikä siinä olisi muuten mitään, mutta kun tuo pieni söpönässu ei nuku päivisin juuri ollenkaan. Jos hän suostuu väsykiukkujen jälkeen nukahtamaan päivällä, unta riittää usein maksimissaan pari tuntia, joka jakautuu moneen pikkuruiseen osaan pitkin päivää. Pakko myöntää; välillä kadehdin niitä äitejä, jotka sanoo lapsen nukkuvan kerralla edes sen kaksi tuntia. Olisi joskus ihanaa ottaa pieni hetki omaa aikaa siten, että tietää toisen vain nukkuvan onnellisena vieressä samalla, kun itse syö suklaalevyä kuin leipää katsoen vaikka jotain hyvää sarjaa. Täällä ei olla tehty niin viimeiseen puoleen vuoteen, sillä Lumi heräisi jo suklaalevyn avaamiseen tai aivan viimeistään silloin, kun olisin saanut valittua katsottavan sarjan. 

Yöt menee unien osalta ihan kivasti. Joskus aikaisemmin täällä nukuttiin putkeen koko yö, mutta nyt kohta pari kk on menty pääosin kolmella tai neljällä yöherätyksellä. Ja niin kauan kuin on ollut yöherätyksiä, niitä on sävyttänyt keuhkoja repivä itku. Lumi herää salamana, tai no silmät jää vielä visusti kiinni, mutta huuto alkaa samantien ja loppuu vasta, kun tuttipullo on suussa. Olen kehittynyt aika pirun nopeaksi yöjuoksijaksi makuuhuoneen ja keittiön mikron välillä, mutta olen aina myöhässä. Lumi 27283 - Meri 0.

On kyllä hurjaa miten paljon toinen on kasvanut ja kehittynyt. Se pikkuinen raasu, jota hädin tuskin uskalsi nostella paikasta toiseen on nyt jo iso tyttö. Toki ihan mini-ihminen hän edelleen on ja tulee aina varmaan olemaan meidän vauva, mutta kuitenkin. Pakko myös mainita, että on ollut  hauskaa huomata niiden mielikuvien ja ajatusten, joita hänestä muodostui jo synnärillä, pitäneet lähes totaalisen täysin paikkansa.

Entä miten ajatukset itsestä? Koen olevani monelta osin täysin se sama Meri, joka olin ennen Lumiakin, mutta pakkohan se on todeta, että tämä viimeisin puoli vuotta on muokannut mua silti enemmän kuin mikään ikinä aikaisemmin. Olen aina ollut aika äkkipikainen ja toki joissain tilanteissa olen nykyään entistä äkkipikaisempikin, mutta yleisesti ottaen olen aika ylpeä siitä, miten minultakin löytyy tarvittaessa ne kuuluisat lehmän hermot. Ja sanotaanko vaikka näin, että tarvetta niille on ajoittain ollut. Olen myös havahtunut siihen, että tämä puoli vuotta on tehnyt musta samalla aivan tajuttoma vahvan ja itsevarman sisäisesti, mutta samalla olen myös hauraampi kuin koskaan aikaisemmin. On myös käsittämätöntä, miten oma hyvinvointi, onni ja oikeastaan kaikki on riippuvaisia tuosta pienestä tytöstä. Tällä yritän sanoa kai sitä, että ensimmäistä kertaa OIKEASTI oma elämä kulkee jonkun muun askelia. Sellaista kai äitinä oleminen on; hymyilyttää ja on maailmaa syleilevä olo kun omalla lapsella on hyvä olla ja toisaalta sitä itse ahdistuu jo pienistäkin ikävistä asioista lapsen elämässä, jotka muiden silmiin voisivat vaikuttaa varsin mitättömiltä jutuilta.

Vaikka koen kaikella olevan aina kaksi puolta, yhdestä olen varma; väsymyksestä, huolesta, hektisyydestä ja intensiivisyydestä huolimatta olen onnellisempi ja kiitollisempi kuin koskaan. Meillä on maailman ihanin tyttö.  Haluan omalla toiminnallani edesauttaa sitä, ettei Lumi hävitä koskaan tuota kiinnostusta ja innostusta ympäröivästä maailmasta. Haluan, että hän uskaltaa tulevaisuudessakin näyttää peittelemättä omat tunteensa ja ylipäätään tuntea vahvasti asioita. Tiedän omasta kokemuksesta ettei itselle ole aina helpointa olla se ihminen, joka kokee kaiken vahvasti, mutta silti, sillä parhaillaan se antaa niin paljon. Monia asioita elämässä voi hankkia itselleen, mutta tunteita ja aitoja fiiliksiä ei rahalla saa.

 

Onnea rakas Lumi 6kk <3

 

 

-Meri

Ps. Kirjoittelen taas kun ehdin, mutta luultavasti seuraavaksi pääsette seuraamaan meidän muuttuvia asuntokuvioita. Siihen asti, pus!

 

Ladataan...

Ladataan...
Eniten ikinä

Kuulin ja luin jo raskausaikana paljon varoituksia siitä, miten moni ystävyyssuhde tahtomattaankin kariutuu lapsen saamisen myötä. Ensimmäinen ajatus oli, ettei mun ystävien kanssa käy niin, sillä ei niin vaan voi käydä. Miksi muka se, että mun elämään tulee suurin rakkaus ikinä, ajaisi joitakin ihmisiä kauemmas? Taas kerran kuitenkin sain huomata, ettei oma teoriani ollut ihan täysin aukoton.

(Postauksen kuvat ovat ottanut Jaakko Jaakonaho. Kummit kävi moikkaamassa meitä viikonlopulla ja Lumi sai kunnon kuvaussession)

Kun pohdin asiaa enemmän, ymmärsin, että totta hemmetissä lapsi vaikuttaa ehkä isostikin sosiaalisiin suhteisiini. Myös niihin rakkaimpiin ja pitkäaikaisempiin. Tämän tajuttuani kävin aika isoa myllerrystä pääni sisällä. Katoaako ympäriltäni kaikki ne, joiden kanssa olen elänyt onnellisesti reilut 20 vuotta ja tuleeko tilalle uusia, pelkkiä mammakavereita? Niitä, joiden kanssa ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin äitiys. Näin kauhukuvia siitä, miten kulutan aikaani hiekkalaatikolla puhuen soseiden tekemisestä, sormiruokailusta, hampaiden puhkeamisesta sekä vauvan kakan koostumuksesta ihmisten kanssa, joihin en ilman lasta luultavasti ikinä edes tutustuisi. Myönnän, että silloin pikkuisen vihlaisi jossain sisällä. Meneekö kaikki ihmissuhteeni täysin uusiksi? Enkö saa olla enää se Meri, joka olin ennen vauvaa?

Lumin syntymän jälkeen omat ajatukset ovat kuitenkin vähän muuttuneet. Tai ei varsinaisesti ehkä ajatukset, vaan pikemminkin asioiden priorisoiminen. Parhaillaan on sanomattakin selvää, että Lumi ja äitinä oleminen ovat tehtävälistallani kirkkaasti ykkösenä. Välillä tuntuu kuitenkin haasteelliselta olla samaan aikaan sekä hyvä äiti, että hyvä ystävä, tai edes keskinkertainen hyvän päivän tuttu. Yksinkertaisesti kotoa irtautuminen ilman Lumia tuntuu vielä usein jopa kidutuskeinoihin verrattavilta asioilta. Arkeeni kuuluu pari kertaa viikossa pikainen kauppareissu yksin Laten tultua töistä, ja sen verran omaa aikaa tuntuu vielä parhaillaan aivan riittävältä. Toki joskus on kiva mennä myös yksin tai koiran kanssa lenkille, mutta ehei missään nimessä samana päivänä vartin kauppareissun kanssa, sillä sehän olisi jo suorastaan hulluttelua..

Yritän tällä ehkä sanoa sitä, että vaikka joskus olisi kiva nähdä enemmän tuttuja, Lumista irtautuminen tuntuu vielä kuitenkin aika haasteelliselta ihan jopa pienien kahvitttelutreffienkin ajaksi. Paikkani on vielä aika tiukasti kotona. Ja mielestäni se on ihan sallittuakin, puhutaan kuitenkin vasta vajaa viikon päästä 5 kk täyttävästä pikkuisesta. Toki meille ovat kaikki aina tervetulleita, mikäli vain kestävät sen, että huomioni on usein kohdistunut tohon kutistettuun versioon itsestäni.

On siis sanomattakin selvää, että täysin kahdenkeskinen aika ystävien kanssa on ollut viimeiset viisi kuukautta aika olematonta. Onnekseni voin todeta tästä huolimatta, että rinnallani on halunnut olla liuta ihania ihmisiä. Kiitos siitä.

Tunnen itseni vähintään 143-vuotiaaksi kun sanon tämän, mutta onneksi on puhelimet. Luojalle kiitos myös siitä, että whatsappissa on ääniviestien mahdollisuus! Ilman sitä olisin varmasti jo täysin erakoitunut. Usein kädet ovat niin täynnä milloin mitäkin, että jopa viestien kirjoittaminen, varsinkin niin että niissä säilyisi vielä jokin punainen lanka, on haasteellista. Myönnän, vaatii myös ystäviltä välillä tietynlaista suhtautumista kuunnella niitä seitsämän minuutin löpinöitä, joiden asiasisällön olisi hyvin voinut tiivistää alle minuuttiin. Okei, en olisi pystynyt tiivistämiseen tai selkeyteen ennen Lumiakaan, mutta vielä huonommin nyt. Ihan kaikesta ei voi syyttää pelkästään lapsia.

Viime viikolla oli ihanaa olla ystävän kanssa kahdestaan syömässä. Vaikka Lumin kanssa on helppo nähdä ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa, ei siinä pysty keskittymään toisten, eikä varsinkaan omiin lauseisiin. Oli oikeasti ihan äärettömän piristävää saada puhua rauhassa.<3 Äitiys on ihan parasta, mutta kyllä mä myönnän joskus kaipaavani kiireettömiä keskusteluja. Kaipaan niitä huomattavasti enemmän kuin hyviä yöunia, ja se kertoo jo aika paljon. Oli ihan älyttömän ihanaa huomata, että erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta, olemme toisillemme yhä ne samat pölöpäät, jotka voivat puhua AIVAN kaikesta. Aina.

 

Tapaamisen jälkeen mulla oli tosi hyvä, levännyt ja kevyt olo. Vaikka en ole kokenut vauva-arkea oikeastaan edes kovin raskaana, huomasin siinä kohtaa, miten olin kaivannut aikuista seuraa. Sovimme ystäväni kanssa tuovamme taas kahdenkeskisen ajan välillemme, oli se sitten hesehetki kerran kuussa, mutta kuitenkin. 

Mieleeni on jäänyt hyvin ystäväni lause muutaman viikon takaa, jossa hän kertoi ikävöivänsä mua nyt Lumin myötä eritavalla kuin aikaisemmin. Enemmän ja isommin. Se tuntui älyttömän ihanalta, sillä mikään ei tunnu niin hyvältä kuin se, miten näkee Lumin olevan tärkeä myös mun läheisille ihmisille. Vaikka joku kysyisi vain silkasta kohteliaisuudesta Lumin kuulumisia, tuntuu se musta merkitykselliseltä. Hassuahan se on, mutta se on varmaan joku äitien juttu. Kun oma lapsi on itselle kaikki, on myös selvää, että häntä kohtaan osoitettu kiinnostus antaa itselle tosi paljon. Ollaanhan me Lumin kanssa parhaillaan (tosi) pieni jengi. Ja kaikki tietää jengien säännöt; sun kaverit on myös mun kavereita. Ei yhtä ilman toista.

On ollut myös ilo huomata joidenkin aikaisempien ystävyyssuhteiden puolestaan syventyneen entisestään Lumin myötä. Myös Lumin syntymän jälkeen olen saanut paljon uusia ihania ihmisiä ympärille (kiitos joulukuiset ja muut kanssasisareni:D<3). Kyllä itse ainakin koen sen olevan valtava rikkaus, että rinnallani tarpoo myös muita äitejä. On nimittäin paljon asioita, joista on luontevinta puhua etupäässä ihmiselle, joka on myös itse äiti. Ihan jo senkin takia, että luulen jokaisen äidin miettivän edes jossain määrin rajanvetoa sille, mikä on liikaa vauva-arjesta puhumisen määrässä (ja laadussa). Sitä, mikä on lapsettoman ihmisen mielestä liikaa ja mikä vielä sitä ihan kivaa kuultavaa. On myös huojentavaa omistaa ystäviä, jotka ovat jo kokeneita konkareita äitiydessä, sillä usein heiltä saadut vinkit ja neuvot ovat korvaamattomia. Ilman heitä olisin varmasti jo googlettanut puhelimen näytön puhki milloin minkäkin asian takia.

Vaikka loppuraskaudessa pohdin ystävyyssuhteita ja niiden säilymistä hieman haikeaankin sävyyn, olen onnellinen tämän hetkisestä tilanteesta. Mulla on lähellä upeita ihmisiä, joille myös Lumista on näiden kuukausien aikana muodostunut tärkeä heppu. Ja onhan sekin totta; mitä vanhemmaksi Lumi tulee, sitä enemmän mulla on aikaa taas olla se Meri, joka joskus saattaa muistaa ystävien nimipäiviä ja soittelee oma-aloitteisesti pyytääkseen kahviseuraksi. Vielä kuitenkin ykköshommani on olla rakastavana sylinä kellonympäri tuolle pikkuiselle tuittupäälle.

Olisin maailman onnellisin, mikäli tulevaisuudessa Lumilla olisi yhtä upeita ihmisiä ystävinä kuin mulla, ja että hän osaisi olla myös itse sellanen toisille. 

-Meri-

Ps. Myönnän olevani itse parhaillaan juuri se äiti, joka selittää tulevista hampaista, sormiruokailusta sekä yöheräämisistä. Myös siitä vaipan sisällöstä, josta ajattelin vain hihhuliäitien puhuvan. On tää semmosta sirkusta välillä, mutta ihan maailman ihaninta aikaa. <3

Kivaa alkavaa viikkoa! 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Pages