Evakkoa ja kuvausta Ruissalossa

Eniten ikinä

Moikka taas!

Nyt on talo myyty, uusi hankittu ja muutto suoritettu, tosin vain väliaikaiseen asuinpaikkaan. Asumme tulevan kodin remontin ajan mun teiniajan huoneessa äidin luona. Remontti kestää vielä noin kolmisen viikkoa (luultavasti), joten hetki vielä pyöritään toisten nurkissa. Mun on pitänyt jo monta päivää purkaa meidän tavarat ikean ihanista sinisistä pussukoista, mutta siellä ne edelleen täyttää meidän makkarin lattiaa. Viikonlopulla ryhdistäydyn niiden suhteen, sillä  jotenkin tämä kassialman elämä alkaa myös tuntua yllättävän raskaalta. Kaikki tavarat on nimittäin hukassa. Olen ollut nyt pari päivää inhottavassa kurkkukivussa ja kuumeessa ja yritin tänään etsiä yskänlääkettä ja pankkitunnuksia, mutta tuloksetta. Tai löysin mä oman neuvolakortin ja rippiristin.. Ei ollut ehkä se tärkein kassi nyt näitä viikkoja ajatellen käsillä. Ehkä mä vielä joku kaunis päivä löydän myös samaa paria olevat sukat itselleni.

Lumi on nauttinut näistä päivistä mummilassa. Äiti ja hänen miesystävänsä ovat olleet tämän viikon lomalla, joten Lumi on saanut paljon haleja ja huomiota mummilta ja taatalta. Lumi onkin ihan heidän faninsa. Toki itsekin olen saanut  helpotusta arkisiin juttuihin, kun Lumilla on täällä enemmän sylejä ja leikittäjiä. Äiti on myös niin ihana! Joka aamu on ollut yhteiset aamupalahetket ja aina kun on näyttänyt siltä, että mun hermot on vähän kadoksissa, hän on napannut Lumpin syliin ja ehdottanut mulle päikkäreitä. Ehkä vielä joku päivä tartun tuohon houkuttelevaan tarjoukseen. Mikä muuten siinäkin on, että välillä on tosi vaikeaa ottaa apua vastaan? Myös silloin, kun avun tarjoaja olisi niinkin tuttu ja läheinen ihminen kuin oma äiti? Jotenkin tuntuisi itsekkäältä käydä nukkumaan jonkun muun hoitaessa omaa lasta, vaikka puhuttaisiinkin ihan parinkymmenen minuutin päikkäreistä. On sellainen olo, että mun pitäisi olla vähintäänkin pelastamassa kaikkia maailman nälänhädästä kärsiviä ihmisiä ja keksiä tappaviin tauteihin lääkkeet, ja vasta silloin mulla olisi riittävän hyvä syy jättää lapsi hetkeksi hoitoon. Ihminen on kyllä outo otus. Tai ehkä kaikki äidit vain on sellaisia. Tai sitten mä oon vaan ihan pimee.

Maanantai oli yllättävä päivä.

Olin valokuvattavana ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta.

Olen aina kokenut kuvattavana olemisen  jotenkin vastenmielisenä. Muistan jo kouluajoilta luokkakuvauspäivät ja sen, miten ne aina onnistui yllättämään kiusallisuudellaan. Epätoivoinen kuvaaja yrittää saada nauramaan vanhoilla vitseillä, mutta kasvoille ei onnistu huijaamaan edes hymyä etäisesti muistuttavaa virnettä. Leveästä, hampaat paljastavasta pepsodenthymystä nyt puhumattakaan. Sitten odotettiin malttamattomina pari viikkoa, että kirjekuori tulisi kotiin. Kuoren avaamisen jälkeen seurasi aina odotettu pettymys; ei vieläkään onnistunutta koulukuvaa. Onneksi luokkakuvassa oli lähes aina joku, jolla oli vielä kehnompi tukkapäivä tai joku, jonka äiti oli unohtanut koulukuvauksen kokonaan ja siitä syystä päälle oli jäänyt nuhjuinen poolopaita. Mutta tosiaan, kuvattavana oleminen ilman pelleilyä ei oo tuntunut ikinä omalta jutulta. Omista ystävistä ja tutuista monikin on ollut valokuvaajan kuvattavana ja sanonut jälkikäteen niiden olleen tosi hyviä kokemuksia, mutta jotenkaan en oo nähnyt itseäni sellaisessa hommassa. Tai olen mä varmasti joskus halunnut ajatella, että mustakin olis sellaseen, mutta joku on aina sisältäpäin muistuttanut, että ei kuvattava oleminen oo yksinkertaisesti mua varten. Jotenkin on tuntunut, etten mä voisi riittää sellaiseen. Hääkuvaus tuntui tosin yllättävän luontevalta, mutta liekö siinäkin  ollut syynä hyvä valokuvaaja ja se, ettei tarvinnut yksin pällistellä kohteena.

Tykkään kauniista kuvista ja siksi seuraankin muutamia valokuvaajia instagramissa. Olen jo jonkin aikaa seurannut yhtä kotipaikkaunnaltani lähtöisin olevaa nuorta naista, jonka kuvaustyylistä pidän kovasti (@riikkaliljaphotography, ottakaa ihmeessä seurantaan <3). Hänen tyylinsä on luonnollisen pelkistetty, ja kuvista välittyy aito tunnelma ja sellainen tietynlainen yksinkertainen hempeys ja jonkinlainen keveys. Muutama viikko sitten kehuin hänen kuvaansa instassa ja hetken päästä jo sovimmekin kuvausseisson meidän kahden välille:D Se tuntui jotenkin luontevalta, vaikka sellainen ei ole ollut yhtään mua. Riikka sai viestittelyssä jo oloni hyvin rentoutuneeksi ja jotenkin ajattelin, että kuvaustilanteenkin olisi melkein pakko olla aika leppoisa, sillä tuntui että kemiamme toimi jo viestien välityksellä hyvin. Myönnän, että ihan alkuun kun Riikka pyysi minua kuvattavaksi, suhtautumiseni oli epäuskoisen huvittunut ja ajattelin, etten ikimaailmassa suostu, sillä se olisi niin kaukana omista mukavuusalueistani. Mutta näköjään suostuin ja olen kyllä sitä mieltä, että se kannatti. Sain nimittäin kauniiden kuvien lisäksi tutustua hienoon ihmiseen.

 

 

Ehkä ajan kanssa sitä kehittyisi itsekin sellaiseksi, että osaisi olla rennosti kameran edessä. Parasta olisi, jos kuvaustilanteessa pystyisi vain nauttimaan ja jopa unohtamaan kameran läsnäolon kokonaan. Tai ainakin lähes kokonaan. Mielestäni meillä oli oikein mukava kesäilta ja aika meni todella nopeasti! Oli myös ihanaa huomata, miten yksiin ajatukseksemme meni kuvauspaikkoja ja valoja miettiessä.

Miksi sitä on aina itseään kohtaan niin äärettömän kriittinen? Nytkin mietin että voisinpa vain vaihtaa näihin upeisiin kuviin jonkun pinterestistä revityn kauniin inspiraatiokuvien naisen minun tilalleni, ja sitten vasta nämä kuvat olisivat täysin onnistuneita. Päätin nyt kuitenkin olla koodaroimatta kuviin muita ihmisiä ja näyttää sen, mitä Riikka sai aikaan maanantaina kauniissa Turun Ruissalossa. Aina kuvia katsoessani ensin kiinnitän huomiota omiin epäkohtiini ja vasta sen jälkeen upeisiin maisemiin, valoihin ja väreihin. Tiedän toki, että itse sitä usein on kriittisin itseään kohtaan, mutta kuitenkin. Jotenkin NOLOTTAAKIN jakaa muille tällaisia ns ottamalle otettuja kuvia, mutta haluan niin tehdä, sillä minusta moni kuva on kuvana äärettömän kaunis! Meillä on kyllä Suomessa aivan tajuttoman kaunis luonto ja kesäillat nyt itsessään on jo ihan wau. 

Saan jossain kohtaa lisää kuvia maanantailta, näette sitten.

Kirjoittelen taas kun ehdin, siihen asti pus!

Ps. Itsekriittisyys on liiallisuuksiin vietynä todella raskasta. Muista arvostaa itseäsi, sillä olet  u p e a <3

Riikan kotisivuille pääset tästä:

www.riikkalilja.fi

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.