Ladataan...

Rauhallisesta hiljaiselosta päivää. Olen ollut viikon maan alla, kaivonkansi vahvasti pään yläpuolella suljettuna. Piilopaikassani on tuoksunut multa, kostea maaperä ja alkavan kevään makea tuulahdus. Ajoittain piilopaikassani on ollut mukavaa, on ollut ihanaa käpertyä omaan hyvään oloon pehmeän tyynyn ja peiton alle. Välillä taas kova rankkasade on rummuttanut kaivonkantta (tässä vaiheessa mietit varmaan että miksi valitsin asumukseni katoksi kaivonkannen? En se ollut minä, vaan Masennusmöykky yhteistyössä poikaystäväni kanssa). Kaivonkansi on päästänyt sisälle piilopaikkaani vettä, aivan kuin tahalleen kastellakseen rauhallisen tyyssijani. Rankkasateen jälkeen olen taas saanut kuivatella monta päivää tyynyä ja peittoani, että minulla olisi taas hyvä olla.

Kuvailemani rankkasade on vertauskuva poikaystävästäni ja hänen minulle aiheuttamasta ahdistuksesta. Kerroinkin jo aiemmin että aiempi seurustelusuhteeni päättyi 2½ vuotta sitten pettämiseen. Olin sinkkuna neljä kuukautta, jonka aikana pistin Tinderin laulamaan. Tinderistähän löytyi alkuvaiheessa juuri sellaista seuraa kuin halusin; kepeäkenkäistä. Elin tämän neljän kuukauden aikana "rankan sinkkunuoruuden", jota en ollut koskaan aiemmin kokenut. Aloinhan seurustelemaan exäni kanssa jo teini-ikäisenä. Lopulta kuitenkin totesin että eiköhän tämä säätäminen sängystä toiseen jo riitä. Annetaanpa Tinderin nyt olla ja keskitytään oikeasti elämänrakenteiden muovaamiseen. Mutta sitten sattuikin niin, että nykyinen puolisoni lähestyi minua Tinderissä. Hän oli aivan erilainen kuin muut aiemmat kontaktini. Hän oli oikeasti kiinnostunut persoonastani, mielipiteistäni, ja hän halusi kuulla kokoajan vain lisää ajatuksistani. Ensin en hänestä kovin kiinnostunut, ajattelin vain että onpas hyväkäytöksinen ja kohtelias mies. Mutta pian kuitenkin viestittelimme Whatsapissa toisillemme päivittäin. Lopulta hän ehdotti tapaamista. En ollut tästä kovin innoissani, ajattelin että ei hän taida olla ihan minun tyyppiäni. Mutta suostuin kuitenkin, eihän miesseikkailuista koskaan kannata kieltäytyä! Kesä tulossa ja kaikkea ;)

Tapasimme hänen kanssaan erään museon pihalla. Hän ehdotti kävelyä läheisessä kauniissa puistossa, ja suostuin tietysti. Kävelimme ja tutustuimme toisiimme. Kävimme välissä kahvilla ja hän herrasmiehenä tarjosi tietysti. Päivän mittaan hän halusi kuulla minusta vain kokoajan lisää ja lisää, tuntui että hän halusi imeä minusta tietoa sisuksiinsa. Toisaalta se oli imartelevaa, mutta toisaalta tuntui että hän on minua paljon fiksumpi, hienostuneempi ja tyylikkäämpi. Että ei meillä vain taida "siviilitasot" aivan natsata, hän kun tuntui olevan niin hienoista ja hyvistä piireistä (en siis itsekään ole mistään huonoista piireistä, mutta taviksen sijaan tämä mies kuului ns. "rikkaisiin piireihin"). Ensitreffimme kestivät neljä tuntia, NELJÄ TUNTIA!! Olin etukäteen varautunut tuntiin; pikaiset rupattelut ja kiitos hei. Mutta jotenkin tämä tyyppi veti minua niin pikkusormensa ympärille, että ajantaju katosi kokonaan. Palasin treffien jälkeen takaisin todellisuuteen, tuntui kuin olisin viettänyt illan jossain satumaailman kuplassa.

Pian treffien jälkeen puhelimeni piippasi viestin merkkiäänen: "Saisinko tarjota sinulle lounaan huomenna ennen iltavuoroosi menoa?". Mietin että pläääh, are u sure? Mutta samalla olin todella otettu että tein tähän mieheen näin suuren vaikutuksen. Että vajaan tunnin päästä treffien päättymisestä hän jo halusi ehdottaa uusintaa seuraavalle päivälle. Ajattelin että "elämähän on seikkailua varten" ja suostuin ehdotukseen.

Tapasimme seuraavana päivänä hänen luonaan. Hän valmisti meille maittavan lounaan (koska herrasmiehet osaa näköjään kokatakin ravintolatason aterioita, lurps!) ja jatkoimme keskusteluja siihen mihin edellisenä iltana jäimme. Tästä lähtikin vyörymään sellainen muutoksen kivi, että heikompaa hirvittäisi kyydissä. Näiden treffien jälkeen olimme päivittäin yhteyksissä. Kävimme molemmat tuolloin reissutöissä, joten pääosin pidimme toisiimme yhteyttä viestein ja puhelimitse. Soittelimme päivittäin, parhaimmillaan puhelut kestivät viisi tuntia. Näimme aina vain kun oli mahdollista. Tämä mies imaisi minut täysin pauloihinsa, tuntui että hän oli huumetta josta en halunnut päästää irti.

Heinäkuussa 2016 aloimme seurustelemaan. Asuin vuoden omassa vuokra-asunnossani, jonka jälkeen minun piti alkaa etsimään uutta asuntoa. Vuokranantajani halusi nimittäin muuttaa itse omaan asuntoonsa, enkä minä voinut asuntoon enää jäädä. Aloin paniikissa etsimään uutta asuntoa itselleni. Poikaystäväni riensi tässä vaiheessa apuun, ja ehdotti jos muuttaisin hänen luokseen. Uljaalla prinssilläni oli omistusasunto läheltä kaupunkimme keskustaa, ja vieläpä rikkaalta ja arvostetulta asuinalueelta. No eihän siinä kovin montaa päivää tarvinnut asiaa miettiä, kun jo suostuin hänen ehdotukseensa. Elin niiiiiiiiin vaaleanpunaisessa kuplassa kun ihminen vain voi elää. Olisin ollut vaikka heti valmis kihloihin ja naimisiin.

Yhteenmuutto tapahtui elokuussa 2017, ja siitä alkoi kunnon alamäki kohti helvettiä. Poikaystäväni ahdistui kaikesta mitä tein. Minä siivosin väärinä päivinä, siivoustyylini oli vääränlainen, tiskasin väärin, valmistin ruokaa väärin, hän tarttui autolla ajamiseeni ("mikset kävele, mikset mene pyörällä"). Hän totesi ettei aio alkoiluttaa koiriani, koska ne ovat minun vastuullani ja minun mukana muuttaneita. Lisäksi koirista lähtevä karva ärsytti häntä hirveästi, samoin koirien ruokkiminen..

.. Minä lyttäännyin, ahdistuin ja masennuin..

Tiedän että hänen käytöksensä katkaisi lopulta aasinselän, jota olin yrittänyt kannatella epätoivoisin keinoin. Masennuin, totesin "ettei minusta vain ole mihinkään. Siksihän exänikin minua halusi satuttaa, kun tajusi etten ole yhtään mitään. Ja nyt sen huomaan viimeistään uuden poikaystäväni kautta etten ole yhtään mitään".

(Tässä vaiheessa haluan todeta, että oletko huomanneet tekstistä poikaystäväni narsistisen käytöksen? Jos et, niin lueppas teksti nopeasti uudelleen. Ja ehdottomasti googlaa narsistisen käytöksen pääpiirteet! Sattumaako? En usko! Kyllä siinä miehessä on jotain kieroa ja kavalaa. Narsistithan nimenomaan alkuvaiheessa liehittelevät uhrinsa hyvällä ja hurmaavalla käytöksellään. Sitten kun tilanne etenee ja etenee, uhri on jäänyt koukkuun. Aivan kuin pikkukala mato-ongella. Koukkuun jäännin jälkeen narsistin pirunsarvet alkavat kasvamaan ja demonisointi pääsee valloilleen. Narsisti jyllää, lyttää ja alistaa. Se nauttii tunteesta, kun uhri ahdistuu, alistuu ja vajoaa maanrakoon. Tästä narsisti saa lisää voimaa jyräämiselleen.)

Vahvakin ihminen lopulta taipuu ja ymmärtää että on turha taistella enää vastaan. Aiemman suhteeni traumat ja nykyinen narsistikumppani ajoivat minua synkkyyden partaalle, kohti pimeää. En tätä vielä itse heti ymmärtänyt, mutta nyt onneksi ymmärrän. Samoihin aikoihin kävi niin ikävästi, että serkkuni päätti hypätä viidennen kerroksen parvekkeelta alas. Hän kärsi masennuksesta, josta kukaan ei tiennyt. Tämä herätti minut todella, en halunnut missään nimessä ajautua samaan tilanteeseen parvekkeelleni kiikkumaan. (Meiltä kun tippuisi vielä korkeammalta, seitsemännestä kerroksesta.) Niinpä päätin hakea itselleni apua, ja varasin ajan yksityiselle psykiatrille. Tähän puolisoni totesi: "Ai meinaatko jonku diagnoosin muka mennä hakemaan?". Epäilin itseäni todella paljon. Tuntui että eihän minulla nyt voi olla mitään sairautta, jos toinen kerta niin sanoo. Samalla kuitenkin ajattelin että voi kun minulla olisi masennus, se antaisi selityksiä näille oudoille tuntemuksille. Poikaystäväni kummastelusta huolimatta menin psykiatrille, ja sain keskivaikean masennuksen diagnoosin. Mutta siitä kerroinkin jo melkein ensimmäisessä postauksessani. Psykiatri ja psykoterapia- tarinaa voi siis lukea sieltä lisää.

Mutta tämä narsistinen poikaystävä, mites sen kanssa nykyään menee? Puolen vuoden yhteisasumisen jälkeen hän onneksi päätti lähteä reissutöihin syksyyn asti. Se oli minun henkilökohtainen pelastukseni! Nyt on tuntunut että pystyn taas hengittämään edes hetken. Syksy näyttää mitä se tuo tullessaan. Palaako poikaystäväni takaisin kotiin, vai jatkuuko reissutyöt? Onko kotiin palaaminen erilaista, osataanko sitten asua paremmin tiiviisti yhdessä? Vai lähdenkö vajoamaan takaisin maan alle, omaan piilopaikkaani, jossa kaivonkansi pitää minusta hyvää huolta?

 

 

 

Ladataan...

Tänä aamuna heräsin todellisuuteen, että mun on pakko ottaa itteeni niskasta kiinni tän hyvinvointini kanssa (tai tässä tapauksessa pahoinvointini kanssa). Heräsin viikonlopun jälkeen maanantaiaamuna nuutuneena ja väsyneenä. Koirani saivat kokea heti aamusta karvaan kohtalon; ulkona pyörähdettiin juuri sen verran että muruset saivat tehtyä tarpeensa ja nuuskuteltua aamuauringon lämmittämää ulkoilmaa. Sitten tultiinkin jo äkkiä takaisin sisälle, ja emäntä lähteä huiskautti lähes samalla ovenavauksella töihin. (Muistinkohan siinä kiireessä laittaa reppanoille edes vettä..) Kaiken tämän kiireen keskellä päätin, että nyt saa oikeasti riittää. En voi elää enää näin. Voin todella pahoin omasta ylipainostani, ja sen mukana tulleesta jaksamattomuudesta, väsymyksestä ja laiskuudesta. Samalla koirienkin hyvinvointi on aamuisin aina vähän retuperällä. Niiden perustarpeista tietysti huolehdin, ilman muuta! Mutta kyllähän ne pienet nappisilmät ansaitsisivat vähän enemmän luxusta myös arkena. Ei ainoastaan vain viikonloppuisin.

Niinpä päätin tänä aamuna paniikkikiireen keskellä nousta vihdoin ja viimein puntarille. Puntari odotti kauhistuneena valkoisen lipastoni alla. Se yritti hivuttautua kauemmas kohti peräseinää, mutta turhaan. Pian sen ympärillä kietoutui kymmenen lihavaa makkarasormea, jotka riuhtaisivat puntarin päivän valoon. "Hyvää huomenta rakas puntarini, nyt voisit olla minulle avuksi." Tästähän puntari ei oikein tykännyt, mutta minkäs se niin jättikokoiselle ihmiselle voi. Niinpä se huokaisi syvään, pyöritteli silmiään ja laittoi itsensä ON-asentoon. Minä en sen niskojen nakkelulle kerennyt kiireessäni kiinnittää huomiota, vaan astuin röyhkeästi sen päälle siltä sen koommin kyselemättä.

"Olet lihava, painat +111,1kg", ilmoitti puntarini. Samalla se nitisi ja paukkui allani, pyysi ja rukoili kovaan ääneen; "nouse jo norsu pois päältäni". Ja niin tein, säikähdin huomaamattomuuttani. Tämän jälkeen olisin varmasti istahtanut järkytyksestä sohvalle ja alkanut itkemään, sillä puntarin lukema oli aivan järkyttävä. Mutta..

.. minullahan oli kiire! "Kiire kiire kiire, unohda hyvin- ja pahoinvointisi, juokse jo läski!!!", ilkkui Masennus-Möykky olkapääni takana. Ja minähän tottelin. Juoksin hissille, ja mietin päässäni "pyörä vai auto, pyörä vai auto".. No tottakai läski norsu valitsee aina auton, tarviiko sitä edes miettiä?!

Miltäs nyt tuntuu? Ja miksi ihmeessä oot saanu ittes tuohon jamaan, läski? Näin sinun ehkä tekisi mieli kysyä, hieman myös ilkkua. Tai parhaimmillaan estot unohtaessasi voisit myös nauraa minulle päin naamaa. "Itsepä olet läskisi tienannut". Oh, really? Ja kyllä, niin olen. Valitettavasti koulukiusaaminen aiheutti minulle 14-vuotiaana lohtusyömisen, jonka kohde oli suklaa. Jos minulla oli mennyt koulupäivä todella huonosti, niin lohduttauduin suklaalla. Jos taas olin selvinnyt päivästä hyvin, palkitsin itseni suklaalla. Tästäpä se herkku- ja palkitsemiskierre puhkesi, joka on kestänyt aina näihin päiviin asti. Tänään esimerkiksi hain työpaikkamme kioskilta proteiinipirtelön. Sen maku oli jotain aivan karseaa, ja totesin että sinne meni viemäristä alas 3,30e. Ja tämäkös harmitti. Olin päättänyt kerrankin ostaa itselleni terveellisen välipalan karkkien tai pullan sijaan. Elämä vaikutti epäreilulta, oikealta kiusankappaleelta. Siispä päätin kostaa! Hain taukohuoneen jääkaapista kolme pientä palaa äitienpäiväleivoksesta. Mussutin ne toimistossani onnellisena ja voittajafiiliksellä niin että muruset lentelivät pitkin seiniä (no ei nyt oikeasti sentään, hah ;D). Siinäpäs on sitten huomiselle työvuorossa olevalle siistijällä hommaa lakaista murusia lattialta ja hinkata vadelmahilloklönttejä seinistä, muah!

Sainpahan kostettua sille pahanmakuiselle proteiinijuomalle!

Mutta ihan vakavasti puhuen, nyt on tähän tilanteeseen tultava muutos. Sekä fyysisen jaksamisen että henkisen hyvinvointini takia. Niinpä olen päättänyt liittyä sinne siskoni koutsaamalle kuntosalille jäseneksi, josta viime postauksessa kerroin. Alkutestien päivämäärä on lyöty jo lukkoon, dynaaminen voimaharjoittelu voi siis alkaa. Lisäksi terveellisempi ruokavalio alkaa heti huomenna, tänään siis on tiedossa kierros kaupan HeVi-osastoilla. Ja jospa ilta-auringon aikaan ottaisin vielä koirulit kainaloon, ja lähtisin niiden kanssa puistoon hengailemaan. Mukaan vielä viltti ja hyvä kirja. Olen aloittamassa itseasiassa uutta kirjaa pitkästä aikaa. Kirja on nimeltään "82 kuittaa", kirjoittaja Leena Välikangas. Kirjan ja aurinkoisen ulkoilman parissa pääsen paikkaamaan tämän aamuista kaaosta sekä koirilleni että itselleni. Pus!

 

 

 

Ladataan...

Koulukiusaamistaustojeni vuoksi olen oppinut, että on parempi antaa ihmisille minusta iloinen ja reipas vaikutelma. Olen aina ihmisten seurassa aurinkoinen ja energinen, heitän paljon läppää. Tiedän että ihmiset pitävät minua hyvänä tyyppinä (mitä tietenkin pohjimmiltani olenkin. Eihän mitään roolia jaksaisi päivästä toiseen esittää). Mutta kuitenkin sen reippauden alla on tosi heiveröinen ihmisluonne, raakile, lasista valmistettu koevedos. Se on turvassa syvällä syvällä sisimmässäni, reippauden ja iloisuuden alla. Iloinen ulkokuori suojaa tätä raakiletta sataprosenttisesti, kuin läpipääsemätön rautahaarniska. Haarniska tietää tehtävänsä, sillä jos yksin osuma menisi siitä läpi, pirstaloituisi pieni heiveröinen koevedos miljooniksi lasinsiruiksi. Eikä sitä sotkua saisi korjattua kukaan.. niin monia pieniä lasinsirpaleita ei vain ole tarkoitettu enää korjattavaksi.

Heikon sisimpäni vuoksi olen usein henkisessä alakynnessä parisuhteessani. Puolisoni on vahva persoona, joka haluaa aina tarkkoja ja syvällisiä perusteluja mielipiteilleni ja toiminnoilleni. Näin hän kertoo toimivansa myös muidenkin ihmisten kanssa, mutta tietysti tällaista piirittämistä tulee eniten minun kohdallani. Me kun satumme asumaan saman katon alla ;). Esimerkkinä tällaisesta hiillostamisesta on vaikkapa se, että Brother Christmasin lehdistötilaisuuden katsottuamme totesin, etten usko vieläkään täysin hänen syyttömyyteensä. Puolisoni ei tällaista toteamusta voinut hyväksyä, vaan halusi tietää tarkasti miksi olen tätä mieltä. Pelkkä "minusta vain tuntuu siltä" ei hänelle riittänyt. Tällaisten tilanteiden aikana minulla menee puolustautuja-moodi päälle. Puolustaudun heikon koevedokseni puolesta, suojelen sitä henkeen ja vereen. Keskustelujen aikana koevedoksen rautainen suojahaarniska tärisee, nitisee liitoksistaan, mutta lasinen pieni enkelihahmo pysyy kuitenkin järkkymättömänä paikoillaan. Se odottaa hievahtamatta seuraavaa ulkomaailmasta kantautuvaa osumaa, aivan kuin pieni jänöjussi ajovaloissa ennen auton alle jäämistä.

 

 

Viimeisin suojaudu - puolustaudu - keskustelumme käytiin eilen. Pyöräilin hyväntuulisena töistä kotiin, puolisoni oli vapaapäivien vietossa kotona. Kerroin hänelle jo aiemmin, että viime viikon terapiakäynnillä olimme miettineet omia ajatuksia kehostani. Ne ovat terapeutin mielestä hieman vääristyneet, ajattelen väärällä tavalla olemisestani. Kuitenkin että saisin tyytyväisyyttäni lisättyä fyysistä temppeliäni kohtaan, keskustelimme henkilökohtaisen personal trainerin hankkimisesta. Terapeuttini suositteli minulle erästä pt:tä, jolla hän oli itse saanut aiemmin liikuntakipinänsä syttymään. Nytpä siis kotiin pyöräiltyäni ja kypärän naulakkoon laitettuani kerroin innoissani puolisolleni, että olisin varaamassa aikaa kyseiselle personal trainerille. Hänen avullaan aloittaisin uuden, paremman elämän tavoittelun, jeeee!!!!!!!............ (tässä vaiheessa kotiin laskeutui hiljaisuus, syyyyyyyyvääääää ja ahdistavan rauhallinen hiljaisuuuuuuuUUUUUuuuuusssssshhhh.... tiesin että "tässä sitä taas mennään, vuoristoradassa. Nyt ollaan siinä hitaan kutkuttavassa nousuvaiheessa, ja kohta vaunut lähtevät vapaalla painolla laskemaan suoraan alas.....")

Referoiden keskustelun kulku oli se, etten puolisoni mielestä varmasti jaksaisi sitoutua tuollaiseen palveluun oikeasti tosissani. "Sinä aina innostut kaikesta niin nopeasti, että parin viikon päästä kyllästyt koko touhuun. Ja mites koirat sitten pärjää, jos ootkin kokoajan lenkillä tai salilla?" Lisäksi ruoan valmistuksestakin sain jo tuomion; kuinka minulla ei riitä kärsivällisyys ja mielenkiinto jokapäiväisten eväiden valmistamiseen yms.. yms.. Tässä vaiheessa lasinen koevedosenkeli tärisi ja vapisi kuin pahimmassa kuumehorkassa. Tämä pieni hento olento oli aivan varma, että nyt tulee sen loppu. Sen pinnalla kulkeva resonointijännite oli niin kova, että se varmasti saisi enkelilapsen hajoamaan, tukahtumaan. Eihän tällaisesta ryöpytyksestä voisi enää selvitä.. Mutta kuin ihmeen kaupalla rautahaarniska jaksoi kannatella suojamuuriaan. Vähitellen tilanne rauhoittui, vakautui ja tärinä loppui. Lopulta tilanne alkoi kääntymään, ja pieni lasiolento kääntyikin puolustamaan itseään. Puolustautuminen oli heikkoa, säälittävää räpiköimistä. Olento yritti raapia vastustajaansa pienillä ontoilla kynsillään, huutaa ja kiljua demonin korvien tärykalvot rikki. Taistelu oli tulokseton, voimaton. MUTTA PUOLUSTAUTUMINEN SE OLI SILTI!

Taistelun lopputulema oli kuitenkin lopulta se, että ehkä nyt ei ole järkevää hankkia itselle melkein 300e kuukaudessa maksavaa personal traineria. Päätin ottaa (vähän vastahankaisesti poikaystäväni ideasta) apua vastaan lähipiiristäni. Siskoni on ammatiltaan personal trainer (ei siis mikään kirjekurssilainen, vaan ihan ammattikorkeakoulun käynyt muikkeli) ja puolisoni taas on ruoka-alan ammattilainen. Päädyin nyt ottamaan heiltä apua vastaan tilanteessani. Siskoni kanssa sovimme heti seuraavalle viikolle kuntosalijäsenyydestä ja samalla personal trainer- palveluista. Puolisoni avulla alan vähitellen suunnittelemaan parempaa ruokavaliota itselleni. Tavallaan on tietysti rikkaus että puolisoni on ruoka-alan ammattilainen, mutta toisaalta taas koen tällaisen asian niskaan hengittämiseksi, tarkkailuksi ja vähän sellaiseksi "Isoveli valvoo"- meiningiksi.

Mutta onneksi tulevan reippaan personal trainer- tuulahduksen avulla minulla tulee olemaan tulevaisuudessa salainen ase. Nimittäin tämä lasinen koevedos alkaa treenaamaan mukanani kuntosalilla ja lenkkipoluilla. Se alkaa vähitellen vahvistua, kasvaa ja kimmeltää. Joku päivä se kaataa kovaäänisesti rautahaarniskan ympäriltään, ja näyttää maailmalle kuinka hienoa olentoa haarniska on sisällään kaikki nämä vuodet piilotellut. Lasisen olennon hohtaessa kilpaa auringonvalon säteiden kanssa näkee puolisoni viimein, että minä olen vahva, itsenäinen ja tasavertainen kumppani! En tarvitse ohjailuja, tai turhia neuvoja, vaan osaan toimia itselleni juuri oikealla tavalla!

Amen!

 

 

 

Ladataan...

Lapsettomuus.. Sanana se kuulostaa minusta jotenkin niin koruttomalta. Se kuulostaa tyhjältä, ontolta puunrungolta, joka humisee ikävissään muiden terveiden puiden vierellä. Lapsettomuus, henkilön syystä tai toisesta johtuva asia, jonka vuoksi et halua tai voi saada lapsia.. minun kohdallani se on valitettavasti näistä vaihtoehdoista jälkimmäinen.

En ole oikeastaan koskaan halunnut ajatella asiaa syvällisesti. Itsensä suojelemista, i guess? Olin 15-vuotias teini, joka eli tavallista (koulukiusattua) teinin elämää. Vietin aikaa kavereideni kanssa, harrastin pallopelejä ja kipuilin oman minäni etsimisessä. En ollut yhtään huolissani siitä, etteivät kuukautiseni olleet koskaan alkaneet. "Sehän on vain parempi mitä myöhempään ne alkavat", ajattelin. "Kyllähän minä kerkeän niiden kanssa taistella sitten koko aikuiselämäni". Mutta samalla äitini huolestui päivä päivältä enemmän asian suhteen. Tietysti hän ymmärsi ettei tämä ole enää normaalia.

Suostuin äitini mieliksi lähtemään paikkakuntamme terveyskeskukseen tapaamaan lääkäriä. Teinin mielestä tällaisen aiheen vuoksi lääkärille meno, tai saati alapäästäni keskustelu oli maailman nolointa. Lääkäri totesi että kyllä hänen nyt täytyy laittaa lähete isompaan alueelliseen sairaalaan, jossa syytä menkattomuudelleni alettaisiin tutkimaan.

Läheteasia eteni keskussairaalaan, ja sieltä tuli jonkin ajan päästä varattu aika postitse. Tutkimusten edetessä minulla todettiin surkastuneet munasarjat, sekä normaalista poikkeavan pieni kohtu. Viralliseksi diagnoosiksi sain primaari amenorrea. Tämän kuultuamme lääkärin huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Äitini itki, minä taas olin jotenkin.. pysäkillä? en ymmärtänyt tilanteen vakavuutta? Poliklinikkakäynti päättyi kuitenkin hyvillä mielin, sillä lääkäri kertoi koeputkihedelmöityksen, sijaisvanhemmuuden ja adoptoinnin mahdollisuuksista. Pikku teinityttö 16v. päätti heti siltä istumalta, että haluan adoptoida joskus aikuisena pienen sievän intiaanitytön. (Myöhemmin aikuisiällä asioita tutkittuani totean, ettei sitä inkkaritsirpulaa niin vain tänne Suomeen saakkaan. Enempikin olis tarjolla lapsosia aivan muista maista.)

Kasvoin lapsettomuustietoni kanssa aikuisuuteen yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. Helpottavaa tässä stoorissa on se, että sain tietää lapsettomuudestani jo niin nuorena. Minulla on eräs tuttava, joka sai asiasta tietää kaksi vuotta sitten (29-vuotiaana), ja on sitä itkenyt useina iltoina.. joten tällä tavalla ajateltuna selvisin vähän helpommalla. Oon oikeastaan koko aikuisikäni elänyt vain tietoni kanssa, enkä sitä oo koskaan oikeastaan surrut. Harmittaahan se tavallaan ettei omia muruja koskaan tule olemaan, mutta toisaalta taas en tiedä miten jaksaisin lapsiarkea pyörittää. En välttämättä mitenkään.. Ehkäpä siis oli tarkoitettu jollakin ihmeellisellä tavalla, ettei minulle lapsia tule.

Joo joo, kerroinhan juuri koeputkihedelmöityksen vaihtoehdosta. Mutta oon omassa päässäni ajatellut, ettei se onnistu. Minulla on niin pienet, surkastuneet munasarjat, sekä pieni kohtu. Olen varma että jos tulisin raskaaksi, niin lapsi menisi kesken tai sitten siitä syntyisi vaikeastivammainen lapsi. Ei minulla ole heitä vastaan mitään, ei missään nimessä! Lähipiiriinikin kuuluu useampia herttaisia lapsia, keillä on kehitysviivästymää ym. oireita. Mutta koen että omalla kohdallani olisin jotenkin liian lukossa asian kanssa. Että minun voimavarani eivät vain riittäisi kasvattamaan erityishuolenpitoa vaativaa lasta, koska perusterveenkin lapsen kohdalla lopulta olisin varmastikin aivan uupunut. Psyyke ei kestäisi terveenkään lapsen kohdalla (ehkä).

Muutama vuosi sitten erosin exästäni, ja uusi mies astui kuvioihin mukaan. Nykyinen poikaystäväni (voiko yli 30-vuotiasta kutsua sillä nimellä? Mutta miesystävä taas kuulostais joltai eläkeläispapalta? :D) totesi minulle jo seurustelun alkuvaiheessa, ettei hän halua koskaan omia biologisia lapsia. Hän kokee että hänen geeninsä ovat niin huonot; perheen taustalla masennusta ja lisäksi mieheni siskon itsemurha vuosia sitten). Niinpä me vaikutamme täydelliseltä parilta toisillemme; toinen ei voi saada lapsia, ja toinen ei niitä halua!

Ollaan me kuitenkin joskus puhuttu, että molempia voisi vaikka kymmenen vuoden päästä kiinnostaa sijaisvanhemmuus, tai adoptio ehkäpä? Mutta tuollaisia asioita on aivan turha jaaritella ja miettiä nyt. Elämä on liian lyhyt jossitteluun, täytyy elää juurikin tässä ja nyt! Siksi olenkin panostanut lähipiirini lapsiin. Haluan olla heille turvallinen ja mukava aikuinen, jonka seurassa on kivaa hengailla kun omat vanhemmat on ihan kakkapäitä ;) Ja jospa oma siskoni saisi joskus lapsia, olisin heille aivan mahdottoman mukava riippakivitäti! <3

Ladataan...

Mitenhän kuvailisin tämän hetkisiä fiiliksiäni..

Jos astuisit nyt ovesta sisään, näkisit minut istumassa sinuun selin tietokoneeni ääressä. Pöydän ääreen kävellessäsi näkisit kasvoni, jotka ovat mietteliäät ja pohdiskelevat. Ilmeestäni kuultaisi läpi apeus, väsymys ja voimattomuus. Jos laskisit kätesi olkapäälleni ja kysyisit kuinka voin, alkaisin oletettavasti itkemään. On taas niin voimaton olo.. voimaton olo ja heikko.

Paha mieli ei saavuta minua onneksi kovin usein. Nyt suurena osasyynä on puolukkapäivien alkaminen, joita myös menkoiksi ja kuukautisiksi kutsutaan. Useimmiten olen ihan sinut menkkojeni kanssa, mutta joskus niiden alkaminen on todella kivuliasta. Niin kävi tänään, taas pitkästä aikaa. Olen oikeastaan pitkin päivää yrittänyt ottaa tasaiseen tahtiin kipulääkettä, mutta tuloksetta. Ei minkäänlaista apua polttavaan ja melankolisen painostavaan vatsakipuun. Olen joskus miettinyt että johtuuko kovat menkkakivut jotenkin siitä, etten voi saada lapsia. Siis kun munasarjani ovat aivan surkastuneet, niin väkisin lääkityksellä käynnistettävät menkat ovatkin niille kova ponnistelu? Ja tästä taas johtuu että minä olen silloin tällöin todella kipeä?

Normaalisti en koe pahoja mielialanvaihteluita kuukautisteni aikana. Mutta silloin kun ne ovat tällaiset; kivuliaat, niin mieleni menee täysin nollille. Nyt on taas sellainen päivä, itken henkisesti kilpaa ulkona piiskaavan vesisateen kanssa. (Pitikin laittaa tänään ne uudet tennarit jalkaan, nehän kastuu tuolla ulkona samantien!) Uskon että väsynyt olotilani johtuu myös viikonlopun ja Vapun riekkumisesta; onhan tässä useampi päivä tullut oltua viihteellä. Maanantaina poikkeuksellisesti jopa baareissa asti. Kyllähän nämä kaikki omat valinnatkin tilanteeseeni tuo lisäpainoa.

Mutta kaiken mielipahan keskellä on onneksi tänäänkin valonpilkahdus; terapia <3 On ihanaa istahtaa pehmeään nojatuoliin ja kertoa Helille (jes, muistin nimen oikein ;D) miten tällä hetkellä menee. Olen etukäteen miettinyt, että keskustelujen aloitusaiheena voisi tänään olla exä-asia, josta aiemmassa postauksessani kerroin. Lisäksi voisin puhua ylipainostani, herkkujen syömishimosta (jopa ihan pakkomielteestä?) ja näistä johtuvasta ahdistuksesta.

Ja samalla kuitenkin olen saanut tekosyyn mennä terapian jälkeen kotiin kaupan kautta. Aion ostaa ison paketin jäätelöä ja ruoaksi ehkäpä pakastepizzan. Vietän loppuillan seinien sisällä, katson Smart TV:stä jotain sarjaa (vaihtoehtona Vain Elämää, The Crown tai Narcos). Poikaystäväni oli käymässä kotona viime yön verran, ja hän laittoi aamulla viestiä; oli käyttänyt koirat lenkillä. Eli sitä suuremmalla syyllä saan ihan luvan kanssa jäädä tänään kotiin, linnoittautua sohvan pehmeimpään nurkkaan.

Toivotaan että huomenna on taas parempi päivä <3

Ladataan...

Tällä kertaa aion päästää taas aivoni valloilleen, enkä aio kiinnittää huomiota kirjoitustapaani. Varoituksen sana siis; lauseet voivat olla välillä aivan puuta-heinää. Mutta tällä tavoin siis kerron kuluneesta Vapustani, sekä otsikossa vilahtavasta "exä ja terapia- kombosta". Here we gooooo -->

"Oli ihan tavallinen maanantaipäivä, matikantunti alkaa just ja läksyt on tekemättä..", Pikku G:tä, you know? Okei, toi ei nyt liity Vappu-aiheeseen millää tavalla. Aivopieruja, aivopieruja.. Mutta siis tosiaan, Vappua vietettiin maanantaina. Mulla oli taustalla muutaman päivän reissu Helsinkiin, jonka vuoksi olin jo valmiiksi väsynyt. Maanantaina kävin mutkan töissä (lyhyempi työpäivä), jonka jälkeen siirryttiin sitte frendien kans vapaalle. Kokoonnuttiin ensiks mun luokse, ja aloteltiin illanvietto Picolo- juomapelin parissa. Se peli on tosi huippu, ei liian känniä aiheuttava vaan nimenomaan kivan draivin tekevä. Sittepä tuliki jo aika lähteä kaupunkiin. Oltiin niin laiskoja ettei jaksettu mennä kaupunkiin kävellen, vaan tilattiin ruhtinaalliselle 1,5 kilometrin matkalle taksikyyti. Jestas!

Kaupungissa oli jo kova hulina päällä. Kello oli tässä vaiheessa 00:30 kun mun uudenkarhea punainen tennarini laskeutui koskettamaan asfaltin pintaa. Taksikyyti oli aika pop! Juteltiin suhteista, niiden ongelmista, ja heitettiin läppää kuskin ja kuskattavien kans. Suunnattiin illan aikana erilaisiin pystäreihin, niissä kun oli vähän enemmän tilaa kuin jossain yökerhossa. Lisäksi pystäreihin oli ilmainen sisäänpääsy, kaikkialle. Meininki oli aivotonta bogoilua paikasta toiseen; ei meillä ollu oikeestaan kiintopistettä mitä tehdä tai nähdä. Mutta oli siis tosi kivaa että lähettiin baariin. Jos oltais jääty vaan mun luo ottaa häppää ja pelaa lautapelejä, olis ilta tuntunu aivan normaalilta "kotibile-illalta". Niinpä saatiin baaripörräilystä vähän kuitenki Vappuun lisätwistiä.

Mut ei tuo baarielämä oo vaan yhtää mun juttu. Ykski ällöttävä ukko alko kopeloimaan mua yhessä baarissa samalla ku juttelin mun ystävien kans. Tyhjyys, yllättyneisyys, ärsytys ja vitutus oli päällimmäiset fiilikset mitä kyseinen kusipää aiheutti. Vitutti sen veikeästi myhäilevä naama, uhkasin että jos vielä kerran kosket niin hakkaan sut ihan varmasti. Kyllähän se onneks tajus siitä lähtee, myöhemmin yritti vielä jotai pokailuja. Kuitenki tajus pysyy musta muutaman pöytärivin päässä.. Jestas näitä ihmisiä..

Tästä siis yhtään riippumatta oon sitä mieltä, ettei baarielämä oo yhtää mun juttu. Siis ihmiset on niin seipäässä siellä, oksentavat, rettelöivät ja hermoilevat menemään. Voihan se jossai yökerhon tanssilattialla olla kivaakin, tyttöjen kanssa bailata ja antaa hyvän olon virrata biitin tahtiin. Mutta.. It´s not for me (anymore). Se meininki oli ja meni jo. Enemmänki kaipaan vain rauhallisia koti-iltoja, ystäviä, herkkuja, pelailua ja hempeilyä. Sellanen on vaan enempi mun juttu, osa mua.

 

 

 

 

Mutta joka tapauksessa Vappu oli tosi hyvä, kohteli mua kiltisti ja kauniisti. Masennusmöykky pysy taustalla, totesi että antaapa muijan nyt pitää hauskaa ilman mitää sen kummempia hälinöitä. Kiitos siitä Masennus, tiiän että luet tätä nytkin mun olkapään takana. Kiitos siitä että annoit mun pitää kivaa omien ystävieni kanssa, et häirinny ja ahistellu mua kertaakaan <3

Mutta sitten tää kuumaakin kuumempi ajatuksen tietotulva, joka vei vielä mun kotona Vappuiltaa viettäessä aiheen exääni ja terapiaan. Tai siis keskustelut johti terapiaan, yhteiseen terapiaistuntoon ystävieni kanssa. Juteltiin niitä näitä, jauhettiin mun exästä. Hyvillä fiiliksillä oltiin, haluttiin vaan tyttöjen kans muistella mitä on tullu koettua ja nähtyä. Ja että millä tavalla elämä menee nyt, erilailla ku ennen. Siinäpä sitten tuli puheeksi että exäni oli pyytänyt minulta neuvoa, apua. Toivoi että soiteltaisiin Vappuiltana, hänellä kun oli paha olla. "Mikäs siinä", ajattelin etukäteen. Ajattelin väärin, i guess. Kaverit olivat jyrkästi sitä mieltä että "sinähän et sen kusipään kanssa juttele enää mitään! Usko jo että se juna oli ja meni jo." Ja tällä he tietysti tarkoittivat sitä, ettei tuollaisen hyypiön kanssa kannata enää edes kaveerata (enempää en haluaisikaan!, ikinä!). En tykkää hänestä yhtään, tunnetasolla siis. Oon vaan kokenu sellasta alemmuutta, että oon ihan jees tyyppi jos nyt kuitenki annan hänen pettämisensä anteeksi, ja esitän olevani tilanteen herrana.

Onneksi ystävät on siinä mielessä hyviä tyyppejä, että ne sanoo aivan helvetin suoraan mitä ne mistäki aattelee! Se on onni, että ympärillä on tuollaisia henkilöitä! <3 Ei kaikilla välttämättä oo, harmi.. Mutta tosiaan; nämä tyypit päätti että annahan olla jo koko hiivatin exä, ei sun tarvi olla sen kanssa enää missää tekemisissä. And that´s the fucking true!

Joskus sitä vaan tarvii ulkopuoliset silmät katsomaan sun asioita, sillon sitä oikeesti tietää miten asioissa kannattais toimia. Niinpä en vielä tänäkään aamuna vastannut exäni viestiin, kun hän Whatsapissa halusi vähän vittuilla. "Olipa kiva puhelu, thanks!", hän kirjoitti. Ja nimenomaan kun sitä puhelua ei ikinä ollut. Siitähän tää tapaus on nyt ilmeisesti katkera.. Mutta oon päättäny kiusata sitä vähän lisää; en vastaa sen puheluihin tai viesteihin enää kertaakaan.

Nyt on jo korkee aika katkaista napanuora menneeseen elämään ja jättää sinne kuuluvat ihmiset rauhaan. En haluu kantaa enää yhtää paskaista riippakiveä mukanani tähän uuteen, parempaan elämään. Elämä on liian lyhyt uhrauksille, eletään nyt kun tätä elämää on vielä jäljellä! <3

*muisk*

 

 

Pages