Ladataan...

Monet asiat ovat tulleet yllätyksenä tällä surun matkalla, mutta yksi eniten yllättäneistä tunteista on jatkuva syyllisyys. En ollut ennen tajunnut, miten suuri osa syyllisyyden tunne on surua ja miten inhottavasti se nakertaa sisintä. Syyllisyys ei anna surevalle minkäänlaista armoa, vaan muistuttaa itsestään tasaisin väliajoin. 

Silloin kun siirryimme saattohoitoon, koin aivan järkyttävää syyllisyyttä siitä, miksemme varanneet äidille aikaa yksityisen puolen syöpälääkärille. Tästä oli puhetta useampaan otteeseen, mutta sitten äitini kunto huononi yllättäen radikaalisti. Olimme monelta osin tyytyväisiä äidin hoitoon julkisella puolella, mutta viimeisiin kuukausiin mahtui myös monia pettymyksiä. Miksi emme vain varanneet sitä aikaa, silloin kun se olisi ollut vielä helposti järjestettävissä? Mitä jos yksityisellä puolella olisikin ollut käytössä jokin uusi hoitokokeilu, joka olisi antanut äidille enemmän aikaa? 

Saattohoitoaikana ja kuoleman jälkeen olen myös sättinyt itseäni siitä, miksen ollut enemmän äidin luona viimeisinä "normaaleina" viikkoina ja kuukausina. Olin paikalla jokaisena viikonloppuna, mutta viikot olin töissä. Minkä takia en voinut jättää työasioita sivuun ja olla äidin kanssa? Miksen käyttänyt lomia, miksen hakenut palkatonta vapaata? Miksen yrittänyt ponnekkaammin saada sairauslomaa? Miksi näytin välillä viikonloppuisin väsymistäni? Ja ennen kaikkea, miksen tajunnut, että äitini oli erittäin vakavasti sairas eikä hänellä ollut enää paljoa aikaa jäljellä?

Syyllisyys ei ole ajan myötä vähentynyt, vaan lisääntynyt. Mieleen tulee koko ajan uusia syyllisyyden aiheita, yhä enemmän ajalta ennen äidin sairastumista. 

Miksi kiukuttelin äidille typeristä pienistä asioista? Lueskelin vanhoja viestejä, ja pari vuotta sitten olin vetänyt herneet nenään ilmapatjasta, jota tarvittiin äidin synttäreille. Siis patjasta, miten se voi olla mahdollista? Kerran marmatin äidille hänen Whatsapp-profiilikuvastaan. First things first, todellakin. 

Miksi emme ikinä saaneet varattua lippuja kesäteatteriin tai siivottua kodin maustekaappia? Miksi emme varanneet reissua johonkin sellaiseen kohteeseen, josta äiti aina puhui? Nyt on liian myöhäistä.

Miksi en ottanut äitiäni enemmän mukaan omiin rientoihini ja esitellyt häntä kaikille? Maailman ihaninta äitiä?

Miksi minua välillä ärsytti, jos äitini halusi tulla luonani käymään? Miksi en tajunnut, kuinka ihanaa ja spesiaalia se oli?

Miksi en avannut aikaisemmin ASP-tiliä? Olisin ehtinyt säästää enemmän ja äiti olisi ehtinyt nähdä ensimmäisen, oman kotini. 

Miksi laitoin niin usein omat typerät opiskeluni äitini ja yhdessäolon edelle? Mitä väliä on jollakin esseellä tai tentillä, jos vaihtoehtona on olla äidin kanssa? 

Miksi en löytänyt sopivaa kumppania ajoissa, niin että äiti olisi päässyt mukaan häihini ja nähnyt lapseni, omat lastenlapsensa? Tämä on yksi kaikista surullisimmista asioista äidin menettämisessä. Kukaan, ei kukaan muu ihminen maailmassa olisi ollut puolestani niin onnellinen ja innoissaan, kuin äitini. 

Miksi en ollut parempi tytär?

Ladataan...

Yleisenä stereotypiana vaikuttaa edelleen olevan, että surevan ihmisen tunnistaa helposti. Hän on itkuinen, surkea reppana, joka saattaa romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Varsinkin jos hänelle puhuu jotain kuolleesta läheisestä. Välillä sureva saattaakin olla tälläinen ilmestys, mutta uskallan silti väittää, että surevaa ei välttämättä tunnista päällepäin. Hän on kuka tahansa meistä, arjen pyörityksessä toimiva ja päällisin puolin täysin asiallisen näköinen henkilö. Surevan olkapäillä kulkee kuitenkin näkymätön taakka ja usein sydämessä huutaa tyhjyys ja kaipaus. Jos surevan jostain tunnistaa, niin ehkä siitä, että hän vajoaa välillä omiin ajatuksiinsa. Ja siitä, että välillä surevan silmiin tulevat kyyneleet, joskus täysin odottamattomien asioiden äärellä. Sureva ei hajoa kappaleiksi, jos menehtyneen läheisen ottaa puheeksi. Päinvastoin, kuollut läheinen on usein surevan lempipuheenaihe. Sureva voi kokea loukkaavana, jos välttelet läheisestä puhumista, ja todennäköisesti ilahtuu, jos otat hänet puheeksi.

Olen huomannut ihmisten suhtautumisen muutoksen selkeästi oman suruprosessini aikana. Heti äidin kuoleman jälkeen sai jopa jonkin aikaa kellua jonkinlaisessa pumpulissa, koska kaikki olivat niin ystävällisiä ja huomaavaisia. Kotiin tuotiin kukkia, kävi vieraita, tuli adresseja, ystävät ja sukulaiset olivat huolissaan jaksamisesta, töissä kaikki olivat kilttejä, yllättävät tahot ottivat yhteyttä. Suurin piirtein hautajaisiin saakka jaksettiin olla kiinnostuneita ja toivotella voimia "raskasta päivää varten". Vaikka hautajaispäivä oli raskas, se ei ole ollut läheskään niin raskas kuin monet sitä seuranneet päivät. Hautajaisissa sai kuitenkin muistella äitiä oikein luvan kanssa ja kuulla muiden muistoja. 

Nyt taas tuntuu siltä, että muistaako kukaan enää äitiä? Monet lapsensa heti syntymän jälkeen menettäneet murehtivat kovasti sitä, että kukaan ei oikein tunnu muistavan tai muistelevan heidän vauvaansa. Ymmärrän heitä hyvin, enkä tiedä kumpi on pahempaa: se ettei muisteta vauvaa joka ei ehtinyt elää vaiko se, ettei muisteta aikuista joka ehti elää. Entä muistavatko ystävät, että olen menettänyt äitini vain muutama kuukausi sitten? Se on toki selvää, että työkaverit eivät muista.

Vaikka saatan ulospäin näyttää tavalliselta, en todellakaan ole sitä. Alun huomaavaisuudesta ei enää ole tietoakaan, vaan minua kuormitetaan asioilla, esitetään vaatimuksia. On vihjailtu, että eikö suremista voisi jo jättää taka-alalle. Toki kärsin myös vertaistuen puutteesta. Kukaan muu pari-kolmekymppisistä ystävistäni ei ole menettänyt äitiä eikä isäänsäkään. Olen aina kokenut itseni hieman ulkopuoliseksi, mutta nyt se tunne on siirtynnyt ihan uusiin sfääreihin. Tuntuu hyvin yksinäiseltä. 

Ladataan...

Yleensä aina kun esimerkiksi naisten lehdessä on juttu läheisensä menettäneestä henkilöstä, jossain vaiheessa artikkelia haastateltava toteaa, että elämä jatkuu. Ja että surun kanssa oppii elämään, jossain vaiheessa siltä katkeaa pahin terä ja kauniit muistot kannattelevat. En vielä osaa sanoa, katkeaako tältä surulta koskaan terä tai haluanko edes sitä. Mutta olenhan minäkin sen huomannut, että kieltämättä elämä jatkuu. Vaikka olisi kokenut kuinka kovia, yleensä melko pian on palattava edes jonkinlaiseen arkijärjestykseen. Vähintäänkin joka vuorokausi pitäisi nukkua ja syödä. Vuokra ja laskut täytyy maksaa, töihin pitää palata, hautajaiset järjestää. 

Ainut vaan, että harvemmin pysähdytään pohtimaan sitä, millaisena se elämä jatkuu. Onko se alati jatkuva elämä edes elämisen arvoista? Itse olen kai siinä mielessä onnekas, että nukun yöni kohtuullisen hyvin eikä ruokahaluni todellakaan ole kadonnut. Muuten tämänhetkinen "elämän jatkumiseni" näkyy muun muassa niin, että en kovin mielelläni tapaa ihmisiä. Olen tekemisissä vain kaikkein läheisimpien ystävieni kanssa, enkä jaksa tavata heitäkään kovin usein. Vähänkään kaukaisempiin ystäviin ja kavereihin en kertakaikkiaan jaksa ottaa yhteyttä ollenkaan. En myöskään oikein halua harrastaa mitään enkä käydä missään ihmisten ilmoilla. Baariin, konserttiin tai festareille en voi kuvitellakaan meneväni. Töissä käymisestäkin voi olla montaa mieltä. Käyn siellä kyllä, mutta usein ajatus harhailee ja muisti takkuaa. Lähes joka päivä itken joko työhuoneessani tai työpaikan vessassa.

Kaikkein mieluiten tulen suoraan töistä kotiin, ja sytytän kynttilän äidin kuvan viereen. Usein haen kaupasta tuoreita kukkia äidin kuvan vieressä olevaan maljakkoon. Sitten saatan katsella kuvia äidistä ja lukea äidin kirjoittamia viestejä. Välillä uppoudun johonkin hömppäsarjaan useaksi tunniksi, mutta muuten sieluani puhuttelee tällä hetkellä varsin synkkä materiaali. Mieluiten katson dokumentteja kuolemasta ja toisista läheisensä menettäneistä ihmisistä. Luen erilaisia syöpätarinoita, joissa ei kovin usein käy hyvin. Kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ovat nyt jäähyllä, enkä haaveile oikein mistään. 

Niin, kyllähän se elämä jatkuu. Vain huomattavasti synkempänä versiona. 

Ladataan...

Tämä on ollut tähän astisen elämäni kauhein vuosi. Rakastakin rakkaampi äitini kuoli kevättalvella syöpään. Äiti oli elämäni tärkein ihminen, tuki ja turva, suurin tsempparini ja hyvä ystäväni. Tämä blogi toimikoon henkireikänä ja tunteiden purkajana, kenties myös vertaistukena toisille samassa tilanteessa oleville. Olen huomannut, että lapsen kuolemasta on runsaasti blogeja, jonkin verran myös puolison kuolemasta. Ehkä vanhemman kuolema ei ole monelle niin kovin suuri suru. Minulle se kuitenkin on. Mikään ei ole enää ennallaan, eikä koskaan tule olemaankaan. 

Tove Janssonin kirja Muumipappa ja meri on omistettu "Eräälle isälle". Tämä blogi on omistettu Eräälle Äidille. Maailman parhaalle äidille.