Välilliset haitat ja välittömät hyödyt

Liikunta on kivaa. Tappavatahtinen, mä-kuolen-ihan-varmasti-mut-teen-vielä-yhden-punnerruksen-liikunta on vielä kivampaa. Ja tanssi on melkein parasta. (Luistelua ei voita mikään, ei millään.)

Liikunnasta on erinnäisiä hyötyjä, terveysplaaplaaa virkeysplaaplaa sydänplaaa verenkiertoplaaplaaplaa ja muuta sellaista, jotka kaikki nyt jo tietääkin. (Paitsi sitä ette tienneet kun minäkään en tiennyt, että hiihto on tehokkaampaa urheilua kuin aerobinen harjoittelu. Opin tänään Iltalehdestä. Nyt tekin tiedätte.) Mutta sitte on nää muut hyödyt ja haitat, välilliset ja välittömät.

Välittömät hyödyt: 

Hyvä mieli. Sainpas taas itseni salille/jumpalle/lenkille, toisin kuin monet sadat ja tuhannet laiskat paskiaiset kotisohvillaan. Hähää!

Salamyhkäinen omahyväisyys. Kun saan tehtyä isommilla painoilla kun joku muu salilla, tai kun pysyn tahdissa koko tunnin (tässä auttaa kuvitella, että kukaan muu EI pysy tahdissa, ei sitä erityisesti ehdi seuraamaan. Ellei se epätahtija ole suoraa siinä oman nenän edessä, jolloin tilanne on aika valitettava.)

Kohtuuton itsetyytyväisyys. Kun jonotan kassajonossa ja tiedän näyttäväni tulipunaiselta tomaatilla villapipossa, hikipisarat nenän päästä tippuen, voin aina toki ajatella  harhakuvitella että se nainen takanani on vain kateellinen kun olen niin reipas ja urheilullinen. Ja syön näemmä vain klementiinejä. (Mitään raskaampaa ei kädet jaksa salin jälkeen kantaa.)

 

Välittömät haitat:

Typerä vertailu. Miksi pitää aina katsoa niitä fitnesstyttöjä ja tuskailla kun ei itse näytä siltä? Kun kuitenkin saa tehtyä kyykyt ihan kivasti 70kg painot tangossa, niin ei se huonosti ole.

Seinänkokoisten peilien aiheuttama järjetön itsekritiikki. Mä en ole koskaan harrastanut tanssia. Mä en ole koskaan harrastanut mitään, mikä vaatisi samanhenkistä kehonkieltä kuin mitä hiphopissa/street dancessä tarvitaan. Ja silti mua vituttaa kun olen kuin mikäkin wannabeballerinaluistelija siellä enkä saa tehtyä kropalla niinkun pitäisi.

Välilliset hyödyt:

Ruokavalion muuttuminen. En viitsi mennä lounaalla burgerille, koska tiedän että siitä seuraa paha olo juoksumatolla. Menen siis salaatille. En viitsi syödä pakastepitsaa illalla, koska siitä ei lähde tarpeeksi nälkä. Keitän siis pastaa ja paistan jauhelihaa.

Vahvempi olo. Hyvän treenin jälkeen tuntuu siltä, kun jaksaisi (heti kun kädet ja jalat taas kantavat kunnolla) kannatella koko maailmaa suorilla käsillä. Salin suuntaan mennessä murheet painaa, kotiin kävellessä askel on (lähes) kevyt.

Välilliset haitat:

Tyhjä jääkaappi. Koska ei jaksa kantaa treenin jälkeen kauppakassia, eikä suihkun jälkeen viitsi lähteä ulos.

Erikoinen ajattelumaailma. "Onpas tylsää, lähdempä kuuden kilsan juoksulenkille vaikka oikeasti kyllä vihaan juoksemista ja ulkonakin on aika kylmä."

Kalsea ihmissuhde-elämä. Kontaktin ottaminen siellä liikuntakeskuksessa on vain vähän sillai vielä vaikeampaa kuin jossain baarissa viiden promillen suojakännissä. Kun ei edes näytä kovin hemaisevalta niissä treenivaatteissaan, jotka taatusti paljastavat ettet ole ehkä ihan 50-kiloinen jumppatytsy. Lisäksi jo kahdessa viikossa pystyy ajautumaan tilanteeseen, jossa laskee "sosiaaliseksi elämäksi" sen, että on samassa jumpassa 60 muun ihmisen kanssa. Joista ehkä 2 on miehiä. Ehkä.

Miksei se mun tuleva lätkäjätkäpoliisipalomiesurheilija-aviomies nyt voisi jo tulla jututtamaan? Mutta siis siinä kohtaa kun oon siinä sisäänleimauslaitteella tai vasta menossa jumppasaliin. Ettei tarvi kosia sitä punaista tomaattia villapipossaan. Kyllä on nyt taas muka niin vaikeeta, että!

 

 

Share

Kommentit

tiiti
ite puin

Varo ettei tuu liian isoja lihaksia, kun kerta käyt salilla. Nii, ja sitä, ettet ala kävelemään ihan liian nopeasti ja niin, ettei kukaan pysy perässä, kun kerta lenkkeilet.  Nii, ja etenkin sitä, ettet ala käyttään semmosia liian valuvia housua, kun kerta käyt siellä streetdancessa.

sanumaria

Mun haukkis näkyy jo. Ja mun reenihousuista vaa yhet valuu. Et melkee hyvä. <3

anti-nautiskelija (Ei varmistettu)

Oukkei. Just tuota outoa treenareiden hekumoimaa - minulle täysin käsittämätöntä ja tuntematonta - ylenpaltiista liikunnan tuomaa euforian tunnetta jaksan aina ihmetellä. Miksi ja miten sen saa?

Vaikka kuinka kuntoilen tai hölkkään, koskaan ei tule se tunne, että jes! nytpä rynnistän tuon ylämäen vielä entistä kimmokkaammin! Tai jes! jaksan paremmin kuin eilen, joten jatkanpa vielä ylimääräiset kaksi kilometriä.

Tai tuo sanumarian punnerrusesimerkki: siinä vaiheessa kun on verenmaku suussa, jos joku ei pistooli ohimolla pakota sitä viimeistä punnerrusta vielä tekemään, niin kyllä ihan ilomielin jätän tekemättä.

Punttisalilla teen just ne toistot sen mukaan kun viitsin. Heti kun rupeea kyllästyttämään, lopetan. Olen yrittänyt väkisin, mutta ei siitä sen kummempaa euforiaa tullut?

Ja kyllä. Jaksan mennä burgerille, ennen/jälkeen/mielellään myös treenin aikana.

Siis ihan kiva, että ihmiset oikeastikin nauttii liikunnasta ja saavat siitä hyvän olon tunteen. Itse liikun vain ja ainoastaan sen takia, että uskon silti, että sillä on joku vaikutus siihen, että mahdun ylipäänsä sitten viettämään sitä oikeasti-ihanaa-aikaa siellä kotisoffallani.

sanumaria

Ei mulle aina mitään ihanaa euforian tunnetta treeneistä tule. Joskus se viimeinen punnerrus on niin jäätävän ponnistuksen takana, että ainoa mikä saa sen viimeisen tekemään on se, että on itse päättänyt että tekee 15 toistoa. Silloin ei lopeteta neljääntoista. 

Ei tän tarkoitus ollut mitenkään kertoa että näin kaikkien pitäisi tuntea. Mulla on noi fiilikset. Ja pakotan itseni tekemään jotain silloinkin kun ei yhtään huvita eikä jaksa eikä viitsi, jos kyseessä ei ole lepopäivä. :) Kukin harjotelkoot ja liikukoot omalla tavallaan. 

Kommentoi