Ladataan...

Mites se kesä meni?

Mä en oikeastaan kesän aikana ehtinyt paljon muuta tehdä kuin töitä. Olin siis töissä melkein jokaikinen päivä ja sitten työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut enää tehdä muuta. Kasvoin ammatillisesti aivan valtavasti tuon kesän aikana ja uskon mukaani tarttuneen paljon hyviä taitoja ja paljon tietoa. Se siitä.

No kävin mä myös aivan loppukesästä Kroatiassa ja Italiassa reppureissulla. Oli kyllä aivan huikea reissu. Etelä-Kroatiasta reissattiin autolla/linja-autolla/lautalla Pohjois-Kroatiaan, käytiin kansallispuistossakin samoilemassa ja lopulta Italian kautta tultiin takaisin Suomeen. Täytyy siitä kirjoitella joku kerta vielä erikseen vaikkapa joku pieni matkapostaus.

Sekoile vähän lisää hei

Mä taisin tapailla kesällä jotakuta. Oikeastaan puolivahingossa... Mä olin siihen tyyppiin ihastunut kolme vuotta sitten, mutta tuolloin suureksi kompastuskiveksi muodostui se, että se mies on mun veljen kavereita. Ne on edelleen kavereita, mutta nyt se ei ole enää ongelma (?). Veli sanoi: "go for it", mutta samalla sekunnilla mä otin tuhat askelta bäkkiin ja katosin kuin tuhka tuuleen. Nyt, kun se jätkä oli muhun ihastunut, mun osalta se juna oli mennyt jo. Ei vaan enää tuntunut hyvältä.

Meni varmaan kaks viikkoa, kun aloitin viestittelyt vanhan amiskaverin kanssa. Ei me oikeastaan ikinä oltu edes kunnolla juteltu kouluaikoina, mutta kuitenkin juttua tuntui nyt riittävän. Sen kanssa viestiteltiin ihan jossain huumassa muutama viikko, kunnes huuma laantui ja nyt on jäljellä enää satunnaista p*skan jauhantaa. Hyvä niin.

Koulukin jatkui

Tosiaan. Nythän sitä on noppia taskussa jo enemmän kuin puolet. Aika käy vähiin ennen kuin loppuu. Yli 40h viikossa lähitunteja, joiden päälle tehtävät, esitelmät, opparijutut, oikeasti opeteltavat asiat ja tuhat muuta stressin aiheuttajaa. Ehkä tästä vielä selvitään. 

 

Ps. Äsken tuhersin joitain kyyneleitä tässä sängyllä maatessa, kun tuntui taas siltä, että kaikki menee päin persettä ja kaatuu päälle. Pitäis vaan muistaa hengittää ja luottaa siihen, että kaikki sujuu hyvin, kunhan tekee parhaansa.

 

-J 

 

Share

Ladataan...

EI SAAKELI - VUOKRATTIIN KIMPPAKÄMPPÄ PÄÄHÄNPISTOSTA 

Joo elikäs. Aluksi se oli vaan sitä, että yhden luokkalaisen kanssa katseltiin huvikseen kaksioita/kolmioita. Sitten homma alkoi muuttua määrätietoisemmaksi ja lopulta löydettiin itsemme asuntonäytöstä. Ihan huikeeta.

Mä oon siis asunut 16-vuotiaana vuoden verran ammattikoulun asuntolassa. Se oli tosi makeeta, meitä asui samassa rivitalon päätyasunnossa alkuun neljä, sittemmin jopa kuusi tyttöä. Meillä synkkas tosi hyvin ja kaikki tuli tosi hyvin toimeen. Sen jälkeen asuin pitkään yksin, kunnes muutin miehen kanssa yhteen. En olisi osannut kuvitellakaan, että joskus vielä muuttaisin kämppiksen kanssa.

Meillä kävi ihan sika hyvä tuuri. Asunto, joka saatiin, oli kuin unelma. Iso kaksio, aivan keskustasta puutalon yläkerrasta. Koko huoneisto on vähän aikaa sitten rempattu ja se on aivan todella ihana. En malta odottaa muuttoa ja sitä, että pääsee sisustamaan sitä asuntoa.

Alkuun epäröitiin tosi pitkään saman katon alle muuttamista, sillä opiskelijoiden asumistuki vaihtuu yleiseen asumistukeen. Mutta onneksi meidän tuleva vuokranantaja on aivan super ihana ja hän suostui tekemään meille omat vuokrasopimukset, juuri niin kuin halusimmekin. Näin ollen saamme rauhassa tehdä töitä koulun ohella ilman, että tulomme vaikuttaisivat toistemme tukiin.

 

I'm so excited and I just can't hide it 

- J

Share

Ladataan...

LONG TIME NO SEE

On siis kulunut ihan ältsin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne mitään. Yritin yksi ilta viime viikolla raapustella joitakin ajatuksia kasaan, mutta yltiöpäisen väsymyksen vuoksi päätin siirtää kirjoittamista toiseen kertaan. Vähän jo mielessä kävi, että jos tämän homman pistäisi kokonaan tauolle, mutta toisaalta tää on ehkä parasta terapiaa kirjoitella tänne, niin ei tästä kokonaan voi luopua. Pyrin kunnostautumaan myös täällä, kunhan saan viimeisen harjoittelujaksoni ja sitä myötä kouluvuoden pakettiin.

 

MASSOR HAR HÄNT

Kuten ei varmaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi aikaisemmista kirjoituksista, seurustelu ei oikein ole mun juttu. Mä yritin sitä. Ihan todenteolla yritin opetella siihen tai jotain, mutta yritykseksihän se jäi. Eli sinkkukesä edessä siis, mikä nyt ei sinällään ole mulle uutta *sisäistä naurua*..

Se ei vaan ottanut tuulta siipiensä alle eikä loppujen lopuksi meillä tainnut sitä yhteistä säveltäkään löytyä. Vasta, kun rupesin kokoamaan "pieniä" yksittäisiä asioita yhteen, niin tajusin ettei tämä nyt taida olla ihan sitä, mitä kumpikaan meistä haluaa. T.ex.

1) Vietettiin viikonloppu "yhdessä" sen mökillä pe-su. Perjantaina meillä oli yhteistä aikaa n. 3 tuntia. Kävin vierailemassa siellä suunnilla asuvilla kavereillani koko lauantain, joten lauantaina oikeastaan vain nukuttiin yhdessä. Sunnuntaina lähdin jo varhain ajelemaan kotia kohti. Se vietti perjantain ja lauantain polttopuita tehden veljensä kanssa. Me molemmat siis tehtiin omia juttujamme, eikä se oikeastaan haitannut meitä. Ei me "kaivattu" toisiamme. Tulee ihan mieleen elokuva Letters to Juliet.

2) Saatettiin olla päiviä, joskus jopa yli viikon mittaisiakin pätkiä pitämättä yhteyttä. Osittain töidemme takia, sillä molempien työt on melko aikaa vieviä eikä aikataulut vaan osu yhteen. Tämäkään ei koskaan häirinnyt.

3) Kun me sitten joskus nähtiin ja hän kysyi: "Oliko jo ikävä?" Vaihdoin aina puheenaihetta. Mitä mulla olis pitänyt olla ikävä? Ketä mulla olis pitänyt olla ikävä? Oltiin reilu puoli vuotta ylipäätään tunnettu. Mutta en mä kokenut, että olisin oikeasti tuntenut häntä. Ja jos mä en tunne toista, niin miten mä voisin silloin häntä kaivata...?

4) Kun jotain suurta tai muuten vain kertomisen arvoista tapahtui, kerroin sen asian aina jollekin parhaista ystävistäni. Ei musta tuntunut sille, että olisin halunnut siitä poikaystävälleni ilmoittaa.. Tässä vaiheessa alan jo itsekin miettiä, että minkä ihmeen takia olen tällaisen ihmisen kanssa seurustellut, jos en ole halunnut jakaa hänen kanssaan asioitani... *sisäistä naurua jälleen..*

5) Hän muistutti todella paljon mun isää. Hän oli kotoisin samalta paikkakunnalta kuin mun isän äitini, joten veikkaan, että ne pienet yhtäläisyydet on niitä peruja.. Kuitenkin, todella häiritsevää :--D

Näitä ns. syitä voisin listata varmaan kymmenittäin, mutta mitä se hyödyttäisi. Korkeintaan karkottaisi viimeisetkin lukijat pois. 

 

TODO ESTA BIEN

Mä jotenkin vain olen sellainen ihminen, että vertaan itseäni ja omaa elämääni kaikkien muiden elämiin. Ja se on suorastaan sanottuna aivan p*rseestä. Mutta luojan kiitos mun luokalla on yksi aivan ihana ihana ihana ihminen. Me tehdään aika paljon töitä yhdessä ja ihmettelen kerta toisensa jälkeen, että miten se ihminen jaksaa aina olla niin positiivinen. Kahvihuonekin herää henkiin, kun hän astuu ovesta sisään. Vaikka, kuinka olisi kauhea työvuoro ja tuntuisi, ettei mikään mene putkeen, hän ei silti ikinä valita.

Mä sitten viime viikonloppuna kävin ihastelemassa hänen uutta asuntoaan, istuskeltiin ja rupateltiin muutama tunti. Jouduin ihan kysymään, että miten hän on aina niin positiivinen. Yksinkertainen vastaus: mulla on itsellänikin niin paljon parempi olla, kun oon positiivinen. Yritin tästä ottaa oppia ja aloin ihan mielessä käymään asioita läpi.

Mulle tuli oikeastaan teini-iän jälkeen sellainen, että olin todella vihainen kaikelle ja kaikille. Se kausi vaan tuntui jäävän päälle ja sellainen inhottava negatiivisuus siinä sivutuotteena myös. Kun listasin päässäni asioita, jotka mulla on hyvin, niin aloin oikein ihmetellä, että miksi silti oon niin vihainen ja tyytymätön kaikkeen. Mulla on asiat ihan h*lvetin hyvin. Mulla on asunto, oma koira, opiskelupaikka, kesätöitä ja muutoinkin töitä sekä ihania ihania ystäviä ja ihmisiä ympärillä. Noilla asioillahan pääsee jo pitkälle. Ihan inhottaa se, että olen silti niin "tyytymätön" kaikkeen.

NOTE TO SELF: Opettele jumankauta olemaan tyytyväinen, niin ehkä vielä päivä sä olet se, jonka positiivuutta ja elämäniloa muut hämmästelevät.

Ugh, olen puhunut. Hyvää lumensekaista toukokuuta kaikille  ❤

- J

Share

Pages