Ladataan...

Mä sivusin tätä asiaa oikeastaan jo hieman edellisessä kirjoituksessa, mutta en siinä vielä halunnut avata asiaa yksityiskohtaisemmin. Nyt tulee tuutin täydeltä. 

Sanoin poikaystävälle heipat, ei nähdä hetkeen.

Ei se ihan noin sanasta sanaan mennyt, mutta yksinkertaisuudessaan kyllä. Meidän oli tarkoitus nähdä viikonloppuna, mutta sain alkuviikosta päähänpistoksi lähteä mökille. Ilmoitin siis poikaystävälle, että lähden mökille koiran kanssa. Täysin tietoisena siitä, että näkemisemme siirtyisi sen johdosta kahdella viikolla eteenpäin. Poikaystävä ilmeisesti otti tästä itseensä, sillä en hänestä ole kuullut tuon päivän jälkeen pihaustakaan.. Mitenkä vain.

Mulla on ollut tosi vaikeaa aikaa taas viime aikoina. Joskus tekis mieli ajatella, että koskas mulla ei olisi vaikeaa.. Mun pää on ihan hajoamispisteessä.. Romahtelen yksin kotona ollessani ja itkeä tihrustan tunti tolkulla toimintakyvyttömänä. Kelaan asioita, lähinnä menneitä, päässäni uudelleen ja uudelleen non stoppina. Mietin tuottamiani pettymyksiä, sitä kuinka en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä/riittävä jollekin. 

En nuku öisin, tai nukun, kun nukahdan. Mutta en nukahda. En saa unen päästä kiinni, vaikka olisin kuinka väsynyt. Mielessä suhaa tuhat ja yksi asiaa, joilta ei saa hetken rauhaa. Pyörin ja hyörin, vaihdan asentoa, sängynpäätä, välillä sohvalle ja takaisin sänkyyn. Aamulla sängystä nouseminen tuntuu vuoren valloitukselta. En jaksa.

Päiväni ovat kaikki samanlaisia. Kaikki tapahtuu minuuttiaikataululla. Aamuun on varattu vakiomäärä minuutteja, lenkki ei voi kestää yli 17 minuuttia, itsensä laittoon saa mennä enintään viisi minuuttia, aamupalan tulee hoitua kymmenessä minuutissa. Koulussa jatkuu sama rumba ja kotiin palatessa. Suihkumatikkaa, käynkö illalla, käynkö aamulla, milloin pesin hiukset viimeksi. Voinko pestä tänään tummia, vai pesenkö vasta huomenna. Jos imuroin tänään, voinko pestä lattiat vasta huomenna. Älytöntä taas jälleen kerran!

Miks perkele mun pitää tehdä mun päivistä itsessään jo näin helvetin vaikeita?? Ja stressaavia. Kilpajuoksua kelloa vastaan.

Päätin ottaa aikalisän arjesta, itsestäni ja elämästäni.

 

 

Mun yksi lempipuuhistani on vaeltaminen, joten breikkinä tähän paska-arkeen vaeltaminen Lapissa sopi kuin nenä päähän. Mä rakastan Lappia ❤ Vanhemmilla on muutama mökki siellä ja itse en vielä ole yhdelläkään niistä mökeistä käynyt, joten jo oli aikakin hoitaa se pois päiväjärjestyksestä. I-H-A-N-A-A.

Olin neljä päivää "erämaan armoilla" pienessä mörskässä, jossa oli kyllä sähköt, mutta ei juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Vähän aluksi kauhistutti, että mitähän tästä tulee, mutta hyvin meni. Oli ihanaa olla kaukana kaikesta, keskellä ei-mitään. Iltaisin kyllä vähän jännitti, sillä "pelkään" hieman pimeää. Tai pienempänä pelkäsin enemmän, nykyisin olen siitä melko hyvin päässyt yli. Mutta tuolla metsän keskellä sysipimeässä ei kyllä tehnyt mieli iltaisin käydä pihalla yhtään sen enempää kuin oli pakko :D

Ensin ajattelin, että koko loma kuluisi kuitenkin vain mietiskellen ja jahkaillen elämän suuria kysymyksiä, mutta ihme kyllä ei. Päivät olivat niin täynnä tekemistä, ettei tullut kyllä mieleenikään surkutella mitään. Ja pieni loma kyllä todella teki tehtävänsä. Sain jotenkin nollattua taas itseni ja asiat näyttävät taas valoisimmilta.

Suosittelen lämpimästi kaikille pientä irtiottoa arkeen, jos vain se suinkin on mahdollista. 

 

 

Mökiltä löytyi myös muutamia huoltoasemilta ostettuja pokkareita, joista päätin nimen perusteella tarttua tähän. Ja täytyy nyt kyllä sanoa, että oli lukemisen väärti. En ole mikään lukutoukka todellakaan, mutta tämä kirja vei lukemisen uudelle tasolle. Aivan todella nokkelaa sanailua, ei kaikkien makuun rujoudeltaan, mutta mä tykkäsin. Täytyy käydä lainaamassa kirjastosta tää vielä, sillä en aivan loppuun asti päässyt.

Tää kirja sai mut kyllä miettimään omia asenteita ja arvoja parisuhteeseen liittyen. Ei varmastikaan ole mieluinen kirja perinteisen avioliiton kannattajille tai muutoin vanhoillismielisille, mutta kannattaa tuhlata muutama ajatus tähän kirjaan, jos suinkin mahdollista. Vahva lukusuositus :)

- J

Share

Ladataan...

Miks musta tuntuu siltä, että joudun puolustelemaan ja pyytelemään anteeksi omia päätöksiä ja valintojani?

Olen lapsesta saakka ollut erittäin miellyttämisenhaluinen ja vasta viime vuosina olen yrittänyt oppia siitä pois. Silti edelleen, kun olen päätöksenteko tilanteessa, ajattelen, mitä muut haluaisivat minun tekevän. Tai oikeastaan mietin, miten voisin päätyä ratkaisuun, joka miellyttäisi mahdollisimman monia. Mietin, miten voisin toimia ilman, että loukkaisin muita.

Musta tuntuu tosi pahalta ajatella itsekkäästi. Musta tuntuu tosi pahalta tehdä itselle hyviä ratkaisuja, jotka ei välttämättä ole muille suotuisia. Musta tuntuu jotenkin siltä, että oon tosi julma, jos teen jonkin päätöksen ajatellen vain omaa itseäni. Musta tuntuu, että joudun aina puolustelemaan omaa kantaani toisille ja nöyristelemään.

Siis tiedän, että tää kuulostaa ihan naurettavalta. Tottakai mä haluan olla "itseni herra" ja elää sellaista elämää, kuin itse haluan, mutta mä en vaan ymmärrä, mikä helvetti mun pässä tekee siitä niin vaikeata.

Soulsisters, anyone??

- J

Share

Ladataan...

Tää kirjoitus alkaa viittauksella Irinan uudehkoon biisiin Kaaoksen keskellä. Sen sanat on kuin suoraan mun tän hetkisistä fiiliksistä.

En tuntenut eilen sinua, nyt mielessä oot ja olemassa. En edes uneksinut, että vielä voisin näin tuntea, mut samalla mua pelottaa, että mä hukun kuitenkin.

Miks aina epäilen ja pelkään? Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää. Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan, aamukahvin hiljaisuudessa juomaan, ovia sulkemaan.

En kestä ajatusta kivusta, enkä ketään tahtois kaivata. Eilen kaikki oli selkeetä ja helppoo, asioilla oli paikat ja järjestys. Nyt kaaoksen keskellä seison.

Eli parisuhteessa oleminen on osoittautunut mulle todella vaikeaksi. Vähän ristiriitaisin tuntein voin sanoa, että en ole järin yllättynyt.

Mulla on mun omat rutiinit ja tavat. Voin sanoa, että olen todella tapojeni vanki! Vaikka musta on kivaa, että toinen tulee käymään ja on muutaman päivän mun luona, huomaan että jossain välissä sen toisen tavat ja tyyli tehdä asioita alkaa ärsyttää mua todella paljon. 

Siis mua ärsyttää sellaisetkin asiat, että toinen laittaa veitsen margariinirasian päällä jääkaappiin. Mua ärsyttää, että sen jälkeen, kun se on istunut sohvalla, sohvatyynyt on rutussa, eikä hän korjaa niitä. Mua ärsyttää, että sen likaiset vaatteet lojuu siellä sun täällä. Mua ärsyttää, että se ei voi sammuttaa valoja esim. kylppäristä sen jälkeen, kun on tullut sieltä pois. Mua ärsyttää, että se ei voi sulkea väliovea. Mua ärsyttää, että kaikki pitää tehdä samalla tavalla ja yhtä aikaa, esimerkkinä jos mulla on nälkä ja sillä ei, se tulee syömään, koska mä haluan syödä.

Ihan naurettavaa! Mitä tää kertoo musta, että en kestä tuollaisia asioita. En oikeesti varmaankaan ole valmis tähän, mihin olen ryhtynyt.

 

Kiitos ja anteeks 

- J

Share

Pages