Ladataan...
F40.1

Lapsuus on lempivatkausaiheeni. Jos ei mitään muuta stressiä ole elämässä näkyvillä, niin kyllä lapsuutta pohtimalla pääsee taas aika syviin vesiin uiskentelemaan. 

Olen kai toivonut, että jos tarpeeksi kauan selaan muistiani, löydän jonkun pisteen, jossa kaikki muuttui. Jonkun traumaattisen kokemuksen, joka selittäisi, miksi olen tällainen ihmisraunio. Nuorempana, kun ote todellisuudesta oli vähän hauraampi, kehitin näitä traumoja itse. Keksin, että äiti löi minua. Eihän se ole totta, mutta jotenkin sain itseni uskomaan, että se on. Suurentelin kaikkia mahdollisia pieniä tapahtumia elämässäni, jotta saisin syyn olla sekaisin.

Vasta vanhempana hoksasin, että olen katsonut väärään paikkaan. Olen etsinyt jotain konkreettista - lyömitä, juomista, hyväksikäyttöä - sen sijaan, että olisin miettinyt miten minua kohdeltiin tai miten tunteisiini reagoitiin. 

Kummallakin vanhemmallani on suuria ongelmia näyttää, käsitellä ja vastaanottaa tunteita. Siitäkin huolimatta, että he ovat molemmat mielenterveydeltään ihan normaaleja, työssäkäyviä, elämässä suhteellisen hyvin pärjääviä ihmisiä. Kummankin taustalla lienee heidän oma lapsuutensa ja kokemuksensa siitä, miten heidän tunteisiinsa on reagoitu. Harmi, etteivät he kyenneet näkemään sitä, että he siirsivät sen kaiken meille lapsille.

Vanhempani eivät ole koskaan lapsuuteni aikana halanneet minua tai kertoneet, että olisin rakas, ihana jne. Tai jos ovat, se on tapahtunut ennen kuin olen kykenen muistamaan. Minulla on muistoja siitä, miten olen havainnut tätä tapahtuvan muissa perheissä, ja ajatellut sen olevan ikään kuin jonkinlainen "vitsi". Esimerkiksi muistan, kuinka ystäväni mankui äidiltään jotain ja sanoi "äitiii, mä rakastan suaaaaaa, saisinko xxx". En todellakaan ajatellut, että ystäväni olisi oikeasti rakastanut äitiään. Minulle "rakkaus" oli jotain seksuaalista, aikuisten välistä.

Tämän vuoksi itsetuntoni oli (ja on) aika heikko. Ainut tapa, jolla sain jotain rakkaudentapaista, oli tekemällä jotain kehuttavaa. Minusta tuli suorittaja. Ja ala-asteen ensimmäisillä luokilla muistan opettajan valittaneen äidilleni, että olen jopa liian tunnollinen. Olin kympin tyttö läpi peruskoulun. 

Toinen vanhempieni sosiaalinen heikkous oli negatiiviset tunteet. Äitini kuittasi surun aina sanomalla "tekoitkua". Tai "älä viitsi". Äiti itse itki lapsuuteni ja nuoruuteni ajan peräti kahdesti: kerran satuttaessaan itsensä pahasti ja toisen kerran, kun hänen isänsä kuoli. Siinäpä se. Minä ihan tosissani kuvittelin, että aikuiset eivät itke, ja että itkeminen on jotenkin noloa.

Isäni taas ei kestänyt lainkaan sitä, kun tappelimme sisareni kanssa. Hän tuli aivan silminnähden ahdistuneeksi siitä. Muistan, että kun olin todella pieni, alle kouluikäinen, isäni saattoi antaa tukkapöllyä tai lyödä meitä. Kun kerran aloin itkeä kun veljeäni lyötiin, isäni lopetti, eikä lyönyt tai muutenkaan koskenut meihin enää koskaan, mutta ei hän myöskään osannut kehitellä mitään korvaavaa toimintoa.

Me sitten sisareni kanssa purimme kaiken pahan olon toisiimme. Tappelimme paljon, ihan koko ajan. Olimme ehkä murrosikäisiä, kun meidät ylipäätään kykeni jättämään kahdestaan samaan tilaan ilman, että olisimme tappaneet toisiamme. Näin siis vain äidin luona: isämme luona olimme "kilttejä" ja "rauhallisia", oletettavasti siksi, ettemme kestäneet isämme ahdistusta. Äiti sentään kesti riitelyämme, mutta riitoja ei koskaan selvitetty. Saimme tukkapöllyä ja käskyn mennä omaan huoneeseen. 

Vuosien varrella olen käsitellyt tunteitani viiltelemällä, laihduttamalla, vajoamalla jonkinlaiseen reagoimattomaan tilaan, napsimalla lääkkeitä, alkoholia... Ja vasta viime aikoina puhumalla, ymmärtämällä, hyväksymällä. Ja nyt kirjoittamalla. Välit vanhempiini ovat nykyään "kohteliaan etäiset". He eivät juurikaan osallistu minun tai lapseni elämään. Näemme kyllä, mutta se on sellaista hyvänpäiväntuttujen rasittavaa kohtaamista, sellaista, jossa ei oikein tiedä mitä sanoisi. 

Onneksi olen voinut rakentaa ympärilleni oman perheeni.

Share
Ladataan...

Ladataan...
F40.1

Joka ilta päässäni alkaa soida hiljainen, mutta vaativa soittolista.

Se on musiikkia, jota en voi lakata kuuntelemasta. Minun on keskityttävä siihen, vellottava, palata joka kerta samoihin kappaleisiin uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin jos kuuntelen niitä tarpeeksi monta kertaa, ne jonakin päivänä voisivat lakata soimasta.

Tunnen itseni joksikin esi-ihmiseksi, joka ei osannut kirjoittaa, ja joutui siksi toistamaan kaiken tärkeän itselleen joka päivä. Laulamaan jotain puhvelinnylkemislaulua, ettei sekään taito pääse unohtumaan.

Tämä blogi on yritys ulkoistaa ajatukseni, mapittaa ne sievästi bittiavaruuteen. Käydä ne lopullisesti läpi. Päästä eteenpäin.

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. En jaksa edes enää sanoa "sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa". Olen elänyt tämän kanssa niin kauan, että voidaan varmaan jo puhua ominaisuudesta. Tämä ominaisuus haittaa elämääni suunnilleen joka toinen päivä. Olisi ihan kiva, jos se haittaisi elämääni vaikkapa enää kahdesti viikossa. Tai joskus, silloin tällöin. 

Kirjoitan tätä blogia anonyymisti. Sen verran voin kertoa, että olen parikymppinen perheellinen nainen. Se tulee varmaan joka tapauksessa jossain vaiheessa esille.

Haluaisin kirjoittaa, että tämä on minun ajatusteni virtaa, enkä välitä, kuka tätä lukee tai kommentoi, mutta se ei tietenkään ole totta. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni miettii jo, kuinka tyhmältä tämäkin jonkun mielestä kuulostaa, ja miten monta vihaista "mikset vain tapa itseäsi" -kommenttia saan. Hän on niin hurmaava sairaus. 

Nyt painan julkaisunappia, enkä kuole.

Share
Ladataan...