Ladataan...
Fitless

Blogi on nyt virallisesti pystyssä, joten voisi ehkä olla paikallaan kertoa pari sanaa myös sen kirjoittajasta. Kuka olen, mitä aion ja miksi tänne päädyin?

Kokeillaanpa tiivistää. Olen Elina, 24-vuotias Helsingissä asuva valtiotieteiden opiskelija. Päivisin työskentelen viestintäalan parissa, iltaisin toivoisin tekeväni gradua vähän ahkerammin. Aktiivisten järjestöhommien päätyttyä pääasialliset harrastukseni ovat tällä hetkellä Netflixin katsominen, kavereiden kanssa hengaaminen ja opiskelijabileissä pyöriminen. Melko lyhyelläkin tarkastelulla voi havaita, että voisihan tässä muutakin tehdä. Näin alkajaisiksi vaikkapa liikkua vähän enemmän kuin kerran kuussa. 

Liikuntaharrastukseni ovat vaihdelleet vuosien varrella, mutta aktiiviurheilija en ole koskaan ollut. Lapsena merkittävimmät lajikokeiluni olivat satujumppa, pesiskerho ja uimakoulu. Ala-asteikäisenä löysin myös laskettelun riemun ja yläasteella lumilautailun. Ennen muuttoa Helsinkiin vietin 12 upeaa vuotta partiossa, ja se toi mukanaan monenlaista retkeilyä, hiihtoa ja vaellusta, samoin viikoittaisen sählyvuoron. Lisäksi huomasin, että lenkkeily on ihan jees, kunhan napeista tulee hyvää musiikkia ja tahti on maltillinen. Kotipaikkakunnallani Oulun kupeessa myös pyöräilyä tuli harrastettua varsin paljon ihan vain siksi, että bussit kulkivat harvoin, kalliisti ja väärään suuntaan.

Vielä parivuotiaana terveet elämäntavat olivat hyvin hallussa. Tv-jumppa sujui ja ruisleipä maistui.

 

Sitten muutin opiskelujen perässä Helsinkiin, jätin partiohommat taakseni ja löysin ihmeen nimeltä toimiva joukkoliikenne. Pyörä jäi pölyttymään varastoon ja vaelluskengät yläkaappiin. Opiskelijajuhlat ja järjestötehtävät veivät mukanaan, ja äkkiä kalenteri oli niin täynnä, etten tullut edes miettineeksi muita harrastuksia. Lenkille päädyin hyvällä tuurilla kerran kuussa, lautailemaan kerran vuodessa, retkeilemään vielä harvemmin. Tanssia harrastin aamuöisin paljonkin, mutten ole aivan varma, lasketaanko sitä varsinaisesti liikuntaharrastukseksi.

Samaan aikaan myös ruoka- ja juomavalio vaihtuivat melko lailla epäterveellisempään suuntaan. Niinhän siinä sitten kävi, että vanhat vaatteet kävivät pieniksi ja itsestäänselvyytenä pitämäni peruskunto katosi. Ei vielä kokonaan, mutta kuitenkin siinä määrin, että pyöräily hengästyttää hetkessä ja ylämäkeen käveleminen saa sykkeen nousemaan tuntuvasti. Vanhojentanssimekkoon mahtuminen on nykyään täyttä utopiaa, ja kun pari vuotta sitten lähdin pienelle syysvaellukselle, jouduin laittamaan jalkaan toppahousut, koska tajusin vasta lähtiessäni, etteivät vanhat gore-tex-housut nousseet polvea ylemmäksi. 

Siksi tämä blogi, siksi halu löytää jälleen liikuntaharrastus ja saada elintavat jonkinlaiseen tasapainoon. En kuitenkaan ole ehdottomuuksien ihminen enkä jaksa uskoa, että täydellinen elämänmuutos ja fitness-hurahdus olisivat minun juttujani. Olen vilpittömän kiinnostunut selvittämään, onko terveellisempi elämä mahdollista ilman pilleripurkkikasoja, ruokavaa'alla mitattuja kanasalaattiannoksia ja kykyä rehkiä salilla verenmaku suussa ja kalorinkiilto silmissä. Riittäisikö se, että ryhtyy harrastamaan itselleen sopivaa liikuntaa pari kolme kertaa viikossa, opettelee laittamaan terveellisempää ruokaa ja pitää annoskoot kohtuullisina? Että käyttää illan ylimääräisen tunnin ennemmin ryhmäliikuntaan kuin reality-tv-jaksoon ja opettelee juhlien jälkeisenä aamuna sanomaan ei kebab-aterioille ja pakastepitsoille?

Tätäkin kirjoittaessani olen näköjään syönyt hyvällä ruokahalulla Porvoosta eilen itselleni tuliaiseksi tuomiani valkosuklaanappeja, joten – katsotaan. 

 

 

Voin kuitenkin kertoa, että ainakin ensimmäinen askel on nyt otettu: olen liittynyt jäseneksi vieressä sijaitsevaan kuntokeskukseen. Jännittää!

 

PS. Lisäsin muuten blogini myös Blogloviniin – voit seurata sitä täältä!

Share

Ladataan...
Fitless

Tein juuri jotain, mitä en ikinä uskonut tekeväni: päätin perustaa kuntoilublogin. Kuntoilublogin! Moni voisi kysyä, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä. Treeniblogejahan on Suomi pullollaan. On bikini fitness -kisailijaa, bodariäijää, mammakilojen karistajaa ja salikissaa. On personal traineria ja ammattiurheilijaa, on joogahullua ja satunnaista harrastajaa. Rahkaa syödään enemmän kuin ehditään valmistaa ja kuntosaleista on äkkiä tullut koko kansan koti. No pain, no gain ja just do it!

Sattuu kuitenkin olemaan niin, että en ole koskaan mieltänyt itseäni kuntoilijaksi. Ei niin, että olisin inhonnut liikuntaa tai edes ollut siinä mitenkään erityisen surkea. Koulutodistuksissa liikunta oli tasainen ysi, Cooperissa kipitin kiitettäviä lukemia ja aivan todistettavasti olen saanut itseni lenkille ilman uhkailua, lahjontaa ja kiristystä. Joskus jopa nauttinut siitä.

Silti liikunta ei ole koskaan herättänyt minussa suurempia riemunkiljahduksia, enkä voi olla ahdistumatta siitä sävystä, jolla kuntoilusta, vartalosta ja hyvästä olosta tänä päivänä puhutaan. Monelle kyse tuntuu olevan pikemminkin uskonnosta kuin harrastuksesta: jalkapäivistä, lisäravinteista ja Jutta Gustafsbergin kanaresepteistä on tullut hyvän elämän symboleja. Päivä ilman punttia on menetetty päivä, eikä nuori dynaaminen menestyjä ole menestyjä eikä mikään ilman sixpackia ja triathlon-harrastusta. 

Joku saattaisi sanoa, että kuntoilutrendi on pohjimmiltaan hyväksi, ja tiettyyn pisteeseen saakka olen tietysti samaa mieltä. Ei siitä varmasti haittaakaan ole, että valitsee välillä lautaselleen salaatin ja nostelee toisinaan muutakin kuin ostoskasseja. Silti tuntuu, että katseet pysähtyvät entistä useammin pelkkään pintaan. Hyvän fyysisen kunnon ei enää ajatella kertovan vain hyvästä fyysisestä kunnosta vaan myös henkisestä kyvykkyydestä. Ulkonäköpaineet kasvavat kohisten. Siinä missä nuoren naisen piti ennen taistella ollakseen hoikka, nyt sekään ei riitä: pitäisi olla sekä hoikka että lihaksikas, siro että jäntevä, timmi että muodokas. 

Harmikseni olen huomannut, että kovin moni kuntoilublogi edustaa tavalla tai toisella tätä samaa ajatusmaailmaa. Kuntoilu on numeroita, mittareita ja etappeja – se on välineitä, vaatemerkkejä ja vaatimuksia. Dieetti on melkein yhtä tiukka kuin belfiessä komeileva takapuoli, ja kaikki kotitreeneistä kuntonurkkeilytuntiin tuntuu sujuvan kuin tanssi. Hikitreenin jälkeen poskilla on soma pieni puna ja vatsa on moitteettoman litteä, vaikka eilen tulikin sorruttua kolmeen palaan suklaata. 

(Liioittelen nyt hieman, totta kai. Joukossa on tietysti myös valtavan paljon fiksuja ja ajatuksella kirjoitettuja treeniblogeja, joissa kannustetaan vilpittömästi löytämään liikunnan riemu ja kerrotaan avoimesti siitäkin päivästä, kun aamulenkki ei voisi vähempää kiinnostaa.) 

Silti uskon, että mukaan mahtuu vielä yksi blogi lisää. Fitless on tarina kuntoilumaailman toisesta puolesta – siitä, jossa aamua ei aloiteta aurinkojoogalla, päivää ei vietetä trendikkäimpiä treenihousuja vertaillen eikä iltapalaksi nautita chia-nokkos-inkivääriviherpirtelöä. Silti parempi peruskunto ja hyvä olo eivät olisi pahitteeksi. Miten päästä alkuun, kun protskupatukat maistuvat pahvilta, CXWORX kuulostaa lähinnä kirjoitusvirheeltä ja punnerruksia menee hyvänä päivänä kaksi? Aion ottaa siitä selvää. 

Tervetuloa seuraamaan blogiani!

Share