Maratoonarit ovat kiitoksenkipeitä suorittajia

Ladataan...
Fitness Führer

Kävin eilen oikein aamiaisella kahvilassa. Vietän vielä hetken ylimenokautta, joten nassuttelin siinä korvapuustia ja join lattea (ja tarkalleen ottaen se oli päivän toinen aamiainen, silloin voi jo syödä pullaa). Siinä mietin taas, että miksi ihmeessä niitä maratoneja pitää juosta. Muistelin edellistä postaustani aiheesta, ja olin kyllä samaa mieltä edelleen. Silti suurimmaksi osaksi ajattelin, että en todellakaan pysty selittämään, miksi.

Kahvia latkiessani luin Oliviasta juttua siitä, että tapaamme juhlia suhteita, jolloin sinkut voivat tuntea jäävänsä osattomiksi. Yhteiskuntamme rakentuessa pitkälti perheinstituution ympärille, voi ulkopuolisuuden tunne olla vahva. Tämän seurauksena "- - sinkut saattavat alkaa suorittaa elämäänsä ja hankkia itselleen kuviteltua yhteiskuntakelposuutta tutkinnoilla, ylennyksillä ja maratoneilla.".

Maratonien juokseminen tuodaan aika usein esiin, kun puhutaan suorittamisesta. Tai siitä, miten haluttava kukakin on työnantajan silmissä:

Yritykset haluavat palvelukseensa sitoutuneita ja päämäärätietoisia ihmisiä. Nämä ominaisuudet eivät välttämättä käy ilmi työtodistuksista tai työhaastatteluista. Mutta se käy ilmi, kun kertoo harrastavansa lajia, joka vaatii pitkäaikaista suunnittelua, omistautumista ja päämäärien asettamista.

Esimerkiksi maratonharrastus luo vaikutelmaa elämänasenteesta.

Maraton ei kaikilla työpaikoilla ole enää ihailtava suoritus, vaan ainoastaan osoitus riittävästä työkyvystä.

Itse kuulun jo tässä vaiheessa enemmän maratoonareiden keräilijä- kuin metsästäjäjoukkoon. Ensimmäiset haluavat juosta monta maratonia, jälkimmäiset hyviä tuloksia. Työnantajien arvostamat lienevät jälkimmäisiä - tai niitä superihmisiä, jotka pystyvät yhdistämään molemmat! Uskoisin, että myös enemmän vertais- ja satunnaisympyröissä saa ihailua kovalla ajalla kuin maratonien määrällä.

Mutta juoksevatko ihmiset tosiaan maratoneja hankkiakseen itselleen yhteiskuntakelpoisuutta? Arvostusta? Suorittamisen takia?

Ehkä. Varsinkin silloin, jos muita keinoja ei oikein ole. Toisaalta kysymys ei ole ihan yksiselitteinen.

Vaikeassa elämäntilanteessa ei koe pystyvänsä hallitsemaan asioita, joita itselle tapahtuu. Omaa kroppaansa voi kuitenkin hallita melko pitkälle. Joissain tilanteissa se voi olla ainoa asia mihin oikeastaan pystyy vaikuttamaan. Ja totta kai ihminen haluaa pyrkiä hallitsemaan elämäänsä edes joltain osin. Tai saamaan aikaan edes jotakin. Se voi näyttäytyä muille suorittamisena, vaikka ei sitä yksilölle itselleen olisikaan.

Toisaalta nykymaailma on monelta osin niin abstrakti, että yksinkertainen, kehollinen tekeminen voi sinänsä olla pakoa suorittamisesta.

Osa taas haluaa näyttää pystyvyyttään nimenomaan fyysisten suoritusten kautta. Mikä ei taida olla ihmislajille ihan uusi ajatus, enkä todellakaan tiedä onko siinä jotain pahaa. Jostain syystä fyysistä suorittamista ja näyttämisen halua pidetään usein typeränä. Nuorten naisten fitnessbuumille ivaillaan ihan avoimesti, mutta kukaan ei pilkkaa tyyppiä, joka pyrkii kehittämään älyään. Eri asia sitten on, saako tietynlaisella vartalolla tai maratontuloksella oikeasti arvostusta vai ei.

Entä minä itse? Juoksenko maratoneja ollakseni yhteiskuntakelpoinen? Ehkä vähän. Vaikka ajatus suoraan sanottuna vähän kylmää, ajattelen, että liikunnallisilla ihmisillä on homma enemmän hanskassa kuin liikkumattomilla. En tosin tarkoita liikunnallisuudella välttämättä maratoneja tai muitakaan rankkoja suorituksia, vaan ainoastaan terveellistä aktiivisuutta. (Ja pohjaan tämän itseeni: kun en liiku, voin huonosti enkä saa oikein mitään muutakaan aikaan.)

Entä uskonko saavani arvostusta? Kyllä ja en. Jotkut arvostavat, suurin osa ei. Se "kiitos", minkä maratoneista muilta saa, on aika vähäistä ja hetkittäistä. Kukaan ei nouse seisomaan ja taputtamaan kun astun raitiovaunuun, pidä minulle puheita tai edes nosta maljoja (mikä todellakin on harmi). En usko, että kukaan pitää minua parempana, kyvykkäämpänä tai hienompana ihmisenä tämän harrastuksen takia. Varsinkaan ne mahdolliset työntantajat, vaikka muuta vakuutetaankin!

Mutta omasta mielestäni on aika hienoa, että olen juossut monta maratonia. Se on minulle tärkeää, ja tarkoituksenani on osoittaa kyvykkyyttäni itselleni. Tuskin kukaan muu kykyjäni edes epäilee. Tokihan sitä voi yrittää näyttää muillekin, mutta koska maailma on täynnä parempia juoksijoita kuin minä, eikä maraton ole mitään erityislaatuisuutta vaativa suoritus, on yritys aika tuhoontuomittu.

Entä se suorittamispuoli? Ehdottomasti ehkä. Kuten jo totesin, tässä valmiissa maailmassa saa aika harvoin mitään valmiiksi. Tai minä en ainakaan saa. Käsityöt jäävät kesken, työ ei lopu tekemällä, äsken siivottu nurkka on hetkessä räjähtänyt takaisin, äitiydestä ei jaeta mitaleja (meille riviäideille).

Las Palmasissa kyselin järjestäjiltä, että mistä uuden reitin lähtö tapahtuu. Sekavan vastauksen jälkeen minulle ryhdyttiin ohjeistamaan maaliviivan sijaintia. Uskon, että löydän sen, nauroin. Mikä riemukas ajatus! Suorittamisella on sanana ikävä pakkopullamainen kaiku, mutta ajattelen sitä ennemmin niin, että erinäisten asioiden takia teen tämän, ja suoritan koko homman, alusta loppuun.

Esihistoriallisina aikoina, minun lapsuudessani, toisteltiin vielä sellaista lausetta kuin työ tekijäänsä kiittää. Silloin pidin sitä vanhojen ihmisten joutavana horinana, mutta nyt ymmärrän että kyse on juuri valmiiksi saattamisen ilosta. Lause sopii erinomaisesti myös maratonin juoksemiseen: muuta suoritusta ja kiitosta sillä kukaan tuskin edes hakee.

***

It's often said that marathon runners would be certain kind of people. Doers and achievers, and even over-achievers who seek praise for what they do. Well I don't think so. I think mostly they just like to cross the finish line.

Share

Kommentit

Mahdoton Nainen

Mä olen ollut sinkku lähestulkoon koko aikuiselämäni, mutta mua ei vois vähempää kiinnostaa maratonin juokseminen. Tai juokseminen ylipäätään. Mutta kiva tietää että olen vain yrittänyt hankkia "kuviteltua yhteiskuntakelposuutta" opiskeluillani, eihän niissä tietenkään voi olla mistään muusta kyse. Kiitti Olivia.

FFFifi
Fitness Führer

Mä ymmärrän kyllä hyvin ton ajatuksen siitä, että jos itsellä ei ole jotain, mitä "kaikilla muilla" on, tulee siitä ulkopuolisuuden tunne. Ja sitä tunnetta voi pyrkiä korjaamaan jollain, mikä osoittaisi pystyvyyttä ja kelpoisuutta. Juttu kertoi nimenomaan tästä ulkopuolisuudesta, toimittaja kertoi, että ystäväpiirissä oli muutaman vuoden sisällä juhlittu samaa naista monta kertaa: oli kihlajaiset, polttarit, häät, varpajaiset, ja hänelle ei yksiäkään juhlia koska hän oli sinkku.

Mutta on vähän turhan pitkälle vedetty oletus, että kaikki sinkut haluaisivat parisuhteen ja perheen tai että he pyrkisivät suorittamaan muilla elämänalueilla kokeakseen tulevansa hyväksytyiksi.

Hetkiä arjesta

Mielenkiintoista pohdintaa.Mä oon itse useinkin miettinyt miksi olen päätynyt harrastamaan monen mutkan kautta pitkän matkan juoksua. Se kun ei sovi mun luonteelle periaattessa ollenkaan. Olen nopea ja sähäkkä luonne,kaipaan vaihtelua ja rutiinien rikkomista. Kiihdyn nopeasti nollasta sataan,niin negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. Näin ollen kuvittelisikin,että mun laji juoksussa olisi ennemmin pikajuoksu tms. 

Mussa on kuitenkin toinenkin puoli. Olen todella periksiantamaton ja tavoitteellinen. Jos päätän jotain/haluan jotain,yleensä päädyn tavoitteeseeni vaikka se olisi kuinka kiven takana. Olen valmis tekemään paljon töitä päästäkseni haluamaani pisteeseen.

Olen yllätyksekseni huomannut,että maratonit sopivat luonteelleni.Pääsen etsimään rajojani ja tyhjentämään päätäni lenkkipoluille. Lenkkipoluilla saan olla yksin itseni kanssa ja jotain ihan muuta kuin olen arkielämässä. 

En tiedä mitä juoksulta haen,mutta ilman juoksua olen vähän hukassa ja tavallistakin äkäisempi ja lyhytpinnaisempi.Tuntuu etten saa mitään aloittamaani valmiiksi.

Lähtökohtaisesti en juoksussa ole edes hyvä,hidas ja sinnikäs vain mutta juoksu tekee musta karvan verran paremman ihmisen itselleni..

Siksi tää juoksutauko onkin tehnyt tosi huonoa..paranis nyt tämä polvi viimein! 

Hitto, tää vois olla mun suusta. Paitsi, etten ole varsinaisesti / juuri nyt edes pitkänmatkanjuoksija, erinäisten taukojen vuoksi, tällainen tavallinen taapertelija vain. Mutta etenkin se, että päätyy harrastamaan ja rakastamaan jotain lajia, jossa ei ole edes hyvä, on jotenkin kauhean tuttu tunne.

Pikaista polven paranemista siis!

Alkuperäiseen tekstiin vielä sanottava, että aika kiintoisa ajatus tuo työ tekijäänsä kiittää. Niinhän se on. Sen takia mä ehkä sinnillä väännän nykyään kässähommat valmiiksi asti: valmis paita tai lapaspari tuo energiaa, keskeneräiseksi jäänyt vie sitä.

FFFifi
Fitness Führer

Sama :)

Tosi hyvin sanottu tuo, että valmis tuo energiaa ja keskeneräinen vie! Nimenomaan näin se on! Samoin kuin stressistä puhuttaessa, sitä ei yleensä aiheuta tehtävän työn määrä vaan se, että se on tekemättä.

FFFifi
Fitness Führer

Kuulostaa tutulta, mulla on ihan sama että olen tosi lyhytpinnainen ja nopea, mutta jotenkin juuri hitaus ja pitkäkestoisuus viehättää ja tuntuu sopivan mulle. Henkisesti siis, hidashan mäkin olen.

Ja mulla on aika paljon ollut itsestäni sellaista käsitystä, että olen huono saattamaan asioita valmiiksi, en ole sitkeä, kurinalainen tai pysty kestämään epämukavuutta. Sitten kun olen ruvennut juoksemaan pitkään, olen huomannut, että mikään tästä ei olekaan totta.

Muistaakseni Valastin Naisen juoksukirjassa sanottiin, että pitää juosta yli tunnin lenkkejä, koska ne tekevät kropalle jotain, mitä lyhyemmässä ajassa ei ehdi tapahtua. Mä sanoisin, että ne tekee päälle jotain, mitä lyhyemmässä ajassa ei ehdi tapahtua :D

Toivottavasti polvi paranee ja pääset pian juoksemaan! Onko se siinä kunnossa, että juokseminen on ihan mahdottomuus nyt? Joskushan vammat ovat sellaisia, että ne eivät parane juoksematta eivätkä pahene juoksemalla.

Suvi K.
Sisunainen

Sinkuista ja urheiluharrastuksista: Ennen halusin ilman muuta parisuhteen. Nykyisin en ole varma, koska pelkään joutuvani tekemään kompromisseja seurusteluaktiviteettien (mitä ikinä ovatkaan) ja treenien välillä. xD

FFFifi
Fitness Führer

Ymmärrettävä pelko :D Otat sitten saman lajin harrastajan, jos niikseen tulee, niin luulisi että ei tule ongelmia!

Tiina / Parempia polkuja (Ei varmistettu) http://parempiapolkuja.blogspot.fi

No olipas taas loistavaa tekstiä! Itse en osaa tällä hetkellä suoranaisesti ottaa kantaa juoksuasiaan, mutta voin hyvin samaistua tekstiin muiden liikunnallisten lajieni kautta. Harvoin tulee asiaa tietoisesti pohdittua, mutta kyllä liikkuminen tuottaa usein sellaisen läsnäolemisen ja selkeyden kokemuksen, joka on vastapainoa maailman abstraktille ja melko pirstaloituneelle olemukselle. Liikuntasuorituksen aikana kaikki on tavallaan hyvin yksinkertaista ja noin diipisti ajateltuna syntyy vahva olemassaolon ja ruumillisuuden tuntemus. Muuten kun kiireessä kroppa jää helposti vain välineeksi, joka liikuttaa päätä paikasta toiseen.

Ja mulle liikunta on todellakin keino saada tunne, että saan jotain valmiiksi. Esim.joogan lopussa kiitetään itseä usein tietoisesti siitä, että teki sen harjoituksen ja sai sen myötä jotain valmiiksi. Se tuo hyvän tunteen ja mun mielestä ihan sallituin keinoin :) Olkoonkin sitten vaikka pientä huijausta, mutta mielummiin niin kuin että mököttäisin joka ilta ihan puuduksissa sohvalla (sekin on kokeiltu :P). Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä tekstistä!

FFFifi
Fitness Führer

Joo just näin! Jos ei liiku, niin koko kroppaa ei oikeastaan edes tajua, muuta kuin pääasiassa negatiivisten asioiden kautta: olo on jotenkin huono, johonkin sattuu tai joku on jumissa.

Mä olin joitain vuosia sitten kammottavassa työpaikassa, ja menin rankalle venyttelytunnille. Silloin tajusin, että en ole murehtinut ja ollut ahdistuksissa työasioista sen tunnin aikana, kun en voinut keskittyä muuhun kuin siihen venytykseen. Se oli aika valaiseva kokemus.

Ehkä tuossa valmiiksi saamisessa on jotain samaa kuin siitä, että jotkut tykkää siivota, kun siinä näkee heti kättensä jäljen :D Mä pysyn edelleen mieluiten liikkumisessa kuitenkin!

Kommentoi

Ladataan...