Pesarilla naamaan eli kokemuksia koululiikunnasta

Ladataan...
Fitness Führer

Ihmisiä on aika tarkkaan kahdenlaisia. Niitä, joiden kouluviikon kohokohta olivat liikuntatunnit, ja sitten niitä, joille ajatuskin aiheutti vatsanväänteitä jo paria päivää ennen. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan, ja vieläkin ajatus koulun liikuntatunnista puistattaa ihan todella. Oikeastaan en edes pidä sanasta liikunta niiden takia. Kiitän kaikkia mahdollisia henkiolentoja ja ihan tieteellisen neutraalia ajan kulumista siitä, että en enää ikinä joudu niille takaisin.

Minä en ole liikunnallisesti lahjaton, enkä ollut sitä lapsenakaan. En ollut myöskään ylipainoinen tai hylkiö. Mutta olin jo silloin melko mukavuudenhaluinen, itsepäinen ja taipuvainen tekemään asiat omalla tavallani. Lisäksi olin, kuten edelleenkin, ruumiiltani hitaampi kuin hoksottimieni osalta, mikä saa minut tuntemaan itseni kömpelöksi, vaikka se ei ole totta. Tähän pakettiin kun yhdistettiin sosiaaliseksi viiteryhmäksi lauma lapsia ja täysin asemaansa sopimaton liikunnanopettaja, on aika selvää miksi vihasin liikkaa niin paljon.

Lähes koko kouluajan liikuntatunnit koostuivat pesäpallosta, yleisurheilusta, koripallosta ja telinevoimistelusta. Tykkäsin tanssia, luistella ja suunnistaa. Tanssia oli kerran vuodessa, suunnistusta enimmillään neljä. Sen sijaan kuukausia peräjälkeen palella toljotin jossain takakentällä ja toivoin hartaasti, ettei pallo lentäisi sinne asti. Tästä voinee päätellä, että en ollut kovin haluttu jäsen joukkueeseen. En vain kerta kaikkiaan ole pallopelityyppi, enkä tuntenut mitään tarvetta osallistua reippaasti tai pelata kunnolla, koska homma ei kiinnostanut pätkän vertaa. Vaikka valitsin asemani itse, ei tietenkään ollut mukavaa jäädä kunujaoissa viimeisten joukkoon. (Kuulemani mukaan tätä tapaa ei enää saa kouluissa käyttää. Toivon todella, että niin on!)

Turmariipunta oli yksi kouluaikojen ykköskauhuja. Nyttemmin olen ihan sinut sen kanssa, koska tiedän mitä tehdä.

Koulun telinevoimistelussa oli taas ongelma joka koski hyvin montaa muutakin lajia. Mitään tekniikkaa ei koskaan opetettu, ei ainakaan niin, että minä olisin sitä ymmärtänyt. Temppujen tekeminen jäi hämäräksi, eikä siksi onnistunut. Lapsena ajattelin, että se johtuu siitä, että minä olen huono. Mistäpä olisin tajunnut, että opettaja se huono oli, kun ei viitsinyt opettaa! Putoamiset ja (onneksi lievät) vammautumiset olivat näillä tunneilla jatkuvia, mikä pelotti kovasti. Pelkoa ei tietenkään otettu huomioon, vaan opettaja huusi ja tuhahteli halveksivasti. Mitään helpompia versioita liikkeistä ei ollut, eikä turvallisuuteen kiinnitetty mitään huomiota. Ehkä olen telinevoimistelussa edelleen niin kauhuissani juuri tämän takia.

Entäs se yleisurheilu! Pikamatkoja juostiin pareittain, ja muut lapset kannustivat aina sitä nopeampaa. Kaikki ajat ja mitat otettiin ylös, kerrottiin julkisesti ja vertailtiin. En ollut huonoimmasta päästä, mutta inhosin silti järjestykseen pistämistä. Tunsin itseni surkeaksi, koska en ollut ensimmäisten joukossa. Miltäköhän siitä viimeiseksi tulleesta tuntui? Sanomattakin lienee selvää, että minkäänlaista tekniikkaopetusta emme saaneet myöskään pituushyppyyn tai juoksemiseen. Niin se juokseminen: ohjelmaan kuului jatkuvasti kolmen kilsan lenkki, josta siitäkin otettiin aikaa. Sen veren maku suussa pinkomisen seurauksena luulin lähes kahden vuosikymmenen ajan, että juokseminen on hirveää enkä pysty siihen.

Kertaakaan kouluvuosieni aikana ei kohdalleni sattunut sellaista liikunnanopettajaa, joka olisi saanut minut tuntemaan, että osaan jotakin. Eikä sellaista, joka olisi opettanut kunnolla tekniikkaa yhtään mistään. Kuten ei sellaistakaan, joka olisi suhtautunut kaikkiin oppilaisiinsa samalla tavoin. Eikä todellakaan sellaista, joka olisi onnistunut välittämään liikunnan iloa! Ehkä minulla on ollut vain erittäin huono tuuri? Osasyynä on varmasti ollut myös nihkeä asenteeni: en todellakaan ollut miellyttämishaluinen lapsi, mutta kyllä aikuisen, opettajan asemassa olevan ihmisen pitäisi kyetä suhtautumaan normaalisti, ja mielellään myös tukemaan ja kannustamaan ihan kaikkia oppilaita.

Yritän keksiä miten pituutta hypätään kesällä 2013.

Kaikkien kouluvuosieni aikana minulle ei selvinnyt, miksi liikuntatunnit lukkarissa olivat. Pidin niitä pelkästään inhottavana pakkona ja suoranaisena kiusaamisena, josta luistin aina kun kykenin. Aikuisena olen ymmärtänyt, että ne ovat opetusohjelmassa siksi, että liikkuminen on tärkeää, motoristen taitojen kehittyminen on tärkeää ja moniin eri lajeihin tutustumalla voi löytää sen oman juttunsa. Lisäksi on varmaan tarkoitus ihan yleisesti sosiaalistaa toimimaan tässä yhteiskunnassa, kuten koululaitoksen tehtäviin yleisestikin kuuluu. No, pieleen meni.

Löysin omat lajini ja liikkumisen ilon oikeastaan vasta kun pääsin koululiikunnasta eroon. Se, että joukkueen eduksi voi toimia vaikka itse ei hommasta niin välittäisikään, olisi ollut aika hyvä oppi saada siellä pesiskentän laidalla. Harmi vaan, että sitä ei opi sillä, että opettaja käskee ryhdistäytymään vähän kun itse pelkää, että joku lyö pesäpallomailalla naamaan niin kuin Marikalle kävi.

Olisin saattanut myös saada huomattavasti enemmän liikunnallisia vuosia elämääni, jos olisin useammin kuin kerran kahdentoista vuoden aikana kuulla, että onnistuin jossakin. Tai jos olisin aikaisemmin ymmärtänyt, että pituushyppy tai satasen juoksu voi olla oikein hauskaa, kun tuloksella on väliä vain itselle, eikä sen perusteella jaeta paikkoja opettajan suosikkilistalle (saati arvosanoja!). Ties miten innokkaasti nyt uisin, jos minut olisi joskus opetettu uimaan sen sijaan, että minua raahattiin bambusilmukalla pitkin altaan reunaa ja sanottiin tee käsillä näin. Tein käsillä "näin" monta vuotta, ja opin vasta äskettäin, että se huidonta ei ole rintauinnin käsivetoa nähnytkään.

Ei se vieläkään mene kun ei tuo pää mene veteen. Mutta nyt tiedän edes mihin pyrin!

Nyttemmin olen tajunnut, että tunneilla viihtymistä olisi edesauttaunut myös se, että en olisi ottanut itseäni niin hirveän vakavasti. Mutta jos mokaamisesta saa osakseen sitä tuhahtelua tai jopa nuhteita sekä muiden tunnilla olijoiden pilkkaa, onko kumma että ei siinä rennosti heittele läppää? Ja kun huonosta suorituksesta seuraa huono numero, eikä opettaja kerro, että suoritusta voisi harjoittelemalla parantaa, sitä oppii uskomaan että on pohjimmiltaan totaalisen surkea. On aika paljon vaadittu, että lapsi osaisi suhtautua tällaiseen kevyesti.

Sinulle, joka nautit koululiikunnasta, tämä kuulostaa varmaan ihan ihmeelliseltä valitukselta. Ehkä olit saanut parempaa oppia jo kotoa, ehkä sinulle sattui hyvä opettaja tai ehkä olit kaikessa taitava, tai edes positiivisemmin asennoitunut kuin minä. Tiedän kuitenkin, että monet, jotka tämän lukevat voivat samaistua näihin kokemuksiin. Osalla on varmasti vieläkin kurjempia muistoja. Ja se harmittaa minua kovasti.

Mennyttähän tämä on, ja sikäli turha vatvoa mitä olisi voinut olla. Mutta mietin vain, että kuinka paljon enemmän iloisia liikkujia Suomessakin olisi, jos niin monen kokemukset koululiikunnasta eivät olisi tällaisia. Miten eri tavalla moni suhtautuisi vartaloonsa, jos ei olisi oppinut siihen, että se on kömpelö ja kykenemätön? Miten moni uskoo olevansa lahjaton tai toivoton, eikä siksi uskalla liikkua lainkaan?

Siitä vaan vaikka ei tajuaisi mistään mitään! Ensimmäisiä tankotanssiyritelmiä vuodelta 2011.

Onneksi kouluajan kokemusten ja silloin syntyneiden käsitysten ei tarvitse määrittää loppuelämää. Jos sinä olet yksi niistä, jotka eivät vieläkään liiku, koska opit koulussa että et osaa tai voi, niin älä usko sitä käsitystä enää. Niin klisee kuin se onkin, ihmisen kroppa on tehty liikkumaan ja siksi sinäkin pystyt siihen. Aikuisena saa liikkua juuri sillä tavalla, juuri sen lajin parissa ja juuri sellaisella kuormitustasolla mistä itse tykkää. Ja kun tekee niin, liikunta onkin oikeasti tosi kivaa. Lupaan.

***

I have no idea what kind are sports classes in other countries but in Finland there's so much people traumatized by them. Many adults don't exercise at all because they learned at school that they can't, they suck at it, they're clumsy and so on. I'm so sad because of this and I really hope that nowadays schools are different in this matter.

Share

Kommentit

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Hyvin samantapaisia muistoja on itsellänikin. Paitsi että meitsi oli aina siellä viimeisten joukossa. Kerran hiihtokisoissa toisella tytöllä oli täsmälleen sama aika, mutta hänet oli laitettu toiseksi viimeiseksi ja minut viimeiseksi, vaikka aakkosissakin olisin ollut edellä. Vieläkin ihan vähän vituttaa.

FFFifi
Fitness Führer

Ymmärrän, muakin pännisi edelleen! Törkeää!!!

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Oikeusmurha!

FFFifi
Fitness Führer

Kyllä! Vaadi oikaisua!

Iksu
Tassuja ja töppösiä

Joo, hyvin tutulta kuulostaa. Paitsi että mä olin oikeasti huono. Nykyisin voin sanoa sen ihan neutraalisti, sillä se ei enää haittaa minua ja tiedän olevani joissain muissa jutuissa hyvä. Liikunnanohjaaja-valmentaja-aviomieheni on saanut koppi-käteni parantumaan huimasti (mm. avaimia ei koskaan anneta, ne heitetään. Enää ei tarvitse poimia niitä lattialta kuten 10v sitten!). Pallopelien, nopeutta tai koordinaatiokykyä vaativien lajien sijaan viihdyn (ja ihan oikeasti viihdyn) hidastempoisten yksilölajien parissa kuten salilla, crossaamassa tai joogassa. Näistä mitään ei ollut koulussa.

FFFifi
Fitness Führer

Joo mäkin aloin itsenäisesti harrastaa liikuntaa salilla käymisestä, ja tykkään kanssa kaikesta minkä voi tehdä joko rauhassa tai omaan tahtiin. Tosi vähissä tällaiset koulussa oli, melkein pelkästään just palloilua ja vastaavaa.

Mutta mä en tiedä onko kukaan erityisen huono, liikuntaa ja liikunnallisia ominaisuuksia on niin monenlaisia. Usein ajatellaan, että hyvä on vain sellainen, joka on tosi nopea ja ketterä ym.

sasu
pitkät iloiset päivät

Niii-iiin tuttua! Kirjoitin itseasiassa jokin aika sitten postauksen samasta aiheesta, ja bongasin tekstistäsi monta ajatusta ja kokemusta, jotka ovat identtisiä omieni kanssa. Erityisesti samaistuin tähän:

"Ja kun huonosta suorituksesta seuraa huono numero, eikä opettaja kerro, että suoritusta voisi harjoittelemalla parantaa, sitä oppii uskomaan että on pohjimmiltaan totaalisen surkea. On aika paljon vaadittu, että lapsi osaisi suhtautua tällaiseen kevyesti."

Liikuntasuoritusten arvostelu oli mulle aina se kaikista pahin paikka. Kun oli tottunut saamaan kaikissa muissa aineissa kiitettäviä, niin seiska liikunnasta tuntui tunnollisen pikkutytön mielestä todella pahalta. Ja tosiaan kun ei ymmärtänyt, miten niitä taitoja olisi voinut kehittää! Onneksi näin aikuisiällä on pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään, ettei kouluaikojen surkeilla liikuntanumeroilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja että liikunta voi, kuten sanoit, olla tosi kivaa. :)

FFFifi
Fitness Führer

Mulla on sama kokemus sun kanssa, mä tanssin balettia ja se ei ole mitään liikuntaa, sellaista sipsuttamista vaan, ei sillä pysy kunto yllä, pitäisi tehdä jotain raskasta. o_O

Mullakin oli sellainen syvä hämmennys, että kyllä mä osassa lajeja ihan yritinkin, mutta ei se auttanut kun en tiennyt miten yrittäisin. Ja sitten sillä ei ollut merkitystä että olin hyvä vaikka luistelemaan kun olin huono pesäpallossa. Aika pian se muuttui sitten niin, että ei mua jaksanut kiinnostaa kun selvästi ne numerot jaettiin naaman mukaan ja oli käynyt selväksi että naama ei miellyttänyt.

sasu
pitkät iloiset päivät

No just joo. Toivon todella, että liikunnanopettajilla olisi nykyään hitusen laajempi ja syvällisempi lajitietämys...

anni panni
Elämää Hesassa

Aaaah, täällä toinen tunnollinen (hikari) koululainen, jolla ysien ja kymppien rivin pilasi vuodesta toiseen liikunnan seiska/kasi. Se ei siitä noussut, vaikka olin liikuntatunneilla yleensä iloisella asenteella, yritin parhaani kaikissa lajeissa ja olin siinä kauheassa aerobicissa luokan parhaimpia. Mutta kun en harrastanut liikuntaa vapaa-ajalla, ja olin vähän pullukka enkä todellakaan luokan nopein/ketterin/notkein, niin kiitettävää ei vain herunut. Se tuntui kurjalta ja epäreilulta - ikään kuin omalla asenteella ja yritteliäisyydellä ei olisi mitään väliä. (Ja juu, tiedän, että monelle se seiska tai kasi on tosi hyvä numero, mutta kun kaikissa muissa aineissa omalla panoksella sai nostettua numeroa korkeammaksi! Ei oo reiluu!)

Itse pärjäsin kohtuullisesti, mutta aina kun pystyin lintsasin minkä ehdin juurikin tuon arvostelun ja tulosten ja järjestykseen laittamisen takia. Nyt olisi omalla kohdalla motivoitava lapsia myös koululiikuntaan. Molemmat ovat liikunnallisia vapaa-ajallaan, nopeita, ketteriä ja motoriikkakin kohdallaan. Vaan: koululiikka on "just sieltä" ja ope tyhmä. Noh, niin...

FFFifi
Fitness Führer

Musta on niin turhaa tuo arvosteleminen ja järjestykseen laittaminen. Ainakin, jos se tehdään sillä perusteella, että mitä kukakin osaa luonnostaan :O

Pitää yrittää, että ei siirrä omia asenteitaan lapsille, mutta jos meininki on samanlaista kuin ennen niin ei ole mikään ihme jos ei tykkää. Itse en ole vielä kuullut mitään mielipiteitä, saa nähdä miten jatkossa...

Näillä omilla on ainakin se että kaikki osallistuu ja jos ei pysty jotain suorittamaan, tehdään mitä pystyy. Ihan ok mun mielestä. Jotenkin vaan toivoisin opettajilta enemmän kuin perinteiset syksyllä suunnistetaan, talvella hiihdetään ja luistellaan ja sitten kevät pesistä. Omaa asennevammaa olen pitänyt piilossa ja yrittänyt kannustaa muuhun liikuntaan vapaa-ajalla. Toistaiseksi toimii.

Mua melkein itkettää, kun tää on niin tuttua. Ihan kaikki - paitsi, että mä edelleen uskon, etten ole liikunnallisesti kovin lahjakas.

Vaan kun pointti on, ettei mun TARVII olla liikunnallisesti lahjakas. Tarvitsi vain oppia nauttimaan siitä, mitä osaa, ja etenkin siitä, mitä oppii. Ei sen jälkeen ole mitään väliä sillä, meneekö muut ohi.

Välillä olen ihan aktiivisesti vihainen siitä, että minkään tekemistä ei opetettu, vaan kaikki olisi pitänyt osata. Että menetin niin monta vuotta liikkumista. Ettei kukaan sanonut minullekaan, että kyse ei ole siitä, mitä JO NYT osaa, vaan siitä, mihin voisi harjoittelemalla päästä.

Niinpä opin tekemään kärrynpyörän 30-vuotiaana - vasta, kun olin ITSE selvittänyt tieni tällä polulla, jonka suuntaan edes YKSI liikunnanmaikka olisi voinut ohimennen osoittaa. Nyt kärrynpyörätaitoni on jo vähän rapistunut, mutta päätin ottaa sen hanskaan uudelleen. Koska mä osaan. Ja haluan. Ja koska se on hauskaa.

FFFifi
Fitness Führer

Mä kirjoitin tossa ylempänä, että en tiedä onko kukaan liikunnallisesti lahjaton. Että voi olla huonompi motoriikka, mutta parempi kestävyys, hyvä notkeus tai huono räjähtävä voima. Aika harvalla varmaan kaikki ominaisuudet luonnostaan on. Ja kun näitä on tutkittu olikohan olympiavoittajien kohdalla, niin monilla ei edes ollut jotain huippuominaisuuksia, ainoastaan joitain hyviä ja sitten kova motivaatio-ominaisuus :)

Mulla ei todellakaan ole mitkään olympiavoittajageenit, mutta olen oppinut edes jotain ja kehittynyt ihan kaikessa mitä olen opetellut (ja mulle on kunnolla opetettu). Joten pakko sanoa, että en ole lahjaton vaikka ei musta missään ole huippu tullut :D

Muakin korpeaa toi sama. Että miten se on mahdollista?! Varmaan vaikuttaa sekin, että entisaikaan asioihin suhtauduttiin niin, että sulla on lahja tai ei ole. Nykyään aika harva taitaa enää allekirjoittaa tällaista lahjakkuuskäsitystä.

Kärrynpyörä on niin kiva :D Mun oli parantunut ihan itsekseen kun justiinsa huvikseni Kisiksessä kokeilin!

JoO (Ei varmistettu)

Oi oi, miten tutulta kuulostaa. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että tykkään kyllä liikkua. Koululiikunnassa oli minun kannaltani kaksi ongelmaa 1. Minulle väärät lajit (ja ne olivat täsmälleen samat 6 vuotta, aina samaan aikaan vuodesta) 2. Kivoista lajeista vietiin ilo suorituspaineilla (esim. niin pitkä hiihtolenkki, että takaisin piti tulla verenmaku suussa jos aikoi ehti viimeiseen koululinja-autoon - joka oli muuten ainoa kyyti kotiin asti).
Meillä oli muuten samat suosikkilajit! :) Paitsi että meillä ei koskaan tanssittu. Jääkiekko olisi ollut kivaa, mutta tytöt eivät sitä pelanneet ala-asteen jälkeen. Samoin sähly, ei kuulunut tyttöjen valikoimaan. Korista vaan harjoiteltiin, pelattiin 5 min tunnin lopussa. Lentopallossa ja pesäpallossa olin surkea.
Toivottavasti nykyään koululiikunnassa keskitytään enemmän liikunnan ilon löytymiseen kuin suorituksiin! Se olisi paljon tärkeämpi eväs elämään.

FFFifi
Fitness Führer

Just noin. Noita lajejakin pitäisi vaihdella enemmän (jos sitä ei nykyisin tehdä), kun aika harva tykkää kaikesta, niin ei joutuisi niitä ikäviä kestämään niin paljon.

No meillä tanssittiin kerran (vai oliko jopa kaksi) vuodessa, ja pääasiassa poloneesia ja kikapoa :O (vai onko se cicapo?) Että sillee, mutta parempi se oli kuin ei mitään :D

Niin todellakin olisi!

Sagu (Ei varmistettu)

Loistava kirjoitus! Olen sitä mieltä, että liikunnalla todellakin on paikkansa opetussuunnitelmassa, mutta toteutukseen saisi kiinnittää huomiota. Omista pakkoliikkavuosistani on jo jonkin aikaa (olen 23), ja todellakin toivon, että asiat ovat tänä aikana muuttuneet.

Olin koulukiusattu hylkiö ja kömpelö, huonokuntoinen nörtti. Paras liikunnasta koskaan saamani arvosana taisi olla seiska. Mut valittiin aina viimeisenä joukkueisiin, ja eräs opettaja tykkäsi nöyryyttää mua, koska en taipunut venytyksiin juurikaan. Ala-asteella yleisurheilukilpailuihin oli pakko osallistua, yläasteella opettaja vertaili cooper-tuloksia ääneen koko ryhmän kuullen. Lukiossa liikuntakursseillani oli eräs tyttö, joka oli aikanaan loukkaantunut onnettomuudessa, ja hänellä oli ihan lääkärintodistus siitä, ettei saa esim. juosta. Opettaja ei nähnyt mitään syytä keksiä tälle tytölle korvaavaa ohjelmaa, vaan seisotti häntä kentän laidalla ja päästi hänet rimaa hipoen läpi kursseista vitosen arvosanoilla.

En ole vieläkään liikunnallinen, ja nykyään olen vielä niin lihavakin, että liikunnan harrastaminen julkisesti hävettää edes vähän joka kerta. Asia voisi olla toisin, jos olisin joskus oppinut, että urheilu voi olla kivaa ja sitä voi harrastaa ihan omaksi ilokseenkin. :D

FFFifi
Fitness Führer

Kuulostaa kauhealta ja valitettavasti tutulta, että tämmöistä on tosiaan ollut aika monessakin paikassa. Ihan käsittämätöntä touhua!

Ja mullakin oli pitkään vaikeaa liikkua julkisesti, mutta jotenkin se sitten karisi kun aloin kekkuloimaan mikrosortseissa esillä. Että siinä meni se kaikki noloilu sitten samalla :D Mutta kyllä mua uudet asiat ahdistaa edelleen, ja just siellä telinevoimistelutreeneissä on vaikeaa kun olen huono ja kaikki katsoo kun jokainen suorittaa vuorollaan.

Toivottavasti vielä löydät sen ilon :)

Dora (Ei varmistettu)

Kuulostaa tutulta. Minä olin se luokan toiseksi pyörein tyttö, jolla olisi ollut intoa, mutta aina suoritusten hännillä ja viimeisenä joukkueen jaoissa. Suurin pettymys oli toivoa ensin herättänyt uusi vasta valmistunut opettaja yläasteella. Hän kertoi alkuun, että riittää kun kokeilee kaikkea ja yrittää ja arvosanat tulee myös asennoitumisen kautta. Minä sitten reippaana kokeilin kaikkea, keikuin niillä pirun telineillä kun käskettiin ym, kun jotkut muut lymyili pukuhuoneessa. Mutta sekin ilo loppui lyhyeen kun olin puhuttelussa lusmuamisen takia, kaveritkin siinä puolusti että mehän sitä vaan on lusmuttu, ei toi. Siinä meni sitten viimeinenkin into, kun pärstäkertoimella mennnään kuitenkin, en ollu varmaan huomannu kehua hänen uutta kampausta! Lukiossa sentään mulle opetettiin ensi kertaa uinnin tekniikkaa (onneksi siinä olen ollut ok muutenkin), sillä opettaja oli neuroottinen uimisesta.. Että sellaista, onneksi vanhemmat on kannustanut liikkumaan.

FFFifi
Fitness Führer

Jep tuommoista se tuntui olevan. Meillekin aina hoettiin sitä asenteen merkitystä, mutta ei se oikeasti mihinkään vaikuttanut.

Toi uinnin tekniikka on mulle kans sellainen asia, että en voi ymmärtää miksi se opetetaan niin usein väärin! Hyvä että edes jossain on ollut asiantunteva opettaja. Sitä on tosi hankala muuttaa kun vuosia tekee ihan mitä sattuu.

FFFifi
Fitness Führer

No just näin! Ei todellakaan ollut mitään väliä sillä että teki, jos ei ollut paras tai ainakin tosi hyvä. Ja tosiaan niin turhaa saada tuollaisia käsityksiä, kun ei niillä ole mitään merkitystä. Aina voi kehittyä ja voi valita sellaiset lajit, että ne heikkoudet eivät niin haittaa. Tai vaan elää niiden kanssa!

Joo, mulla on tosta ihan tuoreita kokemuksia sieltä telinevoimistelusta. Se on edelleen äärettömän kuumottavaa ja jopa ahdistavaa vaikka mä olen nykyisin suunnilleen puoliammattimainen itseni nolaaja, saati sitten lapsena!

Päivi S. (Ei varmistettu) http://www.gopoleorgohome.com

Osui ja upposi! Koululiikunta oli mulla ala-asteelta aina kasiluokalle asti se, joka laski kiitettävän todistuksen keskiarvoa. 80-90-luvuilla tuntui, ettei liikunnan, kuvaamataidon tai musiikin tavoite ole opettaa ko taitoja vaan mitata kuinka lahjakas kukin on niissä luonnostaan. Sitten ysiluokalla uuden liikunnanopettajan myötä kaikki muuttui. Nuori ja innostunut liikunnanopettaja palkitsi yrittämisestä ja asenteesta. Uinti-, luistelu- ja juoksutestien arvosanat olivat mulla 8-9 eli paljon parempia kuin koskaan aiemmin, kiitos motivoivan opettajan, ja innostunut asenteeni nosti arvosanan kymppiin. Taisin itkeä onnesta. Aloin ohjaamaan kiertoharjoittelutunteja ja jumppaa ja muutuin omien korvieni välissä kertaheitolla toivottamasta liikunnalliseksi. Hengenpelastaja tuo ope! Edeltäjänsä laittoi meidät liikuntatunnilla usein kävelylenkille ja ajoi autolla kääntöpaikalle katsomaan, että kävellään tarpeeksi pitkälle...

FFFifi
Fitness Führer

Joo näin se meni. Mitä ihmeen järkeä arvioida jotain myötäsyntyistä taitoa taitoaineissa, en voi käsittää! Muissa aineissa sentään sai opetusta, eikä vaan lyöty jotain yhtälöitä eteen: eka ratkaissut saa kympin ja muut siitä sitten huononevassa järjestyksessä...

Mulla oli onneksi kanssa tanssinopettajia enkä ollut pelkästään liikunnanopettajien arvioitavana, ja kun aloin käymään salilla niin huomasin että kehityn tosi nopeasti. Silti siitä jäi sellainen käsitys pitkäksi aikaa, että olen ihan totaalisen lahjaton.

Miten paljon paremmin ihmiset oikeasti voisi ja miten paljon enemmän ne liikkuisi jos kaikki likunnanopettajat olisivat tuolla tavalla kannustavia....

Hem Buggah

Sä kyllä osut tälläkin kertaa kirjoituksellasi naulan kantaan! Minäkin opin vasta aikuisiällä, että liikunta ei ole saatanasta, että jopa minä pystyn sellaiseen ja saatan vieläpä nauttia siitä. Että todellakin: kroppa oppii asioita, mitä se ei aluksi osaa. Kehittyminen on mahdollista. Liikunnallisuus ei ole mikään syntymälahja, vaan opeteltavissa oleva asia. Vielä kun saman saisin tajuttua  matematiikan suhteen...

Peruskoulussa oli tosiaan se huono puoli - ainakin silloin kun mä vielä sen penkkiä kulutin - että siellä vahvistettiin niitä taitoja, joita jo valmiiksi oli, mutta ei juurikaan annettu välineitä niihin, joissa pärjäsi heikommin. Itse oon monta kertaa miettinyt jälkeen päin meidän musiikintunteja, jotka olivat minusta kivoja, koska olin musikaalinen ja innokas laulaja. Vaan tiedänpä, että moni ihminen niistäkin traumatisoitui, eikä vieläkään usko, että laulaminen tai muu musiikin tekeminen on kehitettävä taito siinä missä muutkin. Monelta ihmiseltä on sekin ilo koulussa viety.

FFFifi
Fitness Führer

Nimenomaan näin! Paitsi että olen taipuvainen uskomaan, että matemaattisuus on syntymälahja ;D

Joo noin se meni meilläkin. Kaikissa taitoaineissa oli se käsitys, että niitä joko osaa tai ei osaa, ja jos ei osaa, niin ei mahda mitään. Meidän musiikin tunnit olivat myös ihan mahdottomia, laulamisen piti tapahtua tuosta vaan itsestään, eikä siihen saanut minkäänlaista opastusta. Musiikin teoriaa taas jankattiin ihan hirveästi, vailla mitään yhteyttä käytäntöön.

Iso osa ihmisistä tuntuu edelleen uskovan, että on vaikka joku tietty "musikaalisuus" joka on tai ei ole. Mutta onhan vaikka kyky nauttia musiikista sekin musikaalisuutta vaikka itse ei osaisi laulaa tai soittaa, ja tosiaan laulamaankin voi oppia vaikka aikuisena.

Pineapplehead

Kiitos kirjoituksesta, joka olisi voinut olla lähes sanasta sanaan itse kirjoittamani! Myös minä olin lapsena ja nuorena "...melko mukavuudenhaluinen, itsepäinen ja taipuvainen tekemään asiat omalla tavallani." Vihasin yli kaiken selvästikin epäpäteviä liikunnan opettajia, jotka eivät todellakaan osanneet neuvoa tekniikoita, pelien sääntöjä tai mitään muutakaan kunnolla  (ja minä pienenä perfektionistina olisin halunnut tietää ihan kaiken ennen hommaan ryhtymistä), mutta myös liikunnan tunteja (silkkaa piinaa ja ajanhukkaa) ja koko ideaa liikunnasta kouluaineena. Kaikki eivät ole "huippu-urheilijoita", kaikki eivät rakasta liikuntaa sen jokaisessa ilmenemismuodossa, eikä kenenkään liikunnallisuus ole mikään syntymälahjana saatu, pysyvä vakio-ominaisuus, vaan sehän kehittyy läpi elämän, jos yksilö itse niin haluaa (huom! paino sanoilla "jos" ja "haluaa").

Minäkin olen liikkunut enempi vähempi läpi elämäni. Olen harrastanut yleisurheilua, hiihtoa, laskettelua, tennistä, lentopalloa, maastojuoksua... Mutta koska koululiikunta oli pakkopakkopakkopullaa, niin en siitä pitänyt. Sitä paitsi tanssiminen tai jääkiekko olisivat olleet tuhat kertaa parempia vaihtoehtoja minunlaiselleni vauhtimimmille, kuin tylsä ja pelottavakin telinevoimistelu tai typerä kaunoluistelu...

Minä en muuten ole vielä tavannut yhtäkään ihmistä, joka olisi tykännyt, siis todella todella tykännyt, koulun liikuntatunneista!

 

FFFifi
Fitness Führer

Juuri näin!

Meillä oli kyllä samalla luokallakin lapsia, jotka tykkäsivät liikuntatunneista. Tai ainakin uskon, että tykkäsivät... Tosin varsinkin ala-asteen liikunnanopettaja oli kyllä syvästi inhottu kaikkien keskuudessa, ankaruuden ja tosi epätasa-arvoisen oppilaiden kohtelun takia. Mutta jotkut silti tykkäsivät...käsittämätöntä :D

Miia_pau
Kolmas linja

Heh, minä kuulun kyllä siihen marginaaliseen kolmanteen ryhmään. Olen joskus tainnut jossain todetakin, että lienen suunnilleen ainoa suomalaislapsi, jolle ei ole jäänyt peruskoulun liikuntatunneista mitään traumoja. En kuitenkaan ollut myöskään mikään kilpaurheilija tai muuten opettajien suosikki, vaan suhtauduin liikuntaan lähinnä samanlaisella puolittaisella välinpitämättömyydellä kuin muihinkin epäkiinnostaviin kouluaineisiin (musiikki, matematiikka). Jotkut lajit olivat kivoja, toiset mälsiä, eikä mitään oikein kunnolla opetettu. Pärjäsin kohtuullisesti, minua ei valittu joukkueeseen ensimmäisenä, mutta ei viimeisenäkään. Ala-asteella tytöt tosin yritettiin laittaa aerobiccaaman ja kaunoluistelemaan, mutta minä ja pari ystävääni kapinoimme ja saimme pelata sählyä ja jääpalloa. Ilmeisesti kohdalleni ei siis ole osunut ihan niin täysnuijia liikunnanopettajia, kuin mitä tässäkin keskustelussa on tullut ilmi. Kiitos heille siis :)

FFFifi
Fitness Führer

Mä luulen, että olisin saattanut selvitä siellä samanlaisella linjalla, jos opettajiksi olisivat sattuneet jotkut toiset. Tai tiedä sitten, miten synnynnäistä asennevammaisuuteni oli :P

Kauhea mitä muistoja tuosta aerobiccaamisesta tuli! "Tämä tytöt pienentää peppua!" VOI JUMALAUTA olispa mulla aikakone menisin sanomaan jotain mitä en silloin tajunnut tai uskaltanut.

Hem Buggah

Hei, mullekin tuli nyt flash back yläasteen aerobic-tunnista, jossa opettaja laukoi jonkun vastaavan kommentin! AAAARGH!!! Kyllä, aikakone tänne ja vähän äkkiä!

tiia_

Olipas hyvä ja tarpeellinen postaus" Mut valittiin aina tokavikana pesisjoukkueeseen, sain joka kerta siitä hemmetin bambukepistä uimahallissa, ja luistelutunnilla minut nolattiin ties kuinka monta kertaa, koska en osannut luistella taaksepäin. Liikuntatunnit olivat aina ihan yhtä tuskaa. Noloja hetkiä, ulkopuolisena olemista, suoranaista kiusaamista liikunnanopettajan taholta. Muistot saavat mut vieläkin ahdistumaan.

Ensimmäisellä joogatunnilla muutama vuosi sitten hätkähdin, kun ohjaaja sanoi, että älä katso kaveria, että jokainen liikkuu omalla kehollaan, eikä kenenkään toisen. Tajusin, kuinka lähtökohtaisesti pielessä kaikki oli mun omassa liikkumisessa, ja kuinka iso osa koululiikunnalla oli siihen koko yhtälöön. En vieläkään ole mikään himoliikkuja, ja se on ihan ok, mutta kauan se kesti, että kasvoin ulos siitä ajatuksesta, että olen huono liikkumaan.

FFFifi
Fitness Führer

Kyllä tässä nyt miettii, että ohjaajalla/opettajalla, joka opettaisi aikuisia noin, ei todellakaan riittäisi asiakkaita. Ja valituksiakin taitaisi tulla aika lailla. Miten sillä ei sitten ole ollut mitään väliä, miten lapsia opetetaan? Ihan järjetöntä.

Mulla oli toi ihan sama. Onneksi siitä voi tosiaan päästä eroon. Mutta niin turhaan piti siellä kärvistellä ja sitten hukata vuositolkulla :(

Mpouta
Poutapilviä

Onneksi kouluajan kokemusten ja silloin syntyneiden käsitysten ei tarvitse määrittää loppuelämää.

Tykkäsin! Erityisesti tästä lopusta. Koululiikunnan muistot on samantyyppisiä kuin sulla. Lukiossa aloin käydä salilla, ettei ässhhi ala levitä. Se oli helppo laji, ei ryhmäpainetta, ei rytmiä, ei ohjaajaa. Vasta 20+ ikäisenä aloitin ekan taitolajin, tankoilun ja myöhemmin joogan. Niiden kautta olen alkanut kiinnostua muidenkin lajien tekniikasta ja ymmärtämään, että niinkin "helppo" laji kuin juoksu on tekniikkalaji. Ja mikä tärkeintä, omakuva on lakanut muuttua! Vaikka juoksin aiemmin jumpissa ja salilla, en ajatellut, että ole jotenkin liikunnallinen tai urheilullullinen, koska enhän mä "osannut" mitään, mulla ei ollut mitään taitoa. Vasta nyt sen jälkeen, kun uskalsin ja innostuin tankoilun kautta tutustumaan eri lajeihin enemmän, olen alkanut ajatella, että oon mä aika urheilullinen ja taitavakin joissain jutuissa. Ja niissä, missä ei ole taitava tietää ainakin mikä on haaste ja miten se puretaan :) 

FFFifi
Fitness Führer

Joo sama mulla. Tankoilu on ollut tosi merkittävässä asemassa siinä, siellä yhtäkkiä opin asioita ja kehityin nopeasti vaikka uskoin että en osaa liikkua. Juoksemisessa olen kehittynyt paljon hitaammin, mutta se että oikeasti pystyinkin juoksemaan oli aika avartavaa.

Mutta kummasti olisi helpottanut, jos olisi jo koulussa oppinut, että kaikkeen on tekniikka jonka voi opetella, ja jonka osaaminen auttaa paljon! Eikä vaan niin, että toiset osaa toiset ei, eikä mitään ole tehtävissä...

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Minähän en ensimmäisillä luokilla osallistunut liikuntatunneille alkuunkaan jos riskinä oli hengästyä. Siihen aikaan kun astmaa hoidettiin niin, että kiellettiin rasittamasta itseään. Ihan todella fiksua! Että kiitos vaan lääkärilleni, että näin aikuisiällä on joutunut tekemään ihan järkyttävän paljon työtä saadakseen peruskunnon edes jonkinlaiselle tasolle.

Uimatunneillekaan en voinut osallistua, koska siinä hiivatin pikkukaupungin uimahallissa käytettiin vedessä niin paljon klooria, että olin uimisen jälkeen raapia itseltäni ihon irti. Siinä kun muut polskivat, minä tein kotiläksyjä lasiseinän takana. Siksi en kai koskaan ole tullut oikein sinuiksi veden kanssa, vaikka pinnalla pysynkin.

No, sitten kun pääsin tunneille osallistumaan, oli pääsääntöisesti ihan mukavaa,  vaikka rapakuntoinen olinkin. Pesäpallossa osuin kivasti palloon ja viskasin pallon helposti takakentältä kotipesälle. Juoksemiset oli ihan saatanasta, koska kunto ei riittänyt, mutta se kuulantyöntö... siinä olin hyvä. Ehkä musta olisi voinut tulla ihan oikea kuulantyöntäjä, ellei pojat olisi kiusanneet (kuulemma kuulantyöntäjät on lihavia). En sitten lopulta suostunut edustamaan kouluamme koulujen välisissä kisoissa tyttöjen kuulantyönnössä, koska laji oli niin nolo. Muutenkin kyllä inhosin kaikkea kilpailemista lapsena, etenkin hiihtokilpailuja. Vihasin hiihtoa, niitä perkeleen limalautoja, kastuvia lapasia ja jäätyviä varpaita. Enkä vieläkään tajua miksi niitä latuja on pakko tehdä ylämäkeen.

Mutta ne liikunnanopettajat... ala-asteen liikunnanopettajan tärkein tehtävä tuntui olevan hygienian opettaminen ja muistuttaminen joka liikuntatunnin aluksi ja lopuksi, että hiki haisee pahalta ja kainalot pitää pestä. Ala-asteen pukuhuoneet ja etenkin suihkutilat oli jääkylmät eikä suihkusta tullut lämmintä vettä. Sinne meneminen oli pienelle ihmiselle painajaismaista enkä tänäkään päivänä tajua, että miksei asialle tehty mitään? Oliko tarkoitus kasvattaa luonnetta tai jotain? Ala-asteella liikunnanopettajat olivat tavallisia luokanopettajia eivätkä millään tavalla erikoistuneet liikuntaan, eivät välttämättä edes liikunnallisia. Yläasteella olikin sitten ensimmäinen ihan oikea liikunnanopettaja, joka oli hyvä, kerrassaan mainio. Vikaa oli ainoastaan meikäläisessä, jota ei ehkä kamalasti siinä vaiheessa liikunnat kiinnostaneet, kun mielessä oli enemmän pojat ja mopot. Varmaan sain sen kasin todistukseen vain sen takia, että selvisin ihan kohtuullisesti kuntotestistä, jossa mitattiin lihaskuntoa. Ja voimajutuissa mä olen aina ollut hyvä.

FFFifi
Fitness Führer

Samanlaista meininkiä oli meidänkin koulussa. Tosin astmaatikot varmaan laitettiin vaan juoksemaan, omaa heikkoutta jos ei saa happea :D Mutta muistan, että jotkut eivät tulleet uimaan sen kloorin takia.

Ai sulla on salattu kuulamörssäritausta! Iso ongelma toikin, että mitä ne muut lapset missäkin tilanteessa sanoo ja miten suhtautuu. Just jos on "nolo" laji, niin sitä ei sitten kehtaa harrastaa, tai ainakin vituttaa kuunnella kommentointia siitä. Tämä pitäisi jotenkin saada kitkettyä sieltä.

Ja tosiaan liikanmaikka tuli sinne pukkariin kyttäämään, että käydään varmasti suihkussa o_O Meilä ei kyllä ikinä ollut kuntotestejä, tai sitten onnistuin aina olemaan poissa niiden aikaan. Mä olin ekassa kuntotestissäni ikinä vasta viime kesänä.

moikkamoi (Ei varmistettu)

Nyt on kyllä pakko kysyä, että jos se koululiikunta oli niin kamalaa niin miten itse opettajana tekisit asiat toisin? Jos maikalla on 5 ryhmää joissa jokaisessa 40 tyttöä ja numerot on pakko repiä jostain on ainoa keino antaa ne erilaisten tulosten mukaan, jos yksinkertaisesti osasta ei ole mitään erikoista mielikuvaa. Niinhän normaaleillakin tunneilla annetaan numero tulosten mukaan. Jos et ollut näitä "opettajan lemppareita" niin miksi pitäisi olettaa että kyllä se maikka muistaa kun kerran tanssitunnilla hymyilin? Tottakai ne sosiaalisimmat ja mieleenpainuvimmat persoonat jäävät opettajan mieleen parhaiten. Ei sillä, ymmärrän että kaikki eivät varmasti liikunnasta tykkää ja opettajasi vaikuttaa todella epäammattimaiselta, mutta tällaisen kritiikin lisäksi olisin toivonut löytäväni jotain parannusehdotuksia. Vaikutat siltä, että kaikille olisi pitänyt antaa liikunnasta vähintään 8, ettei kenellekään tule paha mieli.

Tykkäsin itse koululiikunnasta todella paljon, vaikka maikan mielestä minulla oli asenneongelma (ei ikinä kyllä selvinnyt, millainen?) Jos ammattikorkeassa olisi samanlaisia ryhmäliikuntatunteja jossa pelattaisiin korista, sählyä tms niin olisin heti innoissani mukana.

FFFifi
Fitness Führer

Tulihan tossa postauksessa ja näissä kommenteissakin vaikka mitä parannusehdotuksia. Tai ainakin jos osaa lukea mistään ei saatu mitään ohjausta/ mitään tekniikkaa ei opetettu koskaan niin, että ymmärtää tämän sisältävän olisi hyvä saada ohjausta/ suoritusohjeet pitää kertoa ja tekniikka pitää opettaa. Ja sitten nuo kaikkiin oppilaisiin tulee suhtautua samanarvoisina ym. Kyllä se on opettajan ammattitaidottomuutta jos ei oppilaitaan muista, useampi kuukausi kuitenkin kerrallaan aikaa (yleensä varmaan sama porukka on usean vuodenkin) ja esimerkiksi muistiinpanoja voi tehdä.

Turvallisuus pitäisi olla ihan ykkösprioriteetti, ja ainakin meidän koulussa niitä vammautumisia oli niin paljon, että väkisinkin ajattelee, että sitä lyötiin laimin. Voihan se olla sattumaakin, eikä mulla ole vertailukohtaa, mutta käsi murtui, nilkka meni, silmä on mustana, mailalla lyötiin naamaan, renkaista tiputtiin ja taju meni -tyyppisiä juttuja oli kyllä paljon.

Mun kohdalla ei todellakaan ollut kysymys siitä, että opettaja ei muistaisi kuka olen. Varmaan muistaa vieläkin :D

Mun mielestä mitään taitoainetta on turha arvioida numeroilla, mikäli ei sitten arvioida yrittämisen ja asenteen tasoa, ainakaan jos tekniikkaa ei opeteta yhtään. Ei kuvaamataidossakaan ole järkeä antaa numeroarvosanaa, jos minkäänlaista opetusta välineiden käyttöön, väreihin, sommitteluun jne. ei ole.

Aika ratkaisevana erona tässä on se, että ns. lukuaineita opetetaan. Taitoaineita "pitäisi vaan osata", ainakin siis silloin kun minä (ja muutama muu kommentoineista) olimme koulussa. Ehkä tämä on sitten sama asia kuin kaikille kasi. Miksipä ei? Tärkeintähän on, että jokainen saataisiin liikkeelle ja tykkäämään siitä!

Mähän en valittanut siitä, että sain huonoja numeroita (enkä oikeastaan edes muista sainko, varmaan suurimmaksi osaksi oli kasia), vaan siitä että ihmiset saadaan tuntemaan itsensä huonoiksi kun opetetaan huonosti ja sitten annetaan arvosana jonkun luontaisen kyvyn perusteella. Kun ihminen ei ole huono liikunnassa sillä perusteella että se ei osaa telinevoimistella tai juokse lyhyttä matkaa kovaa. Iso osa maailman huippu-urheilijoista ei osaa telinevoimistella ilman opetusta, eikä suinkaan jokainen vedä satasta vaikuttavaan aikaan :)

Ja mäkin kaipasin liikunnantunteja yliopistoon. Kunhan ne vaan olisivat olleet hyviä!

 

No just näin. Eihän se matematiikassakaan niin mene, että ylimalkaisesti käydään läpi derivointi, jos käydään, ja sitten pudistellaan päätä kun kaikki eivät osaa johtaa sen laskukaavoja ja todistuksia ihan vaan luontaisen lahjakkuutensa pohjalta.

Mulle on jäänyt ikuisesti mieleen kuinka yläasteen liikunnanopettaja kerran melkein näytti, miten korkeutta hypätään. Meni riman eteen ja vähän niinku taivutti taaksepäin. Ei kuitenkaan hypännyt.

Pesäpallomailan käyttöä opeteltiin ala-asteella tunti. Siis ei tunti per oppilas, vaan tunti per 40 lasta, jokainen löi vuorollaan. Parhaan pallosilmän omaavat oppi, tai osasi jo valmiiksi, mutta mä en ole onnistunut ikinä koskemaan pesäpallomailalla palloa kuin tuurilla. Tai jos pallo on paikallaan maassa.

FFFifi
Fitness Führer

Mä rupesin nyt oikein miettimään, että olenko nähnyt yhdenkään liikunnanopettajan oikeasti näyttävän jonkun liikkeen itse. Ainoa, mikä tulee mieleen on luistelu ala-asteella, siinä opettajalla oli luistimet itselläänkin jalassa, ja jotain sirklaamista hän kyllä demonstroi. Telinevoimistelussa näytti se luokan telinevoimistelua harrastava tyttö, ja muutenkin musta tuntuu, että oppilaat näyttivät sitä mallia toisilleen.. Yleisurheilustakaan ei ole mitään muistikuvaa, että opettaja olisi näyttänyt yhtäkään juttua itse, enkä muista nähneeni yhdenkään liikunnanopettajistani edes juoksevan :O Yksi ajoi aina noin kilometrin matkan autolla liikuntapuistoon ja me tietysti juoksimme tai kävelimme sinne.

Spf (Ei varmistettu)

Hyvin tutulta kuulostaa tosiaan, itsekin löysin liikkumisen ilon vasta yliopistossa. Nyt aikuisena liikuntaharrastukset ovat lisääntyneet vuosi vuodelta, ja toivon tosiaan että lapseni löytäisi sen liikunnan riemun jo aiemmin. Itsellä kesti todella kauan oppia pois siitä, ettei minun kannata liikuntaa harrastaa kun kerran olen siinä ihan surkea. Kouluaikoina harrastamaani ratsastusta opettaja ei laskenut minkäänlaiseksi liikunnaksi. Huonoimmat liikuntamuistot minulla on yläasteajoilta, jolloin oppilaille ei todellakaan opetettu mitään, mitattiin vain tuloksia erilaisissa testeissä. Kaikki urheilulajit olisi pitänyt osata luonnostaan, eikä yrittämiselle annettu mitään arvoa, jos tulos ei ollut huippuluokkaa. Itse olin aina keskitasoa, eikä mitään erityisiä traumoja jäänyt, mutta ei kyllä mitään innostustakaan liikuntaan. Eli aika pahasti mennään opetuksessa metsään, jos suurimmalle osalle oppilaista jää liikunnasta negatiivinen kuva. Sitten voidaankin ihmetellä miksi kansa lihoo eikä liiku. Paljon mielekkäämpi tavoite koululiikunnalle olisi juurikin luoda lapsille käsitys siitä että liikkuminen on paitsi terveellistä myös hauskaa ja että siitä voi saada paljon iloa ja onnistumisen kokemuksia, vaikkei olisikaan joukon paras.

FFFifi
Fitness Führer

No niin just. Mä en tajua miksi tämä homma on ollut tällaista, toivottavasti ei enää ole. Jotenkin ihan uskomatonta miten niin monilla on suoranaisia traumoja tai vähintään negatiivinen käsitys liikkumisesta.

Ja mulla oli niin toi sama, että ei mun kannata liikkua kun en kerran ole huippu...

JnH (Ei varmistettu)

Vau mikä teksti ja mitä kommentteja!
Mietin tätä asiaa juuri muutama päivä sitten, kuinka koululiikunta opetti minut vihaamaan liikuntaa vuosikausiksi, kuinka se sai aikaan vain haistakaa-vttu-asenteen että en varmasti liiku kun ei ole pakko. Menetin niin paljon hyviä liikuntavuosia!

MIKSI koululiikunnassa pitää mitata, vertailla, kilpailla, laskea, syynätä? Miksei anneta kunkin tehdä omalla tasollaan, kunhan tekee ja osallistuu? Miksei korosteta liikunnan terveellisyyttä, piristävää vaikutusta, nautintoa? Jos arvosana on pakko antaa, annettakoon se asenteen, yrittämisen ja tiimihengen perusteella!

FFFifi
Fitness Führer

Se on hämmentävää, miten vahvan inhon siitä tosiaan saattoi saada! Tosiaan toivon, että nykyisin ollaan siirrytty tuollaisiin arvosteluperusteisiin sen mittaamisen sijaan.

anni panni
Elämää Hesassa

Hrrr, näitä lueskellessa muistin yhtäkkiä elävästi pikaluistelukokeilun lukion liikuntatunneilta. Luistelu on ihan kivaa, ja suhtauduin pikaluisteluunkin avoimesti. Tekniikkapuolta käytiin läpi sen verran, että paikalla ollut lajin harrastaja paljasti käyttävänsä pikaluistimia usein ilman sukkia.

No siitä sitten jäälle innokkaana kokeilemaan, ja tadaa! Pikaluistin - jossa ei siis ole tukevaa vartta kuten tavallisessa luistimessa - oli jalassa ihan löysä. Kiristin luikkarit äärimmilleen, ja silti nilkkani vääntyivät 90 asteen kulmaan, kun yritin seistä jäällä.

Siinä ei auttanut armoa anella, kun kaikkien oli määrä luistella kaksi kertaa kentän ympäri. Lopulta päädyin töksöttämään kenttää nilkat taipuneena noin 20 metrin minuuttivauhtia kahden luokkakaverin pidellessä minua pystyssä. Ilman kaverien apua olisin luultavasti joutunut konttaamaan sen kaksi kierrosta, sillä en kerta kaikkiaan pysynyt pystyssä niillä helvetin härpäkkeillä :D

FFFifi
Fitness Führer

Just joo :D Tosi fiksua meininkiä, siitä tuli kivasti oppia sitten loppuelämäksi :D Ja kun tuollainen lajikokeilu voisi olla oikeasti todella kiinnostava, jos sen voisi tehdä kunnolla, mutta tosta ei varmasti kukaan innostunut uuden lajin pariin..

Vierailija (Ei varmistettu)

Myös minulla on hyvin samanlaisia muistoja koululiikunnasta. Inhottavimmat muistot liittyvät uimatunteihin, sillä pelkäsin lapsena kuollakseni vettä. No, osasin lopulta uida jotenkuten mutta inhosin silti uimakertoja yli kaiken. Niihin liittyi pelkoa ja häpeää siitä, että pelkäsin ja olin huono uimari.

Minusta tuntuu, etteivät opettajat oikein osanneet kohdata vesipelkoista oppilasta. Uimaan oli jokaisen mentävä. Toki uimataito on hirveän tärkeä taito, mutta kului kymmenen vuotta ennen kuin menin seuraavan kerran uimahalliin.

Varmasti tähän kollektiiviseen koululiikuntatraumaan liittyy myös nuoruuden epävarmuutta itsestään ja kehostaan. Kyllä, koululiikuntaan pitäisi saada iloa ja liikunnan riemua! Tiedän nyt, että jopa uimisesta voi nauttia. ;)

FFFifi
Fitness Führer

Mulla on kanssa kokemusta tuosta, että nimenomaan sitä pelkoa ei osattu kohdata yhtään. Mä en pelännyt vettä silloin (muistaakseni), mutta pelkäsin esim. korkeita paikkoja. Vuoden kauhu oli aina ns. joulurata, jossa jumppasaliin rakennettiin sellainen rata penkeistä, puolapuista, rekeistä, köysistä ym. Ja niitä viritettiin oikeasti todella korkealle! Pelkäsin sitä ihan tosissani, mutta rata oli pakollinen. Vieläkin kädet hikoaa kun kirjoitan tätä...

Tossa olisi tekemistä kyllä. Että hyvä jos sitä oppilasta saadaan ohjattua tekemään jotain pelosta huolimatta, mutta siihen pitäisi lempeästi rohkaista eikä pakottaa!

Kyllä, ainakin yläasteaikoina on varmasti tuostakin kyse. Liikuntahan on tosi herkkä aine sikäli, että sitä tehdään omalla kropalla ja siksi siihen liittyy niin hirveän vahvasti ne pystyvyyden, kykenevyyden ja kelpaamisen/kelpaamattomuuden tunteet. Siksi se sitten traumatisoikin helposti jos siellä on huonoa opetusta, outoa meininkiä tai jotain muuta ongelmaa.

Sennaa (Ei varmistettu)

Selvisin koulun liikuntatunneista ilman isompia traumoja, mitä nyt liikunnan opettaja itsessään jäi vuosiksi mieleen kaihertamaan. Ysi luokalla saimme nimittäin vuoden päätteksi henkilökohtaiset arvioinnit itsestämme liikkujina ja oma palautteeni oli tiivistettynä "hyväkuntoinen, mutta täysin yhteistyökyvytön kusipää". Kävin sitten vielä kysymässä oliko opettaja ihan tosissaan palautteen kanssa, mutta kyllä hän oli. Olin kuulemma täysin kyvytön ottamaan muita millään tavalla huomioon ja muutenkin kylmäluontoinen. Veti hieman hiljaiseksi. :/
Olisihan siinä kolmen vuoden aikana voinut mainita asiallisesti että voisin ottaa rauhallisemmin ja asettua enemmän taka-alalle tai mitä ikinä ryhmäliikunnassa kuuluukaan tehdä että on yhteistyökykyinen pelaaja. Eihän sitä piruuttaan toimi väärin vaan siksi ettei tiedä paremmasta kun ei sanota. Kuvittelin tekeväni toisille palveluksen pelaamalla hieman "enemmän", koska suurin osa liikuntaryhmästä seisoi tunnin lähes paikallaan ja väisti jos pallo tuli luokse ettei siihen tarvisi koskea.. Edelleen häiritsee se, etten tiedä olinko ihan oikeasti täysi kusipää muita kohtaan, ja mikäli näin oli niin miksei kukaan koskaan sanonut asiasta mitään? :( Ainut lohtu oli se ettei maikka voinut tiputtaa numeroani koska sain kuntotesteistä aina tarpeeksi hyvät tulokset..

Pages

Kommentoi

Ladataan...