Ladataan...
Fitness Führer

Kävin eilen kokeilemassa telinevoimistelua. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun aloittaa uuden lajin, ja on heti jyvällä hommasta? Osaa itselleenkin yllätyksenä tuon ja tämän jutun ja huomaa ominaisuuksiensa soveltuvan kyseiseen harrasteeseen erinomaisesti? No kivat teille jos tiedätte, itsehän en.

Hyvin alkoi, olin Kisahallilla myöhässä. Kipitin pikavauhtia ns. häkkiin eli telinevoimistelualueelle. Missä ryhmäni on, pälyilin. Tuolla on pienten kilparyhmä, tuossa hiukan vanhempien, tuolla on jotain teinejä. Etsinpä sen opettajan...haa, tuolla teinien luona! Missä minun ryhmäni on, pälyilin edelleen. Eikä! Nuo nuoret ja vetreät ihmiset, jotka etenevät maton päästä päähän uskaliain akrobaattisin tempuin ovat minun ryhmäni. Tämän piti olla alkeisryhmä! Aikuisille! Aikuisen pitäisi olla kaltaiseni vanha ihminen! Olisin halunnut paeta, mutta en kehdannut enää.

Toiset osaa, toiset ei.

Minut ohjattiin jonon jatkoksi, ja yritin kuikuilla mitä muut tekevät. Jaahas, punnerrusasennossa hypitään poikittain, kaipa pystyn tuohon. Peppu alas, kuppiasento! kuului ohjaus. Häh? Mikä kuppi? Seuraavaksi jotain kyykkyhyppelehdintää, no tämä sujuu. Jalat auki!, ohjaaja komensi. Avasin ne. Jalat kiinni!, huudettiin korjaus. Siis kummin päin? Milloin auki ja milloin kiinni? Muut katsoivat kuin retardia, tukin koko jonon.

Sitten kuperkeikkoja. Tuijotin ohjaajaa kauhuissani. Hän vei silmälasini ja nyökytti kannustavasti. Kuperkeikkailin maton toiseen päätyyn, ja tukeuduin hyppytelineeseen jotten kaatuisi, päässä pyöri kuin pahimmassa tuiterissa. Muilla ei näyttänyt olevan mitään vaikeuksia, he vyöryivät vauhdikkaasti kohti tehden edelleen kuperkeikkoja, tällä kertaa takaperin. Et ole tosissasi, sanoin ohjaajalle. Hän nyökytti ja hymyili. Ei muuta kuin rulluttamaan sitten. Onnekseni myös kävelimme mattoa pitkin jalkojamme viskellen, siinä uskoakseni loistin: nilkat ojennettuina, kaunis kannatus käsissä, sormet asennossa (baletin, mutta liekö niillä eroa). Mitä nyt jalkojen olisi pitänyt nousta ylemmäs kuin noin kymmenen senttiä lattiasta, kaikeista sitä valitetaankin.

Noin puoli tuntia jatkuneen mönkimisen, hyppelyn ja kierimisen jälkeen alkulämmittely oli ohi, ja siirryimme permannolle. Siellä jatkoimme erikoisia mutta varsin kivuliaita lihaskuntoliikkeitä kunnes siirryimme akrobaattisempaan temppuiluun. Käsilläseisonta 20 sekuntia, sanoi ohjaaja. Olen seissyt käsilläni ainoastaan tullessani alas takanojasta tangolta, tai sitten seinää vasten. Seisoa toljotin, jaloillani. Käsilläseisonta, hän toisti. En osaa, miten?!, vingahdin hädissäni. Kädet alas, jalat ylös! kuului looginen ohje. Oookei.

Kyllä minäkin tuon osaan, pidä mun kaljaa niin näytän.

Sitten vähän lisää lihaskuntoa. Hahaa, tämän tiedän, pistoolikyykky! En ole kokeillut koskaan, mutta miten vaikeaa tämä voi olla? Humps, alas. Ohjaaja seisoo vieressäni: Ylös!, sävy on vaativa ja katse järkyttynyt. En pääse, piipitän. Joudun kiskomaan itseni ylös aidasta tukien. Herrajumala miten tämä on näin vaikeaa. Miksi reiteni ovat sanoneet sopimuksen irti nyt jo, tämähän kestää vielä ties kuinka kauan?

Todellakin, nöyryytys jatkuu, vuorossa on silta. Katson muiden uskomattomia kaaria. En ole ennen tajunnutkaan, miten surkea omani on, ja miten vähän aikaa jaksan sitä pitää. Ohjaaja laskee kymmeneen, ja rojahdan alas jo kakkosen kohdalla. Mutta hän laskee to-del-la hi-taas-ti. Spagaattivenyttelyssä en yllättäen olekaan jäykin. Mikä ei kyllä lohduta, sillä olen kirkkaasti huonoin jokaisessa muussa asiassa. Enkä käsitä miksi aikuisten alkeisryhmä on täynnä 13-vuotiaita jumppaihmeitä. Ja ne muutamat oikeasti aikuiset, miten ne voivat osata näitä juttuja saman tien, tämähän on ensimmäinen kerta?

Vielä trampoliinille. Ajattelen, että tässä hiukan kevyesti hypellään, mutta ei. Muut tekevät kaiken maailman voltteja, ja voltteja kiertäen, ja suorin vartaloin ja mitä lienevätkään, en tiedä nimiä. Mutta täsmälleen sellaisia liikkeitä, mitä näkee kun syö sipsejä sohvalla ja katselee MM-kisoja tai Olympialaisia, ja huutaa näitkö tuon siis huh huh. Minä hypin tasajalkaa kädet ylhäällä ja yritin päästä 30 senttiä korkealle patjalle (joka oli HUOM. asetettu ainakin 10 cm, ehkä jopa 15 cm paksuisen toisen patjan päälle). Se oli pelottavan korkea, enkä tiennyt yhtään missä kohtaa ponnistaa jotta pääsisin sille asti. Ajattelin luikahtaa sivusta pompittuani trampoliinin toiseen päähän, mutta ei: Uudestaan, hyppää patjalle, kuului tiukka komento. Apua.

Mutta ei se ollutkaan vaikeaa! Seuraavalla kierroksella (ja kaikilla muilla sen jälkeen, muiden esitellessä aina vain korkeampia ja useampaan kertaan kierähtäviä hyppyjä) tein kuperkeikan. Trampoliinilta patjalle, kuvitelkaa. Tosin mätkähdin sinne täysin sattumanvaraisessa asennossa, homma meni niin nopeasti että en ehtinyt asetella itseäni mitenkään. Mutta pidin huolen, että nilkkani ojentuivat heti, kun jalkani irtosivat maasta, tai siis trampasta. Jotain minäkin osaan saatana.

Nilkat kulkee meillä suvussa.

Hyppykierros jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja ajattelen, että lopetan tämän kyllä ennen kuin kunnolla aloitinkaan. En kestä olla näin surkea. Menen tuolijumppaan vanhustenkeskukseen, katsotaan sitten kuka ei osaa mitään.

Tunnin loputtua selviää, että muut ovat harjoitelleet samassa ryhmässä jo vuoden, ja taustalta löytyy esimerkiksi uimahyppyharrastus. Olen silti täysin masentunut kyvyttömyydestäni ja edelleen säikähtänyt koko treeneistä. Pohdin että uskallanko enää takaisin, kun tämäkin oli näin pelottavaa ja vaikeaa, eikä mitään puomeja tai muita hurjuuksia edes kokeiltu. Kotona mietin, että kai se ihan kivaakin oli. Menen uudelleen, siinähän sitä oppii. Elämään häpeän kanssa ainakin, jos ei muuta.

 

Kuvat Hannu Sipilä, kuvissa esiintyvä ihmeellinen taituri on lapseni. Uskomatonta.

***

Gymnastics & me. Not a match made in heaven.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

"Maraton on kuulemma päästä kiinni", työkaveri sanoi baaritiskillä, "onko niin?" Hänen ystävänsä oli juossut maratonin harjoittelematta juurikaan, ja sanonut että ei siihen treeniä tarvitse vaan päätä, siis ilmeisesti tahdonvoimaa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt muiden täysmatkan juosseiden sanomisia - tai oikeastaan jopa itsetyytyväisiä hehkutuksia - siitä, että maratonista selviytyminen olisi tahdonvoiman asia.

Säännöllinen treenaaminen vaatii mielenlujuutta, mutta ei itse suoritus: eihän siinä tarvitse muuta kuin alkaa juosta ja jatkaa kunnes maali tulee vastaan. Tietyn vauhdin ylläpito taas voi olla paljonkin kiinni päästä, mutta pelkkään läpiselviytymiseen ei kummoisia henkisiä kykyjä vaadita. Onhan 42 kilometrin yhtäjaksoinen juokseminen toki osan ajasta epämiellyttävää, väsyttävää ja kivuliasta, mutta tuskin se yllätyksenä tulee. Ai tämä sattuu, minäpä lopetan.

No, ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja tuli sitten koettua sekin kerta, että ymmärsin edes suunnilleen mistä tahdonvoiman hehkuttajat puhuvat.

Lähdin juoksemaan Kaarinaan puolimaratonia. Sää oli erittäin ikävä, vaikka suoraan sanottuna se olisi voinut olla pahempikin. Ilma oli mukava kahdeksanasteinen, mutta taukoamaton, tiheä pienipisarainen sade, ja reitin muhkuraiset ja mutaiset tiet eivät ylentäneet mieltä. Lähdin puolikkaalle kuukausi kokomaratonin jälkeen, mitä en ollut ennen kokeillut. Kävi ilmi, että välissä oli liian vähän aikaa tällä kokemuksella, ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti.

Juoksin silmälasit päässäni, ja jatkuvan sateen takia ne täyttyivät pisaroista ja höyrystyivät niin, että en nähnyt mitään. Reitti kulki pääosin tyhjässä maalaismaisemassa, mitään ääniä ei kuulunut eikä ihmisiä näkynyt. Muita juoksijoita kohtasin harvakseltaan. Minulla ei ollut musiikkia. Minulla ei ollut kelloa. Kilometrikylttejä oli kolmea eri väriä, joten en myöskään tarkalleen tiennyt, minkä verran olin juossut. Muutaman kilometrin jälkeen olin läpimärkä, ja askeleet tuntuivat samalta kuin astuisi pesusieneen. Paitsi silloin, kun astuin yllättäen lammikkoon, en voinut välttää niitä koska en nähnyt tietä. Kaikki oli harmaata.

Juoksu tuntui raskaalta alusta alkaen. Sääriin sattui. Hengästytti. Vakuutin itselleni, että se menee ohi. Vauhtini oli niin hidas, että välillä tunsin liikkuvani taaksepäin. Vakuutin itselleni, että sekin menee ohi, kohta pystyn kiristämään tahtia. Vakuutin, että olen pian maalissa, että tämä on pian tehty, että jaksan kyllä, että voin hyvin, että jalkani tuntuvat vahvoilta ja rennoilta. Jouduin kannustamaan itseäni jatkuvasti, ja se oli uskomattoman uuvuttavaa. En olisi ikinä uskonut, miten uuvuttavaa: tahdonvoimaa tarvitaan siis siksi, että se todella kuluu.

Olin niin väsynyt. Fyysisesti olin kohtalasissa voimissa, mutta henkisesti aivan loppu. Suunnilleen 12 ja 14 kilometrin välin juoksin silmät kiinni, ehkä nukuin. Välillä päähäni hivuttautui ajatus vaarallisuudesta, autotiestä, ojasta, ja pakotin silmäni auki. Luomeni sulkeutuivat lähes saman tien, en jaksanut pidellä niitä avoinna. En voinut puhua kellekään, minulla ei ollut mitään käsitystä ajasta, sade jatkui ja jatkui, en nähnyt mitään enkä kuullut mitään muuta kuin omat askeleeni. Minun oli kannustettava itseäni koko ajan, jotta pystyisin jatkamaan, mitään muita ajatuksia en ehtinyt ajatella. Mitään muita paitsi yhtä.

Milloin, ja missä voin tehdä tämän uudestaan, tuplapituisena?

 

MUOKATTU 4.11. Lisätty kuva.

***

I ran a half marathon in Kaarina. It was so hard. It rained really much and I ran without clock, without music, without company and in zero visibility due the rain. Even my toughts did not keep me company because I could not think anything else but some mantras to keep me going. Anything else except When I can ran a whole one again?

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Tänään töissä olin hyvin väsynyt. Kun tulin kotiin olin vielä väsyneempi. Oli kaikin puolin tukkoinen ja kärttyinen olo, mikä usein seuraa koko päivän istumisesta. Perhe ilmoitti, että lähdetään uimahalliin. Minä olin, että eikä varmana lähdetä.

Uimahalliin lähteminen on hirveä show. Pitää olla pyyhe jokaiselle, pefletit, puhtaat vaatteet, sekalaista kosmetiikkaa (harja, missä mun harja on!) ja vielä tietysti uima-asut, lakit, lasit ja kellukkeet. Pakkaamista riittää kuin matkalle lähtisi, enkä jaksa. Mielessäni siinsi myös kahden tunnin hiljaisuus ja rauha, kun muut olisivat hallilla, se vasta kelpaisi. Mutta ei auttaisi tähän karstaisuuteen. Lähdin siis, ja kyllä kannatti.

Olin koko ajan pelkästään lastenaltaassa, jota hiissasin päästä toiseen samalla kun vahdin lapsia. Välillä tein pelkkiä käsivetoja ja välillä pelkkiä potkuja, sekä osan ajasta hiukan vesijumppaa. Suurimman osan ajasta vain kluttasin ja kelluskelin, ja vahtimisen sijaan ihailin lapsiani. Esikoinen näytti miten hän ui perhosta, vapaauintia, selkäuintia ja rintauintia. Jokainen sujui paremmin kuin minulla, ihmeissään sitä saa tuijottaa että mistä se tuonkin osaa. Ikään kuin tässä ei olisi riittämiin, nuorimmainen oppi uimaan. Tuosta vain heitti kellukkeet pois ja meni. Kesällä vielä maanittelin karkkipussilla, turhaan.

Ja minä, minä tein kuperkeikan vedessä! Autettuna, mutta silti, ensimmäisen varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. Nyt tuntuu, että uimahallivesi kirvelee aivoissa asti, mutta olen virkistynyt, kuin olisin lomalla ollut. Matkallekin on mahdottoman hankala lähteä, ja siellä väsyy fyysisesti, mutta kotiin palaa silti jotenkin kirkastuneempana ja kevyenä. Oikeastaan juuri sellaisena kuin olisi kellunut tai jopa tehnyt kuperkeikan vedessä.

***

I went for a swim and it was the best decision I've done in ages. Being in water is nowadays a little bit easier for me...and certainly my kids, as they they both can swim now. I'm so proud!

 

Share

Pages