Ladataan...
Fitness Führer

Ihmisiä on aika tarkkaan kahdenlaisia. Niitä, joiden kouluviikon kohokohta olivat liikuntatunnit, ja sitten niitä, joille ajatuskin aiheutti vatsanväänteitä jo paria päivää ennen. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan, ja vieläkin ajatus koulun liikuntatunnista puistattaa ihan todella. Oikeastaan en edes pidä sanasta liikunta niiden takia. Kiitän kaikkia mahdollisia henkiolentoja ja ihan tieteellisen neutraalia ajan kulumista siitä, että en enää ikinä joudu niille takaisin.

Minä en ole liikunnallisesti lahjaton, enkä ollut sitä lapsenakaan. En ollut myöskään ylipainoinen tai hylkiö. Mutta olin jo silloin melko mukavuudenhaluinen, itsepäinen ja taipuvainen tekemään asiat omalla tavallani. Lisäksi olin, kuten edelleenkin, ruumiiltani hitaampi kuin hoksottimieni osalta, mikä saa minut tuntemaan itseni kömpelöksi, vaikka se ei ole totta. Tähän pakettiin kun yhdistettiin sosiaaliseksi viiteryhmäksi lauma lapsia ja täysin asemaansa sopimaton liikunnanopettaja, on aika selvää miksi vihasin liikkaa niin paljon.

Lähes koko kouluajan liikuntatunnit koostuivat pesäpallosta, yleisurheilusta, koripallosta ja telinevoimistelusta. Tykkäsin tanssia, luistella ja suunnistaa. Tanssia oli kerran vuodessa, suunnistusta enimmillään neljä. Sen sijaan kuukausia peräjälkeen palella toljotin jossain takakentällä ja toivoin hartaasti, ettei pallo lentäisi sinne asti. Tästä voinee päätellä, että en ollut kovin haluttu jäsen joukkueeseen. En vain kerta kaikkiaan ole pallopelityyppi, enkä tuntenut mitään tarvetta osallistua reippaasti tai pelata kunnolla, koska homma ei kiinnostanut pätkän vertaa. Vaikka valitsin asemani itse, ei tietenkään ollut mukavaa jäädä kunujaoissa viimeisten joukkoon. (Kuulemani mukaan tätä tapaa ei enää saa kouluissa käyttää. Toivon todella, että niin on!)

Turmariipunta oli yksi kouluaikojen ykköskauhuja. Nyttemmin olen ihan sinut sen kanssa, koska tiedän mitä tehdä.

Koulun telinevoimistelussa oli taas ongelma joka koski hyvin montaa muutakin lajia. Mitään tekniikkaa ei koskaan opetettu, ei ainakaan niin, että minä olisin sitä ymmärtänyt. Temppujen tekeminen jäi hämäräksi, eikä siksi onnistunut. Lapsena ajattelin, että se johtuu siitä, että minä olen huono. Mistäpä olisin tajunnut, että opettaja se huono oli, kun ei viitsinyt opettaa! Putoamiset ja (onneksi lievät) vammautumiset olivat näillä tunneilla jatkuvia, mikä pelotti kovasti. Pelkoa ei tietenkään otettu huomioon, vaan opettaja huusi ja tuhahteli halveksivasti. Mitään helpompia versioita liikkeistä ei ollut, eikä turvallisuuteen kiinnitetty mitään huomiota. Ehkä olen telinevoimistelussa edelleen niin kauhuissani juuri tämän takia.

Entäs se yleisurheilu! Pikamatkoja juostiin pareittain, ja muut lapset kannustivat aina sitä nopeampaa. Kaikki ajat ja mitat otettiin ylös, kerrottiin julkisesti ja vertailtiin. En ollut huonoimmasta päästä, mutta inhosin silti järjestykseen pistämistä. Tunsin itseni surkeaksi, koska en ollut ensimmäisten joukossa. Miltäköhän siitä viimeiseksi tulleesta tuntui? Sanomattakin lienee selvää, että minkäänlaista tekniikkaopetusta emme saaneet myöskään pituushyppyyn tai juoksemiseen. Niin se juokseminen: ohjelmaan kuului jatkuvasti kolmen kilsan lenkki, josta siitäkin otettiin aikaa. Sen veren maku suussa pinkomisen seurauksena luulin lähes kahden vuosikymmenen ajan, että juokseminen on hirveää enkä pysty siihen.

Kertaakaan kouluvuosieni aikana ei kohdalleni sattunut sellaista liikunnanopettajaa, joka olisi saanut minut tuntemaan, että osaan jotakin. Eikä sellaista, joka olisi opettanut kunnolla tekniikkaa yhtään mistään. Kuten ei sellaistakaan, joka olisi suhtautunut kaikkiin oppilaisiinsa samalla tavoin. Eikä todellakaan sellaista, joka olisi onnistunut välittämään liikunnan iloa! Ehkä minulla on ollut vain erittäin huono tuuri? Osasyynä on varmasti ollut myös nihkeä asenteeni: en todellakaan ollut miellyttämishaluinen lapsi, mutta kyllä aikuisen, opettajan asemassa olevan ihmisen pitäisi kyetä suhtautumaan normaalisti, ja mielellään myös tukemaan ja kannustamaan ihan kaikkia oppilaita.

Yritän keksiä miten pituutta hypätään kesällä 2013.

Kaikkien kouluvuosieni aikana minulle ei selvinnyt, miksi liikuntatunnit lukkarissa olivat. Pidin niitä pelkästään inhottavana pakkona ja suoranaisena kiusaamisena, josta luistin aina kun kykenin. Aikuisena olen ymmärtänyt, että ne ovat opetusohjelmassa siksi, että liikkuminen on tärkeää, motoristen taitojen kehittyminen on tärkeää ja moniin eri lajeihin tutustumalla voi löytää sen oman juttunsa. Lisäksi on varmaan tarkoitus ihan yleisesti sosiaalistaa toimimaan tässä yhteiskunnassa, kuten koululaitoksen tehtäviin yleisestikin kuuluu. No, pieleen meni.

Löysin omat lajini ja liikkumisen ilon oikeastaan vasta kun pääsin koululiikunnasta eroon. Se, että joukkueen eduksi voi toimia vaikka itse ei hommasta niin välittäisikään, olisi ollut aika hyvä oppi saada siellä pesiskentän laidalla. Harmi vaan, että sitä ei opi sillä, että opettaja käskee ryhdistäytymään vähän kun itse pelkää, että joku lyö pesäpallomailalla naamaan niin kuin Marikalle kävi.

Olisin saattanut myös saada huomattavasti enemmän liikunnallisia vuosia elämääni, jos olisin useammin kuin kerran kahdentoista vuoden aikana kuulla, että onnistuin jossakin. Tai jos olisin aikaisemmin ymmärtänyt, että pituushyppy tai satasen juoksu voi olla oikein hauskaa, kun tuloksella on väliä vain itselle, eikä sen perusteella jaeta paikkoja opettajan suosikkilistalle (saati arvosanoja!). Ties miten innokkaasti nyt uisin, jos minut olisi joskus opetettu uimaan sen sijaan, että minua raahattiin bambusilmukalla pitkin altaan reunaa ja sanottiin tee käsillä näin. Tein käsillä "näin" monta vuotta, ja opin vasta äskettäin, että se huidonta ei ole rintauinnin käsivetoa nähnytkään.

Ei se vieläkään mene kun ei tuo pää mene veteen. Mutta nyt tiedän edes mihin pyrin!

Nyttemmin olen tajunnut, että tunneilla viihtymistä olisi edesauttaunut myös se, että en olisi ottanut itseäni niin hirveän vakavasti. Mutta jos mokaamisesta saa osakseen sitä tuhahtelua tai jopa nuhteita sekä muiden tunnilla olijoiden pilkkaa, onko kumma että ei siinä rennosti heittele läppää? Ja kun huonosta suorituksesta seuraa huono numero, eikä opettaja kerro, että suoritusta voisi harjoittelemalla parantaa, sitä oppii uskomaan että on pohjimmiltaan totaalisen surkea. On aika paljon vaadittu, että lapsi osaisi suhtautua tällaiseen kevyesti.

Sinulle, joka nautit koululiikunnasta, tämä kuulostaa varmaan ihan ihmeelliseltä valitukselta. Ehkä olit saanut parempaa oppia jo kotoa, ehkä sinulle sattui hyvä opettaja tai ehkä olit kaikessa taitava, tai edes positiivisemmin asennoitunut kuin minä. Tiedän kuitenkin, että monet, jotka tämän lukevat voivat samaistua näihin kokemuksiin. Osalla on varmasti vieläkin kurjempia muistoja. Ja se harmittaa minua kovasti.

Mennyttähän tämä on, ja sikäli turha vatvoa mitä olisi voinut olla. Mutta mietin vain, että kuinka paljon enemmän iloisia liikkujia Suomessakin olisi, jos niin monen kokemukset koululiikunnasta eivät olisi tällaisia. Miten eri tavalla moni suhtautuisi vartaloonsa, jos ei olisi oppinut siihen, että se on kömpelö ja kykenemätön? Miten moni uskoo olevansa lahjaton tai toivoton, eikä siksi uskalla liikkua lainkaan?

Siitä vaan vaikka ei tajuaisi mistään mitään! Ensimmäisiä tankotanssiyritelmiä vuodelta 2011.

Onneksi kouluajan kokemusten ja silloin syntyneiden käsitysten ei tarvitse määrittää loppuelämää. Jos sinä olet yksi niistä, jotka eivät vieläkään liiku, koska opit koulussa että et osaa tai voi, niin älä usko sitä käsitystä enää. Niin klisee kuin se onkin, ihmisen kroppa on tehty liikkumaan ja siksi sinäkin pystyt siihen. Aikuisena saa liikkua juuri sillä tavalla, juuri sen lajin parissa ja juuri sellaisella kuormitustasolla mistä itse tykkää. Ja kun tekee niin, liikunta onkin oikeasti tosi kivaa. Lupaan.

***

I have no idea what kind are sports classes in other countries but in Finland there's so much people traumatized by them. Many adults don't exercise at all because they learned at school that they can't, they suck at it, they're clumsy and so on. I'm so sad because of this and I really hope that nowadays schools are different in this matter.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Palautusta kyvylleen juosta, sitähän tässä kaipaa itse kukin...no, asiaan. Luin T. J. Murphyn Crossfit. Kuinka monipuolinen harjoittelu palautti kykyni juosta -teoksen jo tuossa jouluna, ja sain lopultakin naputeltua arvion siitä.

Kirjassa entinen maratoonari ja crossfitiin epäilevästi suhtautunut toimittaja T. J. Murphy kertoo totaalihurahduksestaan lajiin. Jatkuvan kroppansa hajoilun turhauttamana hän kiinnostui crossfitin monipuolisuudesta. Murphy roikkui netissä kaivamassa tietoa lajista ja harjoituksista, ja testaili ensin itsekseen juoksijoille suunnattua crossfitin kestävyysohjelmaa. Yksin hän ei kuitenkaan saanut treenistä kaikkea irti, ja liittyi salin jäseneksi – mikä mitä ilmeisimmin muutti hänen elämänsä.

No niin nyt on se pienennysnamiska hukassa. Saattepahan selvää. Kuva Nemo-kustannus.

Usein kuulee sanottavan, että crossfit ei ole vain treenilaji, se on uskonto. Tätä ilmaisua käyttää myös Murphy. Kirja keskittyy kattavan lajin esittelyn lisäksi myös ideologisiin seikkoihin. Jossain määrin Murphyn hurmokselliset kuvailut kannustuksesta, yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä tuntuvat turhalta hehkuttamiselta. Yksi tärkeimmistä syistä, miksi ihmiset hurahtavat crossfitiin on juuri sen yhteishenki (allekirjoitan tämän pelkästään yhden kokeilutreenin perusteella), mutta oman kokemukseni mukaan myös esimerkiksi juoksu- ja tankotanssiporukoista löytyy ihan vastaavaa meininkiä (tai sitten se olen vain minä!). Omaa harkintaa lukija tarvitsee myös joidenkin ravintopuolen väitteiden suhteen: paleovalio ja crossfit kun kuuluvat aika tiukasti yhteen.

Vaikka alaotsikossa nostetaan esiin juoksu, ei ainoastaan juoksusta kiinnostunut ihminen saa teoksesta paljoakaan uutta irti. Se, että monipuolisesti hyvässä kunnossa oleminen on eduksi myös juoksuharrastukselle, ja että liikkuvuus, lihasvoima, oikea tekniikka sekä intervallityyppinen työskentely auttavat parantamaan myös juoksutuloksia, tuskin tulee yllätyksenä kenellekään.

Koko kirjasta paistaa läpi Murphyn kritiikitön rakkaus crossfitiin, mikä ilahduttaa kyllä kanssaharrastajaa. Ylenmääräinen suitsutus voi hieman rassata sellaista lukijaa, joka on kirjan parissa vain yleisen tason kiinnostuksen vuoksi. Mutta varoitettakoon: mikäli crossfit ei voisi vähempää kiinnostaa, ei kirjaan kannata tarttua. Ei siksi, etteikö se onnistuisi viihdyttämään, vaan siksi, että se todella houkuttelee lajin pariin. Huomautettakoon myös, että teoksen lukupaikaksi kannattaa valita jokin muu kuin julkinen tila: ei ollut vain kerran kun jouduin hyppäämään ylös ja testaamaan vaikka millaisella tekniikalla ja kuinka alas pääsenkään kyykkyyn.

Teoksen parasta antia ovat crossfitin löytäneiden ihmisten selviytymis- ja muutostarinat, jotka ovat erittäin innostavia (vaikkakin hieman amerikkalaiseen tyyliin...). Samalle tasolle nousevat kuvaukset raastavista amrap-treeneistä, joissa raskaita liikkeitä tehdään mahdollisimman nopeasti aikaa vastaan. Toisin kuin voisi kuvitella, lukija haluaa kokea saman itse! Kirjan lopussa on sanasto ja kuvitettu liikekatalogi, jonka avulla myös lajia tuntematon pysyy kärryillä siitä mistä puhutaan. Tai kykenee kauhistumaan enemmän: sata tuollaista!

Kirja tuntui hieman nopeasti kasaan rääppäistyltä, ja on ohut ja nopealukuinen. Mutta toisaalta: onko se mikään moite tekijää kohtaan, jos lukijan mielestä kirja loppuu turhan nopeasti?

Crossfit. Kuinka monipuolinen harjoittelu palautti kykyni juosta on Kustannusosakeyhtiö Nemon julkaisema ja löytyy kirjakauposta sekä netistä.

***

I read T. J. Murphy's Inside the Box. How Crossfit Shredded the Rules, Stripped Down the Gym and Rebuilt my Body. It's about the sport Murphy is very fond to, which shows to the extremes. Though the praise may be bit tiring to read, the book is very inspiring too. Don't read it if you want to stay clear of crossfit!

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Tiesittekö, että muun muassa tietyn firman superfoodeja syömällä ei sairastu ikinä mihinkään sairauteen, ei flunssaan eikä syöpään? Tai ainakaan jotkut meistä eivät omien väitteidensä mukaan sairastu.

Semmoista opin juuri. Opin myös, että paitsi tietty ruoka, myös tietyt ajatukset ja sanomiset ovat aivoille signaali, joka takaa terveyden loppuelämäksi. Ajatus kuuluu psykoneuroimmunologian kenttään. Jollain tavalla siitä tulee mieleen käärmeiden käsittely. On olemassa kristittyjä, jotka Raamatun tekstiin perustuen ajattelevat, että kun heidän uskonsa on tarpeeksi vahva, he voivat käsitellä myrkkykäärmeitä turvallisesti.

Mikä siinä onkin, että monet pitävät tuota ensimmäistä näkemystä ajatusten suojelevasta vaikutuksesta täysin fiksuna ja loogisena, mutta käärmeiden käsittelyä uskovaisten kilipäiden sekoiluna? Ehkä siksi, että me emme tiedä kaikkea, mikä terveyteemme vaikuttaa, mutta tiedämme, että muun muassa positiivinen elämänasenne vahvistaa immuunipuolustusta. On täysin mahdollista, että usko riittää. Siihen käärmeiden käsittelijätkin luottavat.

 

Ruokaa, joka pelastaa. Kuva täältä.

Maailmamme on monella tavalla sekava ja monimutkainen. Oma kroppamme on monella tavalla sekava ja monimutkainen. Ja Prisman käytävät kuulkaa, ne vasta sekavia ja monimutkaisia ovatkin! Tiedä sitten tässä mitä ajatella mistäkin, mitä poimia ostoskärryyn loputtomilta hyllyriveiltä ja mitä syödä, jotta kaikki olisi parhain päin, terveys, onni ja menestys. Joskus oli tarpeeksi kun pyrki noudattamaan muutamaa käskyä ja säännöllinen sanan kuuleminen: homma oli hanskassa, tiedettiin mitä tehdä, ja kunhan vain uskoa riitti, kaikki oli muuttuva hyväksi. Ai mutta niinhän se on nykyäänkin! Sanaa julistaa itseoppinut terveyden saarnamies, ja kaikki on muuttuva hyväksi kunhan vain muistat käskyt: maitoa ja viljaa ei pidä sinun syömän, sillä ne ovat saatanasta.

Maitoa ja viljaa. Ne ovat maataloustuotteita. Ihmisen toiminnallaan jalostamia. Liha ja kasvit taas ovat olemassa ihan itsestään. "Luotua ruokaa", sitä mitä jo paratiisissa syötiin: ravintoa syntiinlankeemusta edeltävältä ajalta. Siksikö se on puhdasta ja oikeaa? (Mitä nyt hedelmiä on parempi välttää. Muistatte varmaan, mitä Eevalle kävi.)

Ruokaa, joka pelastaa. Kuva täältä.

Harmi vaan, että kaikki luotukaan ruoka ei ole superia. Vaikka kurkku, se on vain tylsä pötkylä suurelta osin vettä, ihan niin kuin ihminenkin. Supereinta on sellainen ravinto, mihin karut tai erikoiset olosuhteet ovat tiivistäneet makua, väriä ja ominaisuuksia. Osoitusta erityisyydestä, sitkeydestä, kestävyydestä. Kun syömme tällaista ruokaa, tungemme nämä ominaisuudet ruumiimme sisäpuolelle. Ehkä siten ne muuttuvat osaksi meitä, henkisiksi ominaisuuksiksemme.

Sillä jos johonkin länsimainen ihminen vielä uskoo, niin siihen että olemme mitä syömme. Ja kukapa meistä ei haluaisi olla superia.

 

(Koska internet: Pohdin ilmiötä, en sano, että superruoka on pahasta. Enkä että sinun pitäisi syödä ranskanleipää ja huuhdella se alas maidolla. Mutta sanon kyllä, että entisaikaan ihmiset tekivät niin, ja aika moni heistä on edelleen hengissä kertomassa siitä jälkipolville.)

***

Nowadays people tend to think that eating right and thinking right can save at least their bodies if not their souls. Funny how that reminds me of quite many religions...

Share

Pages