Ladataan...
Fitness Führer

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen viehtymystä jaaritella kun minä olin nuori -juttuja. Yleensähän näissä on tapana kauhistella nykynuorison turmiollista tilaa ja rappiollista käytöstä. Ei tuollaista minun aikanani sentään ollut!

Kun minä olin nuori olivat treenikuteetkin...öö...tuota...Kuva täältä.

Vaan ei ole nuorison kauhistelukaan entisensä. Nykyäänhän ne harrastavat liikuntaa joka päivä, syövät terveellisesti ja harjoittavat varmaan jotain meditaatiota kun ovat niin positiivisia koko ajan. Ei ollut kuulkaa tuommoista ysikytluvulla!

Mikä on hirveä harmi.

Minun nuoruudessani ystäviä ei tavattu salilla eikä smoothiebaarissa. Me notkuimme toistemme kotona, kaduilla ja kahviloissa. Kahviloissa, joissa ryystettiin seisonutta, ylivahvaa kahvia ja hengitettiin tupakansavusta harmaata ilmaa, osa suoraan filtterin läpi. Vähän vanhempina emme tavanneet toisiamme lenkkipoluilla emmekä tanssitunneilla, vaan baareissa.

Jos olimmekin harrastaneet liikuntaa lapsesta alkaen, lähes jokainen lopetti harrastuksen siinä rippukouluiän tietämissä. Osa jatkoi, mutta kukaan ei pitänyt sitä minään lifestylenä.

Myös lajivalikoima oli laaja ja innostava. Kukapa ei rakastaisi step aerobicia? Kuva.

Jos notkuimme jäähallilla, olimme siellä tiiraamassa Karhu-Kissojen pelaajia (tai siis muut tiirasivat, minua ei kiinnostanut urheilu sitäkään vähää). Jos olimme uimahallissa, emme suinkaan treenanneet, vaan lähinnä pyrimme hukuttamaan toisemme (jäätyämme henkiin ostimme kahvilasta munkit ja Hart-Sportia). Juoksimme kyllä, syksyisin omenavarkaissa.

Ehkä satuin vain tällaiseen kaveriporukkaan? Tai ehkä kyseessä oli yleisempi ilmiö?

Spice Girlsit tulivat muotiin kun olin jo vähän turhan vanha kuuluakseni kohderyhmään. Yhtyeessä oli viisi jäsentä, joilla jokaisella oli oma tyyli ja teema. Yksi viidestä oli Sporty Spice. Yksi. Jos ryhmä singahtaisi nyt julksuuteen, maustetyttöjen sijaan heidän nimensä luultavasti olisi jumppapirkot.

Toki liikunnasta ja terveistä elämäntavoista puhuttiin ysärilläkin, mutta vähemmän kuin nyt. Terveys ja hyvinvointi eivät olleet sellaisia megatrendejä kuin nykyisin. Ilmiö ei myöskään ollut niin kaupallinen. Esimerkiksi kohtuuhintaisten ja trendikkäiden treenivaatteiden valikoima oli niin suppea, että kun lopulta aloin liikkua, ostin toiset jumppatrikooni H&M:n lastenvalikoimasta, jotta saisin hieman vaihtelua.

(Todellakin lapset, täti mahtui silloin lasten trikoisiin. Tämä kertoo nimenomaan siitä, miten ysärillä liikuntaa harrastettiin, jotta oltaisiin laihoja.)

Kotona treenaaminen oli helppoa. Ja kuten mallin ilmeestä näkee, suorastaan riemukasta. Tehokkuudesta puhumattakaan! Kuva.

Liikunta ei ollut coolia ja muodikasta. Huippumallit kertoivat ylpeinä haastatteluissa, etteivät koskaan treenaa. Julkkiksia ja poliitikkoja ei pyörinyt liikuntatapahtumissa, tarkalleen ottaen en tiedä pyörikö siellä ketään. Joillain teineillä oli omia liikuntaharrastuksia, mutta pääasiassa niihin suhtauduttiin joko välinpitämättömästi tai vähätellen. Suoranaista pilkkaa taas saivat osakseen vetelän nuorison aktivoimiseksi tehdyt Power Mover -tapahtumat tanssikuvioineen*.

Niin, olihan meillä koululiikuntaa ja terveystietoa. Ensimmäisen anti oli opettaa liikkeitä, jotka pienentävät peppua (tämä ei ole vitsi). Toisessa käytiin läpi tule-sairauksia, mikä kiehtova ja liikunnan riemua sytyttelevä aihe teini-ikäiselle!

Nämä aihepiirit leimasivat koko keskustelua liikunnasta ja hyvinvoinnista. Kalorien kuluttaminen, kropan muokkaaminen – siis pienemmäksi – ja vanhoja ihmisiä koskeva kuntoutus tai mikä lie emmäkuunnellu.   

Tällaiset oli joka jalassa, mutta ei todellakaan treenitarkoituksessa. Kuva.

Minulle ei kukaan ikinä, kertaakaan, sanallakaan maininnut siitä, että liikunnasta voisi tulla hyvä olo ja iloinen mieli. Kukaan ei myöskään puhunut siitä, että liikkua voisi huvikseen, ilman että tarkoitus olisi muuttaa ruumiin muotoa, kokoa tai painoa. Varmasti näin ajattelevia oli, mutta sitä ajatusta ei koskaan sanottu ääneen.

Nykyisessä fitnessvimmassa ja treenivouhotuksessa on huonotkin puolensa. Mutta vaikuttaa siltä, että se on myös kasvattanut sukupolven, joka tykkää liikkua ja pitää huolta terveydestään. Ilmeisesti jopa siksi että se on kivaa ja siitä tulee hyvä olo.

Olisipa joku kertonut minullekin aiemmin.

 

*Koululiikuntaliitto järjestää edelleen Power Moveria. Kuvissa oli iloisia ihmisiä, ehkä sekin on nykyisin hauskaa. Toisaalta, listalta löytyi myös tapahtuma nimeltä Talvisotahiihto. Veltto teini sisälläni ns. repeilee tälle. Täti-ihminen minussa voisi osallistuakin.

***

When I was young, I never heard anyone talking about exercise and healthy living as a fun choices that would make you feel good. Exercise was seen as a way of getting or staying thin. Nowadays it's considered as fashionable lifestyle and many people move their bodies just to have fun and feel nice. How fabulous is that!

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Olen saattanut jankata tätä jo kyllästymiseen asti, mutta vähänkö ihmeellinen se Rooman maraton oli! En ymmärrä vieläkään, miten tuollainen on mahdollista. Muutenkin tuntuu, että mitä enemmän juoksen maratoneja, sitä vähemmän niistä tiedän.

Vaatteet Adidas, kengät Adidas Energy Boost (saatu blogin kautta). Boosteilla olen juossut kolme viimeistä maratoniani, ja ne ovat siihen hommaan ihan huiput!

Aika iso osa lukemastani tai kuulemastani maratontiedosta ei pidä paikkaansa joko aina tai minun kohdallani. Jopa ärsyttääkin, että 42 kilometrin juoksemiseen liittyy niin paljon uskomuksia ja myyttejä, joita toistellaan ja hoetaan.

En tietenkään väitä, että kaikki mitä maratoneista sanotaan, olisi puppua. Enkä varsinkaan väitä, että minä tietäisin siitä kaiken. Kuten todettua, kerta kerralta tunnun tietävän vähemmän. Ja koska jokainen kerta opin jotain uutta, olen jäänyt tähän ihan totaalisesti koukkuun.

Aiemmin ihmettelin sitä, että esimerkiksi muualla maailmassa suositut juoksukirjat pyörivät niin paljon miksi juosta pitkiä matkoja -tematiikan ympärillä. Se ei mielestäni ollut kovinkaan kiinnostava kysymys. Öööö, siksi. Nyttemmin tajuan sen esittämisen, koska en enää tajua mistä tässä on kysymys! Mutta aion ottaa selvää.

Siksi olen alkanut hahmotella mielessäni Suurta maratonsuunniltelmaa. Tuo on vasta työnimi, muutan sen heti, jos keksin paremman. Hassua, että en ole heti keksinyt hyvää nimeä, yleensä ne ovat erikoisalaani.

Itse se suunnitelma siis: Täytän vuoden lopussa 35. Sinä päivänä järjestetään kaksi tolkullista maratonia, toinen Reggio-Emiliassa Italiassa ja toinen Honolulussa. Yritän päästä juoksemaan Honolulun. Kyllä! Italia on varasuunnitelma, johon toivon mukaan en joudu turvautumaan. Synttärimaratoni on tietysti kiva idea, mutta ei se tähän jää, keksin nimittäin vielä kivemman: Mitä jos juoksen kymmenennen kokomaratonin syntymäpäivänäni!

Jotta voisin juosta 10. maratonin joulukuussa, täytyy pistellä sitä ennen vielä kolme. Suunnitelma on alustavasti tällainen: toukokuussa joko Riikan, Kööpenhaminan tai Tukholman maraton. Elokuussa - voi kauhistus - kotimaratoni Helsingissä. Lokakuussa suuntaisin joko Budapestiin tai Frankfurtiin. (Suosituksia, plussia ja miinuksia otetaan mieluusti vastaan! Erityisesti otetaan vastaan idea, jolla välttää HCM:n. Pelkään sitä kuollakseni.)

Nämä tapahtumat ovat suunnilleen kahden kuukauden välein, taajuus jonka olen testannut viimeisen puolen vuoden aikana juoksemalla Ateenassa, Las Palmasissa ja Roomassa. Toistaiseksi läpäisy on näin onnistunut. Tavoiteajat ja kunnollinen treeni onkin sitten eri asia.

Eri asia on myös kropan kestäminen. Viime vuosi opetti varovaiseksi suunnitelmien suhteen, mutta miksi pelätä pahinta jos voi toivoa parasta? Onhan tässä monta muttaa ja mutkaa matkassa, mutta saattaahan tämä onnistuakin. Pitäkää peukkuja pystyssä, ja varpaitakin!

Kuusi maratonia vuodessa ja kokonaisuudessaan kasassa kymmenen. Voisi olettaa, että sitten ehkä pystyn sanomaan jotain siitä, mikä tämä juttu oikein on. Saa nähdä!

 

P.S. Aloittelen lämmittelemällä Women's Health Half Marathonilla Tukholmassa vajaan kahden viikon päästä. Enkä malttaisi millään odottaa!

***

Marathon. It's not what people say it to be. Unfortunately I can't tell you what it is, because it is different every time. But I really, really need to find out what actually is the lure and magic of 42 kilometres. That's why I'm planning to run four more marathons this year. Planning and hoping - I don't know how my body will respond to this.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Yhteistyössä Vierumäki.

Olen erittäin huono noudattamaan mitään treeniohjelmia. Suoraan sanottuna viime aikoina olen ollut melkoisen huono edes treenaamaan. Nyt kuitenkin meinasin että parit maratonit pitäisi tämän vuoden aikana vielä juosta. Samantien voisin heittäytyä täysin villiksi: mitäpä jos ihan harjoittelisin?

Pitääpä vähän venyttää.

Rooman maran yllättävä tulos jätti sellaisen kutkutuksen, että aikaa voisi yrittää parantaa. Voi olla, että se tosiaan vaatii hieman treeniä. Ja jos kerran treenaamaan joutuu, olisi hyvä tietää mitä tekee. Näin ollen päätin osallistua valojänistestiin lomaillessamme pääsiäisenä Vierumäellä.

Vierumäen sivuilla testiä kuvataan näin: Valojänistesti on tarkoitettu aktiivisesti kuntoileville 15–60-vuotiaille ihmisille. Testistä on hyötyä varsinkin juoksua harrastaville. Testi suoritetaan sisällä juoksuradalla valo-ohjatulla vauhdilla niin kauan kunnes juoksija uupuu. Testinaikainen syke tallennetaan sykemittarille. Niin kauan kunnes juoksija uupuu? Kuulostaapa hauskalta!

Ai ristus olen jumissa!

Minulla oli mukanani kannustusjoukot, joista osa oli paljon kiinnostuneempi korkeushyppytelineestä kuin juoksustani, ja osa nillitti niin minulle kuin testin ohjaajallekin kuinka en jaksaisi juosta pk:n jälkeen yhtään. Pk tarkoittaa peruskestävyysaluetta, eli suunnilleen sitä pitää-pystyä-puhumaan-meininkiä. Nillittäminen kenties tarkoitti jonkinlaista käänteispsykologista kannustusta. Tai sitten ei.

Osallistuin testiin puolitoista viikkoa maratonin jälkeen, ja kroppa tuntui aika tönköltä. Muutenkin ajattelin, että ei tässä varmaan hirveästi irtoa. En tiennyt mitä odottaa, sillä vaikka olen PT-opinnoissa seurannut testien tekemistä, en ole koskaan testauttanut itseäni. Alkulämppäsin kiertämällä 200 metrin juoksuradan pariin kertaan, kyljestä pisti jo siinä.

Itse testi lähti hissuisesta 8,20 minuuttia/ kilometri -vauhdista. Vauhtia ohjasi nimen mukaisesti valojänis, mikä tarkoittaa radan vieressä syttyviä lamppuja, joiden tahdissa pitää pysyä. Jokaisen 200 metrin jälkeen lamput syttyivät tiuhemmin eli vauhti kiihtyi aavistuksen.

Aluksi oli helppoa. Ihan tosi helppoa, useamman kiekan. Vähitellen syke nousi ja alkoi hengästyttää. Huomasin itse sykealueen vaihtumisen peruskestävyydestä vauhtikestävyyden puolelle, ja ilmoitinkin sen ohjaajalle. Juoksu oli edelleen ihan helppoa pari kierrosta, vähän ehkä hybriksessä arvioin, että samaa tahtia menisi vaikka kaksi tuntia!

Hhmm tuota noin. Ei taida olla minun vauhtini.

Samaa tahtia ei kuitenkaan saanut pitää, vaan vauhti kiihtyi koko ajan. Huomasin selvästi myös maksimikestävyyden puolelle siirtymisen. Vähän yllättäen stoppi ei tullut heti, vaan silläkin pääsi jonkin matkaa eteenpäin. Viimeinen kierros oli kyllä kauhea, tuntui että tukehdun!

Kovasti yllätti myös se, että "juoksijan uupuminen" johtui hengityksen puolesta eikä jaloista. Esimerkiksi coopereita aiemmin juostessani vauhti on aina kanittanut koivista.

Tarkistetaan vielä se syke. Ei hirveästi naurata. Saisi henkeä edes.

Entäpä tulokset? Minähän en koskaan juokse kovia vauhteja missään, oikeastaan juoksen kaiken cooperista maratoniin samaa vauhtia. Testissä maksimivauhdikseni saatiin 4:20 minuuttia/ kilometri. Se ei ole mitenkään huikea maksimi, mutta en tiedä olenko ikinä aiemmin juossut nelosella alkavaa kilsavauhtia. Jo vitosella alkavat tuntuvat tosi kovilta!

Sykkeet sen sijaan eivät yllättäneet yhtään. Maksimiksi tuli 180, mittarissa olen itse nähnyt 179. Olen pitkään juossut ilman sykkeen seurantaa, ja erotin rajat itse tosi helposti. Ehkä jatkossa voisi hieman tarkastella sitä, miltä tuntuu missäkin kohdin eri sykealueita.

Valojänistesti tehtiin sykkeiden perusteella. Siinä ei mitattu laktaatteja tai hengityskaasuja, joten se perustuu arvioon. Tarpeeksi lähelle tällä tavalla kuitenkin päästään. Maksimaaliseksi hapenottokyvykseni saatiin 45.2, joka on kuntoilijain joukossa hyvä, mutta urheilijoihin verrattuna tyydyttävä. Treenin puutteen sekä äskettäisen maran huomioon ottaen mielestäni tulokset olivat kaikin puolin kelvot. Testitulokset lisäsivät treeni-intoani, sillä olisi kiva nähdä, millaisiin tuloksiin sitä oikein voisi päästä!

Kivaahaan se oli, nyt kun se on ohi!

Kiinnostavinta hapenottokyvyssä oli sen perusteella saatavat arviot juoksuajoista tietyillä matkoilla. Saamani lukeman pitäisi kertoa kapasiteetista, jolla kokomaratoni menisi alle neljän tunnin. Sanon että huh huh, mutta aion silti uskoa tähän vakaasti!

Testivauhtien perusteella pitäisi myös cooperissa mennä rikki 2 500 metriä, eli erinomainen tulos ikäluokassani. Sitähän tässä on jahdattu, liekö uskonpuutteessa ollut vika sitten?

Testin paras anti oli kuitenkin sen ohjanneen Pasi Kurkilahden analyysi tuloksista ja treeniohjeet. Hän on ultrajuoksija, ja selvästikin erittäin asiantunteva. Kun valitin, että en tykkää kovista treeneistä, hänellä oli tarjota vaihtoehtoja, millä muilla tavoilla voisin pyrkiä kehittämään nopeuttani. Lisäksi sain myös kehuja askelluksestani ja tsemppaamisestani, mikä oli tietysti tosi kiva kuulla. Nyt pitää enää pistää ohjeet käytäntöön!

 

Vierumäki tarjosi valojänistestin sekä majoituksemme.

***

I did this test run. I did not get very impressive results, but to my surprise they were quite good. And inspirated by this, I might actually start to train seriously again!

Share

Pages