Ladataan...
Fitness Führer

Luulin, että useampaan otteeseen Espanjassa juosseena tietäisin, millaista meininki siellä päin Eurooppaa on. No enpä tiennyt.

Jostain hämmentävästä syystä olin tosi lungi koko ajan, vaikka homma oli melko kaaottista kaikin puolin. Jos olisin ollut ensimmäistä kertaa maratonmatkalla, en varmaan olisi selvinnyt ilman rauhoittavia.

Lähdimme matkaan perjantaiaamuna, ja emmekä osanneet odottaa vaikeuksia. Lufthansa oli lakossa, mutta me lensimme SAS:illa. Kentällä selvisi, että lakossa oli myös Italian lennonjohto. No pomot hoitaa näissä tapauksissa, eikö niin, ei tajuttu huolestua.

Vaihtokentällä Kööpenhaminassa ei lentoamme näkynyt. Lopulta se ilmestyi ruudulle, lähtö hieman myöhässä. Ihan sama, Norwegian näytti lähtevän kohti Roomaa useita tunteja lähtöaikaa jäljessä. Odotellessamme sometimme, mikä oli virhe. Feedit olivat täynnä viestejä siitä, kuinka Barcelonaan matkalla oleva kaveri oli lennätetty Roomaan, ja Riikan kautta Roomaan tulijat olivat saaneet tiedon, että maasta ei lähtisi yhtäkään konetta Italiaan. Vähän alkoi paniikki hiipimään. Jäämmekö Kööpenhaminaan yöksi? Lähdemmekö junalla kohti etelää?

Pääsimme kuitenkin koneeseen, vain hieman myöhässä. Kone ajoi kiitoradan päähän, ja meille kuulutettiin, että olemme saaneet Roomasta luvan lähteä matkaan, mutta laskeutumisaikaa ei tiedetty. Odotimme ja odotimme. Uusi kuulutus: Italian lennonjohto on evännyt lähtölupamme, kone ajaa takaisin porteille.

Kökötimme koneessa, Kööpenhaminan lennonjohto oli viestittänyt, että emme pääse takaisin sisälle. Odotimme edelleen. Seuralaiselle tuli tekstari, että koneenne uusi lähtöaika on noin vartin päästä. Hieman myöhemmin kuulutettiin, että yritämme lähtöä uudelleen. Taas kiitoradan päähän kökkimään. Tällä kertaa pääsimme lähtemään, ja myös laskeutumaan, ja saavuimme Roomaan pari tuntia myöhässä. Matkan väsyttäminä emme jaksaneet lähteä expoon hakemaan tavaroita.

Otimme expon ohjelmaan seuraavana päivänä. Lauantaina siellä oli melkoinen ruuhka, ja jouduimme odottamaan sisäänpääsyä parikymmentä minuuttia. Jonossa tunsimme syvää epävarmuutta siitä, oliko meillä nyt kaikki liput ja laput mukana. Itse olin saanut vahvistuksen osallistumisoikeudestani vasta torstai-iltana.

Italiassa juoksutapahtumiin tarvitsee lääkärintodistuksen, jossa sanotaan osallistujan olevan terve ja kunnossa koitosta varten. Minulta hylättiin kaksi todistusta (ensimmäinen, koska siinä ei lukenut sanaa maraton, ja toinen, koska siinä ei lukenut todistuksen olevan voimassa 22.3.2015), ja lopulta väärensin kolmannen. Sori vaan.

Lappuset menivät läpi, ja saimme kisapaketit. Osallistumismaksu oli ollut 40 euroa, ja sillä sai juoksun lisäksi ihan laadukkaan oloisen repun, t-paidan sekä perussälää kuten pastaa ja aurinkovoidenäytteitä. Olin innoissani jälkimmäisestä, sillä ennuste oli kuulemma vaihtunut aurinkoiseksi ja pelkäsin palavani kuten Ateenassa.

Itse en ole expoista kovin kiinnostunut, mutta jotain vaatteita tuli hiplattua. Ennen kaikkea tuli astuttua Frankfurtin maratonin esittelijän minulle hienovaraisesti esittämään ansaan.

Minä: Oh, Frankfurt. Do you guys have beer at the finish?

Esittelijä: Yes we do!

M: Really? Alcoholic beer?

E: We do! We have four different beers at the finish!

M: You DO?

E: We have weiss, we have...

M: Weiss? You have weiss?

E: Yes!

M: I'm in!

Exposta selvittyämme oli ohjelmassa syömistä ja vähän lisää syömistä. Illalla jotenkin ahdisti koko maraton, enkä millään saanut laitettua kamoja valmiiksi.

Aamulla tosiaankin oli järkyttävä kaatosade. Siitä huolimatta meikkasimme raivokkaasti. Kuvia ottaessa aika hujahti, ja lähdimme lähtöalueelle kenties hieman liian myöhään.

Paikalla olin aivan sekaisin siitä, minne tulisi mennä, ja niin näyttivät olevan kaikki muutkin. Kylttejä ei ollut missään. Erosin seurueestani päästäkseni omaan lähtökarsinaani. Löysinkin perille, mutta siitä ei kyllä ollut mitään hyötyä. Myöhemmin minulle selvisi, että viimeisessä lähtöryhmässä lähteneet kaverini olivat päässeet liikkeelle reilusti minua aiemmin.

En tiedä vieläkään, mitä lähdössä oikeastaan tapahtui, mutta ylitin lähtöviivan 10 minuuttia startin jälkeen, ilmeisesti ihan viimeisten joukossa. En myöskään lähdössä tajunnut, että lähtö todellakin oli siinä, vaan päädyin sompailemaan reitille muovikassi kädessä ja kaikin puolin pihalla. Lähtö oli kyllä merkattu kaariportilla, mutta kaaressa ei lukenut START. Yhtäkään järjestäjää ei myöskään ollut paikalla viittomassa, että mene nyt jo hölmö turisti.

Itse reitti oli yllättävän nopea ja melko helppo. Muutama mäki osui matkan varrelle, ja näistä yksi oli vähän hankalampi. Mukulakivet eivät olleet lainkaan niin pahoja, mitä olin pelännyt. Ne olivat hieman liukkaita sateen takia joissain kohdin, mutta suurimmaksi osaksi niistä ei ollut haittaa.

Tarjoilut olivat hyvät: urheilujuomaa, vettä, makoisia keksejä, appelsiineja, omenoita ja banaania. Vettä ja urheilujuomaa joutui valitettavasti joissain kohdin odottelemaan. Vessoja oli kiitettävästi pitkin reittiä, vaikka ei niitä koskaan tunnu tarpeeksi olevan. Kilsat oli merkattu huolettomasti, en bongannut kuin ehkä joka toisen merkin.

Yleisö oli hyvin kannustavaa silloin kun heitä jossain oli. Reitti meni autioiden alueiden läpi. Mitään kovin kummoista nähtävää ei matkalla ollut, mikä ihmetytti, juostiinhan kuitenkin Roomassa. Voi olla tosin, että sekä kaatosade että silmälasien hotelliin jättäminen vaikutti kokemukseeni. Pietarinkirkko oli vaikuttava näky, mutta muuten en saanut mitään kiksejä pyramidista tai espanjalaisista portaista - saati radanvarresta tai parkkipaikoista.

Jänikset olivat ihan huippuja, ja kaverilta kuulin, että häneltä oli tiuhaan kyselty vointia ja jaksamista. Maalissa vastaanotto oli ystävällinen, mutta onnistuin missaamaan osan tarjoiluista.

Kokonaiskokemuksena Rooman maraton oli toistaalta aivan ihana, ja toisaalta hieman antikliimaksi. Kun aloitin juoksemisen, ja olin selvinnyt ensimmäisestä 25 minuutista, ryhdyin saman tien haaveilemaan maratonista. Ajatuksenani oli juosta ensimmäinen nimenomaan Roomassa. Ja nyt kun sen juoksin, se ei ollutkaan myyttinen ja mieletön. Toisaalta se oli myös aivan ihmeellisen hyvin sujunut juoksu ja toistaiseksi paras maratonkokemukseni. Että ehkä se olikin myyttinen ja mieletön. Minun mielessäni Rooma on aina ollut yksi välttämättömiä maratonkohteita, mutta jos sinulla ei ole mitään erityistä suhdetta kaupunkiin, saat huippukokemuksen varmimmin esimerkiksi Berliinistä.

Spessuvinkit:

- Suorat lennot ovat tietysti helpoimmat, mutta takaisin tullessamme Lufthansalla saimme aivan upeaa palvelua. Maybe some sparkling wine to celebrate your marathon? Maybe some more? Jalkatilaakin oli hämmentävän paljon, mikä ilahdutti könkkäkoipisia kotiinpalaajia.

- Älä ota edellisen päivän lentoja! Kaveri on käynyt paikalla useana perättäisenä vuotena, ja maahanpääsy on kuulemma aina ollut vähän jännää.

- Hanki majoitus ajoissa ja läheltä Colosseumia.

- Tarvitset lääkärintodistuksen. Käytä valmista lomaketta järjestäjän sivuilta tai varmista, että todistuksessa lukee maraton ja että se on voimassa tapahtumapäivänä ja vielä kuukauden sen jälkeen. Todistuksen saat yksityiseltä puolelta ja se maksaa useita kymmeniä euroja. Kunnallisella puolella on kiellettyä kirjoittaa näitä.

- Käy expossa perjantaina, jolloin ei kuulemma ole jonoja.

- Varaudu sateeseen. Huhujen mukaan joskus 2000-luvun alussa Rooman maralla on ollut aurinkoista. Huhuihin tuskin on luottamista.

- Ole AJOISSA startissa.

- Ole skarppi, mutta älä stressaa mistään.

- Juokse jäniksen kanssa. Roomassa on jopa "emme juokse aikaa" -jänis.

- Seuraa järjestäjiä somessa ja käytä asiaankuuluvia häshtägejä. Missään aiemmassa kokemassani tapahtumassa ei osallisteta juoksijoita yhtä paljon ja yhtä hyvin. (Tarkoittaa siis käytännössä, sitä, että osallistujien jakamia kuvia käytetään tapahtuman somemarkkinoinnissa, korvauksetta, mutta tykkäät kuitenkin saada naamasi mainokseen.)

***

Rome marathon wasn't super organized but I liked it anyway.  Eventually everything turned out just fine, but if you plan to ran this race, a certain amount of zen will come handy. As an experience Rome marathon is not that spectacular one would expect, but for me it was a must. I'm quite sure I'll go back next year or for some year at least.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Yhteistyössä Suomen Tanssitarvike.

Rooman maratonia suunnitellessa keksimme, että voisimme panostaa pukeutumiseen. Italiaan kun kerran oltiin menossa, valikoitui teemaksi La Dolce Vita. Alkuperäinen ajatus oli, että asuissamme olisi fiftarivivahdetta, mutta lopulta päädyimme siihen, että pelkät naiselliset hörhelöt ilmaisisivat teemaa tarpeeksi.

Koska juoksuvaatevalikoimista ei oikein löydy muuta kuin sporttista toppia, trikoota ja ehkä pari suoralinjaista juoksuhametta, käänsimme katseemme tanssiasujen puoleen.

Suomen Tanssitarvikkeen valikoimista löytyikin erinomaiset asut, suorastaan vimmaisen sovittelun ja vielä parin viikon kiivaan mietinnän päätteeksi!

Lauralla (vas.) ja minulla salsahameet, minulla halterneck-toppi ja Christinalla röyhelöhelmainen, ristikkoselkäinen mekko.

Valitsimme salsahameet, kauniisti leikatut topit sekä yhden tanssimekon. Koska vaatteet on tarkoitettu tanssiurheiluun, materiaalit olivat teknisiä ja miellyttäviä, joten niissä uskalsi lähteä juoksemaan maratonia. Alle laitoimme normaalisti käyttämämme juoksutrikoot säätilanteen takia sekä mahdollisen reisien hankautumisen takia.

Vähän kyllä epäilimme, että saisimmeko muihin ruumiinosiin hankaumia tai osoittautuisivatko asut muuten hankaliksi tai epäkäytännöllisiksi. Emme olleet muuta kuin sovittaneet hörhelöitämme aikaisemmin, joten riski oli olemassa.

Onneksi huoli osoittautui turhaksi. Niin hameet, topit kuin mekkokin toimivat erinomaisesti! Itse mietin erityisesti hameen vyötärönauhaa, mutta se ei jättänyt jälkeäkään. Ensimmäistä kertaa päällä ollut toppi ei myöskään hangannut yhtään.

Christinalla ollut mekko oli kuulemma todella mukava. Siitäkin huolimatta, että sen kaulan ympäri menevä leikkaus oli uskalias valinta mahdollisesti tukaliin oloihin. Mukavuuden lisäksi mekon hyötynä oli ollut mittava kannustus ja jatkuvat bella, bella! -huudot. (Ainoa haitta oli se, että röyhelöinen helma ripsoi litimärkänä vettä ympäriinsä!)

Vähän uitettuina, mutta edelleen freeseinä - ja mikä tärkeintä, hiertymättöminä - 42 kilometrin jälkeen!

Alkuun tosin näytettiin tältä!

Vaatteiden lisäksi täytyi tietysti panostaa myös meikkeihin! Rimmel lähetti meille matkaan testikappaleet uutta Provocalips-huulipunaa, jonka kestoksi luvataan jopa 16 tuntia.

Pistimme punat ensin testiin tankkauspitsaa syödessä. Puna ei jättänyt lasiin jälkeäkään, mutta pitsassa se kohtasi voittajansa. Kokonaan väri ei hälvennyt, mutta osa liukeni rasvan mukana.

Itse juoksussa Provocalips sen sijaan pärjäsi erinomaisesti. Minä söin matkassa geelejä, minkä takia osa väristä lähti (kurkkaa kuva), mutta Lauralla ja Christinalla se kesti koko matkan. Ja jos huulipuna kestää kaatosateisen maratonin, niin eiköhän se suurimman osan tarpeisiin riitä!

Viehättävyyden ansiosta asut olisivat sopineet myös yöjuoksuun, mutta kukaan meistä ei ollut tarpeeksi voimissaan käynnistääkseen pyykkikonetta, ja jouduimme sitten vaihtamaan siviileihin. Mitaleista emme luopuneet!

Suomen Tanssitarvikkeen valikoimissa on vaatteita naisille, miehille ja lapsille lukuisiin eri tanssilajeihin flamencosta tankotanssiin, sekä kenkiä, videoita, musiikkia, kirjallisuutta, ja tarvikkeita asuihin. Kuten testattua, vaatteet sopivat myös muihin kuin tanssilajeihin. Koska me olimme niihin kaikin puolin erittäin tyytyväisiä, voin todellakin suositella valikoimaan tutustumista lajista riippumatta! Myymälä sijaitsee Aleksis Kiven kadulla Helsingissä sekä tietysti myös netissä.

 

P.S. Jos et jo lukenut, niin itse se maratonrapsa löytyy täältä.

 

Asut tarjosi Suomen Tanssitarvike ja huulipunat Rimmel.

***

We wanted to dress accordingly for our Maratona di Roma. La Dolce Vita -theme sounded just perfect, and for that we got these beautiful skirts & dresses from Suomen Tanssitarvike. Dancewear as they are, they were super comfy and worked perfectly. We crossed the finish line with style and without any chafing at all.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Seurueessamme Roomassa oli mukana ensikertalainen. Hänen miettiessään tulevaa koitosta, sanoin useaan otteeseen Ikinä ei voi tietää, mitä siellä tulee vastaan. Luulisi siis, että tajuaisin tämän itsekin. Mutta niin vaan sitä pääsi taas yllättymään.

Näytän lukevan ohjeita, mutta kuva on mitä ilmeisimmin lavastettu, kuten kohta käy ilmi.

Lähtökohdat eivät olleet suostuisat. Edellinen maratonini tammikuun lopussa oli kerta kaikkisen kauhea. En viisastunut vahingosta, vaan jätin treenamatta lähes täysin. Kahden kuukauden aikana kävin neljästi lenkillä, ja pisin juoksemani matka oli 13 kilometriä.

Tankkauspuoli ei mennyt oppikirjan mukaan sekään. Söin käytännössä tauotta siitä lähtien kun aloitin tankkauksen tammikuun maraa varten, sillä seurauksella että en ikinä ole lähtenyt kokomatkalle näin painavana. Enkä puolikkaallekaan! Kerryttämäni massa ei vahingossakaan ollut lihasta, en nimittäin ollut edes vilkaissut salin suuntaan. Jätin sikseen myös valmistautumisperinteeni hierontoineen ja tipattomineen ja rautamehuineen.

Roomassa viimeistelin tankkauksen gelatolla.

Ainoa, mitkä olivat kunnossa, olivat vaatteet ja meikit. Tosin olisiko niistäkään iloa, Roomaan nimittäin luvattiin kaatosadetta.

Juoksuun erinomaisesti sopivan topin ja hameen lahjoitti Suomen Tanssitarvike. Adidaksen Boost-lenkkareilla (saatu blogin kautta) olen juossut nyt kolme kokomaraa, ja olen tosi tyytyväinen.

Kisa-aamuna heräsin ajoissa meikkaamaan. Vettä tuli kuin Hollywood-elokuvan traagillisessa kohtauksessa. Pukeuduimme säkkeihin, kirjaimellisesti, ja lähdimme kohti starttia. Perillä Colosseumin nurkilla vastaanotin hämmentävän määrän hymyjä ja silmänvilkutuksia, ne meikit varmaan. Hilpaisin omaan lähtökarsinaani, jossa nappailin selfieitä ja selvittelin kuulokkeiden piuhoja samalla kun tassuttelin hissuksiin eteenpäin.

Karsina päättyi, ja ympärillä oli tyhjää. Mietin, josko kävisin vielä vessassa, jonoja ei ollut ja kello näytti että lähtöön olisi vielä aikaa. Ympäristö vaikutti jotenkin oudolta, ja jatkoin eteenpäin. Alitin jonkun pömpelin (siinä ei lukenut START, katsoin monta kertaa) ja ylitin chipintunnistimet, tämä oli ilmeisesti se tarkistuspiste, josta kaverini oli maininnut. Mutta miksi nuo ihmiset tuolla juoksevat?

En tajunnut sitä vielä tässä vaiheessa, mutta olin missannut sekä starttiajankohdan että lähtöviivan. En käsitä miten. Olin lähtökarsinassa C, jonka olisi pitänyt päästä ajoissa liikkeelle. Ilmeisesti olin tunkenut karsinaan lähdön jo tapahduttua.

Ei siinä auttanut muu kuin alkaa itsekin juosta. Jätesäkki päällä, kuulokkeet solmussa, muovikassi kädessä. Vähän pelotti. Puhelin arpoi soittolistasta Sabatonia: Out from Asgard our viking ship sails/ never to turn back again. Koomisesta tilanteestani huolimatta se tuntui puhuttelevalta. First to the battle/ first to the feast/ destiny waiting/ no retreat. Mitä nyt en todellakaan ollut ensimmäisenä paikalla.

Kilometrit menivät helposti. Missasin useamman kilsamerkin alusta, mikä kertoo aina hyvää. Juoksu tuntui hyvältä, eikä sääkään juuri haitannut. Olin jättänyt silmälasit asunnolle, ja juoksin edelleen jätesäkki päällä. Jossain vaiheessa se kinnasi kun hyppäsin lätäkön yli, joten repäisin siihen halkion. Näin paaviksi pukeutuneen juoksijan, jonka asua kadehdin, siitä huolimatta että minullakin oli ihanat hepenet (säkin alla siis).

En ollut saanut sykemittarin kelloa päälle, enkä tiennyt tarkkaa lähtöaikaani, joten en tiennyt ajankuluakaan varmasti. Kympin kohdalla olin suunnilleen tunnissa, mihin olin tyytyväinen, mutta olin varma että hidastuisin nopeasti. Olinhan Ateenassakin samaan aikaan kympissä, mutta koko matkaan meni lähes viisi tuntia. Viidessätoista epäilytti katsoa kelloa, mutta vauhti oli edelleen sama. Juoksu oli helppoa ja kroppa tuntui toimivan täydellisesti, tunsin lapsenomaista iloa siitä, miten hyvin vartaloni tuntui soveltuvan juoksemiseen.

Jossain näillä main huomasin jänikset. Ilman laseja en nähnyt palloihin kirjoitettua aikaa. 4:15? 4:30? Juoksin puput kiinni. 4:45. 4:45! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Muistanko väärin mihin aikaan lähdin? Mitä vauhtia oikein juoksen? Ohitin jänöt ja päätin pitää heidät takanani. Enkä varmana juoksisi yli 4:45 aikaa kun tämä lähti näin hyvin käyntiin! (Vai oliko tämä lähtenyt hyvin käyntiin? Mitä vauhtia juoksin?)

Käännyn mutkasta. Harmaaseen maisemaan tien päähän ilmestyy Pietarinkirkko. Näky on uskomaton. Vielä uskomattomampaa on, että pääsemme juoksemaan miltei sen pihamaalle. Kirkon kellot pauhaavat, pylväsrivit kohoavat aukion laidassa ja itse kirkko on valtava. Olen nähnyt sen ennenkin, mutta juoksen silti suu auki ihmetyksestä. En voi uskoa, että saamme juosta täällä, itkettää, että kelloja soitetaan, koko näky on käsittämätön.

20 kilometriä, edelleen suunnilleen sama vauhti. Jos se olisi oikea vauhtini olisi ehkä mahdollista juosta täällä ennätys.

Puoliväli. Ennätykseen riittävä aika, oman kelloni mukaan. Reittikello: ei toivoakaan. Fiilis: fyysisesti käsittämättömän hyvä, henkisesti hämmentynyt.

25 kilometriä. Nämä keksit ovat herkullisia. Todellakin, käsittämättömän herkullisia keksejä.

Homma etenee. Juoksen kuin hamsteri aavikon yössä. (Olen kuullut, että luonnonoloissa hamsteri voi pikku töppöjaloillaan juosta 40 kilometriä yön aikana. Minä voin pikku töppöjaloillani juosta 42 muutamissa tunneissa.)

27. Nyt olivat kyllä nämä maratonit tässä. Tämä on kauheaa. En jaksa.

Olen odottanut koko alkumatkan jonotonta vessaa, tuossa se vihdoinkin on! Bajamaja on niin hirveässä kunnossa että haluan itkeä ja oksentaa. (Ilmeisesti tämän fiiliksen on tultava maralla kuin maralla, syystä tai toisesta.)

28 kilometriä, kaksi kolmasosaa takana! Tästä se ei muuta kuin helpotu enää. Ja jos kelloni on oikeassa, minulla on edelleen teoreettiset mahdollisuudet ennätykseen.

29. Sade on lakannut. Luovun säkistäni ja paljastan nätin juoksuasuni.

Jaksamiseni vaihtelee koko ajan. Välillä tuntuu etten halua enää jatkaa, välillä olen voimani tunnossa.

Kolmenkympin lähestyessä muistelen, että ennätysmarallani olen ollut 29 kilometrissä kolme tuntia juostuani. Olen vähän jäljessä siitä, ehkä. Muutaman minuutin. Kuulokkeista tulee Kylmästä lämpimään. Laulan mukana maaliviiva mielessäni Ja vaikka oot kaukana siellä/ Kuule me tavataan vielä!

Takaani alkaa kuulua mölinää. Ne jänikset! Ne saavat minut kiinni! Olenko sittenkin juoksemassa 4:45 aikaa!

35 kilsassa luovutan, en pysty pitämään jänöjä takanani. Mutta en varmana päästä niitä karkuunkaan, viekööt minut maaliin sitten, ajassa missä tahansa.

Fiilis aaltoilee edelleen edestakaisin. Mutta edellisten maratonien pahoinvointi ja ennen kaikkea raastava hermokipu on poissa. Toki jalat ovat väsyneet, ja toki niihin sattuu, mutta kipu on ihan tavallista ja normaalia.

4:45 jänikset eivät ole normaaleja. Varsinkaan yksi heistä. Hän on täysi sekopää. Olemme juosseet neljä tuntia, ja hän huutaa, jollottaa ja puhaltelee pilliin ihan koko ajan. Ragazzi! Forza! Forza! ROMA É NOSTRA!

Roikun vaihtelevasti edessä ja takana, ja kuuntelen jäniksen kannustusta. En todellakaan jatkaisi tätä vauhtia ilman häntä. Piazza del Popolo!, hän esittelee. Piazza di Spagna! Hän huitoo käsiään katsojille ja kehottaa heitä kannustamaan meitä.

Minua päätä lyhyempi, vanha italialaismies juoksee minut kiinni ja koputtaa olkaani. Hän nostaa peukalonsa ylös ja toistelee grande brava suorastaan liikutuneena. Minäkin liikutun.

En ole nähnyt kilometrimerkkejä hetkeen. Onko tuo 40? Voi miten toivon, että se olisi 40! Se on 40! Minulla on hirveä jano, vihdoinkin juotavaa!

En uskalla katsoa kelloa. Jätän jänikset. Ei tästä mene enää varttiakaan, selviän kyllä yksin.

Tunnelissa on juomapiste, ja maa liukas ja märkä. En uskalla juosta, mutta pelkään että jäniksen mölinä alkaa jälleen kuulua. Hetkenä minä hyvänsä.

Matka kohti maalia on alamäkeä, yritän kiristää tahtia, mutta mukulakivet ovat todella liukkaita. Maalin pitäisi olla ihan näillä nurkilla. Miksi Colosseumia ei näy?

Tie kääntyy. Näen samanlaisen pömpelin kuin lähtöalueella. Siinä ei lue Finish. Mutta pakkohan sen on maali olla. Lisään vauhtia. Tien molemmin puolin on roomalaisten sotilaiden muodostama kunniakuja, jonka rekisteröin mitenkuten, kivajuttuvautsijoo. En uskalla lopettaa juoksemista ennen kuin olen ylittänyt kaksi chipintunnistinta, jos vasta se jälkimmäinen on maaliviiva? Maalikello näyttää 4:44. Omani reilua neljää ja puolta tuntia lähdöstä.

Kaksi minuuttia ennätyksestä, ehkä. En voi ymmärtää miten. Itkettää vähän.

Kaulaani laitetaan mitali ja minut kääräistään lämpofolioon. Itkettää vähän enemmän. Järjestysmies ottaa minusta kuvan, ja vaatii minua tarkistamaan, että se onnistui.

Otan huoltopisteeltä niitä herkullisia keksejä ja lähden kävelemään asunnolle. Kaksi minuuttia vaille ennätys! En käsitä miksi! Enkä välitä! Tämä on maailman hienoin harrastus!

Ohitan parin päivän aikana mielissämme pahamaineiseksi päätyneen Shamrock-pubin. Viimeiset kannustukset saan terassilla istujilta. That's so amazing! Now is time for beer!

Oh yes it is! Niin todellakin on!

Tosin ensin join kuohuvaa!

(Ai se hourailu 27 kilometrissä? Tietenkään en ollut tosissani. Itse asiassa minulla on varsin jännittävä suunnitelma, jonka kerron tässä lähiaikoina!)

 

Lue myös:

Ensimmäinen maratonini, Las Palmas 2013.

Toinen maratonini, Berliini 2013.

Kolmas maratonini, Las Palmas 2014.

Neljäs maratonini, Ateena 2014.

Viides maratonini, Las Palmas 2015.

***

So: Rome marathon! I was bit disappointed about the route and views. (It rained heavily and I had no glasses, which might explain.) But my performance, with that I could not be happier! Against all odds I had nearly perfect run. There's just nothing better than running marathons! Nothing I tell you!

Share

Pages