Ladataan...
Fitness Führer

Ranskassa on tehty lakialoite, jonka tarkoituksena on kieltää alipainoisten mallien esiintyminen maan catwalkeilla. Vastaavat lait ovat jo voimassa Italiassa ja Espanjassa. Yleensä alipainon rajana pidetään painoindeksiä 18,5. Lakialoitteessa ei täsmennetty painoindeksiä, mutta 18,5 tarkoittaa, että 175 senttisen mallin tulisi painaa vähintään 57 kiloa.

Mielestäni tämä kuulostaa oikein hyvältä. On tunnettua, että mallimaailmassa on paljon syömishäiriöitä, ja ainakin väitetään, että jo ennestään hyvin hoikkia nuoria naisia painostetaan laihtumaan lisää, jotta he kelpaisivat milloin kenenkin suunnittelijan lavoille ja mainoskuviin.

Isabelle Caro vaatemerkki No-L-itan anoreksian vastaisen mainoskampanjan kuvassa 2007. Caro sairasti anoreksiaa 13-vuotiaasta ja kuoli 2010.

Mallit ovat lähes sataprosenttisesti hyvin hoikkia nuoria naisia, ja perustelu on se, että vaatteen mittasuhteet ja leikkaukset näyttävät parhammilta tai näkyvät parhaiten laihan kantajan yllä. Itse en allekirjoita tätä. Jos suunnittelija ei saa vaatetta istumaan kuin yhdenlaisen kropan päällä, olisi ehkä aika opetella hieman lisää kaavoituksesta. Ja jokainen meistä on varmasti nähnyt upeita vaatteita upeiden, muiden kuin mallimittaisten vartaloiden yllä. (Jos et ole, niin kurkkaa kuvia vaikka tästä postauksesta.)

Mutta okei, mennään sillä että mallien halutaan olevan hoikkia koska näin nämä jutut nyt vaan ovat. On silti erittäin hienoa, jos muotitaloissa siirrytään siihen suuntaan, että mallien ei tarvitsisi olla äärimmäisen laihoja.

Helposti luulisi, että tätä ajatusta kannattaisi suunnilleen jokainen. Vaan ei. Ympäri nettiä tämän uutisen alla on lukuisia kommentteja siitä, kuinka lakialoite sortaa alipainoisia malleja. Jos suunnittelija haluaa alipainoisen mallin niin mitä haittaa siitä kenellekään on? Minäkin olen ollut alipainoinen koko elämäni ja olen terve. Miksi pitää ruveta rajaamaan jonkun kokoisia ihmisiä pois lavoilta? Tämä on ulkonäköfasismia!

On totta, että painoindeksi (BMI) ei ole mitenkään ongelmaton mittari. Se on keinotekoinen, se ei ota huomioon kehon koostumusta, se ei kohtele eri pituisia ihmisiä samalla tavoin ja niin edelleen. Se antaa kuitenkin kohtalaisesti toimivat viitearvot siihen, minkälaisessa painossa ihmiset yleensä voivat henkisesti ja fyysisesti hyvin. Poikkeuksia on, niin asteikon ala- ja yläpäässä kuin keskelläkin.

Alle 18,5 painoindeksi ei välttämättä tarkoita sairautta tai ongelmia, kuten ei yli 25 painoindeksikään. Mutta tutkimusten perusteella näyttäisi siltä, että iso osa ihmisistä saa jonkinlaisia terveysongelmia, mikäli oma lukema poistuu näiden arvojen sisäpuolelta. Siksi niitä käytetään, ei siksi, että haluttaisiin osoitella sormella jonkun olevan väärän kokoinen.

Samalla tavoin lakialoitteen tarkoituksena on taata se, että malleilta ei vaadittaisi painoa, joka saattaa olla vaaraksi heidän terveydelleen. Voi olla, että osa malleista menettää töitä tämän takia, ja mitä tunnutaan nyt pidettävän laihojen sortona. Entäs ne kaikki mallit, jotka on käännytetty castingeista sanomalla, että he ovat liian lihavia? Ollaanko heidän sortamisestaan yhtä lailla huolissaan?

Eiväthän catwalkit ole koskaan olleet avoimia kaikille. Toki lavoilla on nähty eri ikäisiä ja "rotuisia" malleja, varsinkin iso osa ensimmäisistä kuriositeettina. Niin sanottuja plussakoon mallejakin on ollut jo pidempään, mutta he ovat selvästi vähemmistö. Mallimaailman plussakokoinen tapaa olla normaalipainoinen, ylipainon puolelle menevällä painoindeksillä ei silläkään pääse näytöslavalle.

Alipainoisten mallien käytön kieltämisessä ole kyse ulkonäköasioista vaan terveydestä. Voi olla, että joku muotisuunnittelija on joskus jossain perustellut, ettei käytä pyöreähköjä malleja siksi, että hän ei halua tukea epäterveellisiä elämäntapoja, mutta minä en ainakaan ole moiseen väitteeseen tärmännyt. Karl Lagerfeld otti aikoinaan nokkiinsa kun H&M mitoitti hänen suunnittelemiaan vaatteita myös muille kuin hoikille. Valitettavasti en tavoittanut Karlia kommentoimaan, onko mielipiteen takana huoli terveydestä.

Osaa uutisen vastustajista tuntui myös huolettavan laihojen leimaaminen sairaiksi. Sen verran tällainen koko ikänsä normaalipainon raameissa viettänyt tapauskin on saanut kuunnella syötkö sinä ikinä mitään -juttuja, että en yhtään epäile laihuudesta huomauteltavan ja leimattavan lähes yhtä lailla kuin ylipainostakin. En silti usko, että Ranskan lakialoite muuttaa suhtautumistamme siihen suuntaan, että alipainoisuudesta tulisi erityisen paheksuttavaa tai epäilyttävää.

Mitä taas tulee näihin asenteisiin ja letkautuksiin: niihin voimme jokainen vaikuttaa joko pitämällä kiinni korvamme tai suumme, ja suurempi painoarvo on jälkimmäisellä keinolla.

 

P.S. Muista osallistua Kehonpainoharjoittelu-kirjan arvontaan!

***

The French government is considering a law that would ban hiring underweight models to fashion shows. Surprisingly I've read a lot of comments saying how wrong this is.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Tiedättekö, mikä ärsyttää? (Joojoo, moni juttu, mutta niinkuin erityisesti.) Ensinnäkin se, että ulkonäköseikoista tehdään päätelmiä ihmisen henkisistä ominaisuuksista tai elämästä.

Onhan se toki ymmärrettävää. Ihmisillä on taipumus luokitella asioita ja ajatella stereotyyppisesti, ihan vaan siksi että saisimme maailmasta käsitettävän kokonaisuuden. Tietysti jotain päätelmiä ja yleistyksiä voidaankin tehdä. Esimerkiksi kovin ylipainoinen ihminen ei välttämättä syö terveellisesti ja liiku paljon, tai ei ole jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt niin. Aukoton totuus tämä ei kuitenkaan ole.

Tuntuu, että nykyisin kun kropan muokkaaminen on niin muodikasta, uskomme yhä enenevissä määrin kehon "virheiden" johtuvan siitä, miten elämme. Siitä, miten elämme on taas johdettavissa se, millaisia olemme. Esimerkiksi reisissä oleva rasva paljastaa, että rouskuttelemme muutakin kuin lehtikaalisipsejä ja ryystämme muitakin kuin viherpirtelöitä. Miten noloa!

Ikäänkuin olisimme unohtaneet, että normaalisti ihmisen vartalossa on rasvaa. Ja että normaalissa ruokavaliossa voi aivan hyvin olla muutakin kuin superterveellistä ruokaa. Kumpikaan näistä ei ole osoitus laiskuudesta, ahneudesta tai saamattomuudesta - saati terveytensä laiminlyömisestä.

Tiesitkö, mitä kehoosi kertynyt rasva kertoo sinusta?, kysyi Ilta-Sanomien otsikko tänään BioSignature-mittauksesta kertovassa jutussa. No, nyt kun tuli puheeksi niin tiesin. Että olen nainen. Että saan riittävästi ravintoa.

Juuei kuulkaas.

Takareisien rasva kertoo naisella liiallisesta ulkoisen estrogeenin määrästä kehossa.

Vatsarasva kielii muun muassa kortisolihormonin eli stressihormonin määrästä kehossa.

"– Takareidet ovat kehon roskakori. Sinne kertyvät hormonaalisen ehkäisyn jäämät sekä muun muassa lääkejäämät.", jutussa todetaan. Hhmm. No taitaa se niin mennä, rasvakudokseen kyllä sitoutuu kaikenlaista. Siksihän esimerkiksi imettäessä kielletään laihduttaminen. Mutta vähän epäilen, että lääkejäämä osaa valita, mihin osaan kehon rasvavaraintoja sijoittuu.

Herranen aika! Minussa on rasvaa kaikissa noissa kohdissa! Mikä minussa on vialla?! Kuva nyysitty täältä.

Olen kyllä maallikko, mutta jotenkin en jaksa uskoa, että kropassa olevan rasvan sijainti paljastaa kummoisiakaan juttuja kehon hormonaalisesta tilanteesta. Jos hormonitasot huolettavat, lääkäri pystynee selvittämään ne verikokeella luotettavammin kuin rasvaprosenttipihtejä naksutteleva ravintovalmentaja. Mikäli tämä mittausmeininki pitää paikkansa, miksei minun lääkärini ole koskaan lähettänyt minua kokeisiin perävetoisuuteni perusteella? Luulisi ammattilaisen näkevän paljaalla silmälläkin että estrogeenihälytyskellot kilkattavat?

Entisaikaan mitattiin kalloja, nyt pihdeillä persläskejä. Sehän on selvää, että jalonmuotoinen kallo tietysti kertoo, että sen sisällä mietitään jaloja ajatuksia! Ei mutta vakavasti ottaen, mihin optimitulos perustuu? Kuka päättää, mikä määrä rasvaa reisissä kertoo aivan normaalista estrogeenin tuotannosta, ja mikä määrä sellua tukkireidessä tietää, että hormonitasot ovat vinksallaan?

Sitähän ajattelisi, että ulkonäöllinen paine timmeihin reisiin olisi tarpeeksi. Vaan ei. Kaiketi joku on jossain mittaillut tuhansia ja tuhansia reisien rasvapitoisuuksia, ja voi nyt siltä pohjalta julistaa että esteettisen haitan lisäksi koipireidessä heiluva laardi kielii myös terveydellisistä ongelmista. Ja kukapa haluaisi olla hormonipitoisuuksiltaan epätasapainoinen yksilö, kenties suorastaan taakka yhteiskunnalle? (Kai joku on edes mitannut tuhansia ja tuhansia reisiä? Vai perustuuko tämä mielipiteeseen?)

Toiseksi ärsyttää humpuuki, ja se, että sillä pelotellaan ihmisiä. Jutun kirjoittaja huolestuu tuloksestaan: Stressaava työ, opiskelu ja elämänmuutos näkyvät siis kehossani. Hämmästyn ja meinaan purskahtaa itkuun. Minullekin tuli surku tästä. Totta kai stressi vaikuttaa fyysiseenkin olemukseemme, mutta pystyykö nipistimien välissä oleva ihopoimu paljastamaan kovinkaan syvällisiä juttuja siitä, mitä elämäämme kuuluu? Veikkaisin, että teelehdistä lukemalla saa luotettavuustasoltaan aika yhtäläisen analyysin.

Tässä jutussa lopputulos oli hyvä. Koekaniini päätti heivata menemään niin vaa'an kuin turhan stressinkin. Hänelle annetut neuvot olivat pääasiassa oikein hyviä, on varsin järkevää pyrkiä esimerkiksi nukkumaan tarpeeksi.

Siitä huolimatta on harmillista, jos uskomme ulkomuotomme paljastavan sen, mitä olemme sisältä. Täpäköinkään kroppa ei kerro sitä, minkälainen mieli sitä asuttaa, eikä kohtalainen rasvamäärä siellä täällä juorua huolettavista terveyshäiriöistä. Tai en ainakaan ole kuullut semmoisen aneemisen tylsän jutun kuin lääketieteen väittävän moista.

Ja ne vähän pehmoiset takareidet ovat vähän pehmoiset takareidet, eivätkä suinkaan mikään roskakori.

***

When we started to think that normal amounts of fat indicate problems that must be treated away? Sure it shows if you don't care about your body and health, but you really don't need to be totally lean and ripped in order to be healthy.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Sain tässä äskeittäin uudet juoksutrikoot. Olin ilmoittanut kokoni etukäteen, varmuuden vuoksi M, vaikka pelkäsinkin sen kokoisten valuvan juostessa. Trikoiden lahkeensuissa oli vetoketjut, joiden ansiosta sain pöksyt jalkaani. Jalkaani ne myös jäivät, tarkalleen ottaen kanittamaan aavistuksen polven yläpuolelle. Minulle toimitettiin uusi pari koossa L. Saan ne juuri ja juuri ylleni, vaseliinin ja paistinlastan avulla.

Nämä trikoot eivät olleet mikään poikkeustapaus, minkä takia käytän housuja tosi harvoin. Sopivia on vaikea löytää. En tykkää joustamattomista tai puristavista vaatteista. Onneksi nykymuodissa on tarjolla niin venyvää jegginsiä kuin väljää kangashousuakin, johan luulisi ongelman ratkeavan, ilman että pöksy ratkeaa.

Vaan ei. Viime aikoina olen seissyt aika monen vaateliikkeen sovituskopissa kiskomassa puolisääreen juuttuneita housuja tuskanhiki otsalla joko ylös tai alaspäin. Housuja, joiden kokomerkintä on M/L, 40 tai 42. Kokotaulukoiden mukaan olen mitattavasta ruumiinosasta riippuen kokoa 34 - 38, enkä silti ole välttämättä saanut koon 42 housuja edes polviin saakka.

Kuvakaappaus ellos.fi.

Ongelma ei koske pelkästään housuja. Jos haluan jakun, joka ei kinnaa hartioilta, ja jossa pystyn liikuttamaan käsiäni, se roikkuu tyhjänä rinnan kohdalta ja lörpöttää vyötäröltä. Mekoissa ei pysty nostamaan käsiä ylös, koska yläselkäni venyttää takakappaletta ratkeamispisteeseen ja olkavarret täyttävät hihat. "Omaa kokoani" olevat vaatteet kanittavat miltei aina jostain kohdin, ja suuremmat taas näyttävät helposti siltä, että olen napannut ne pukuleikkiin äidin kaapista.

Tämä on tietysti ärsyttävää. Mutta myös ahdistavaa. Ovatko sääreni ja reiteni todella niin isot, että koko 42 ei riitä? Ovatko käsivarteni niin jättimäiset, että ne eivät mahdu mihinkään joustamattomasta materiaalista tehtyyn hihaan? Olenko todella niin omituisen muotoinen ja epäsuhtainen?

Voisi kuvitella, että minulla on vielä helppoa, olenhan kuitenkin ns. standardikokoinen: keskipituinen ja normaalipainoinen. Millaisiksi nämä ongelmat muodostuvat siinä vaiheessa kun mittataulukko antaa kooksi 32 tai 52? Tai jos pituutta on 150 tai 180 senttiä?

Kun minäkin "normaali"kokoisena ahdistun vaatekaupassa, en voi olla miettimättä, miten suuri osa monien kokemasta kroppa-ahdistuksesta johtuu siitä, että kaupasta ei löydy vaatteita, joihin vartalonsa saisi sisälle? Tavallaan ajatus on naurettava: eihän niitä vaatteita ole tehty minulle eikä minun mittojeni mukaan, vaan jokin hämärä keskivertokropanmuoto mielessä. Mutta helposti tulkitsee, että vika on itsessä ja omissa mittasuhteissa kun ei mikään sovi saati istu. Ehkä muut ovat sitä keskivertoa ja minä olen kovasti poikkeava? Yhtäkkiä sovituskopin peilikin vahvistaa saman. Ei kenelläkään ole tällaisia muotoja tai mittasuhteita, olen epänormaali ja viallinen.

On helppo sanoa, että ei sille kokonumerolle tai -kirjaimelle pidä antaa niin paljoa painoarvoa. Jostain syystä se tuntuu kuitenkin määrittävän meitä, mittaavan onnistumistamme ja arvoamme. Ja sopivuuttamme, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Kirppishaukkana olen huomannut, että hyvin monista naisten vaatteista on leikattu kokolappu pois, vaikka muut laput on jätetty paikalleen. En keksi sille mitään muuta syytä kuin sen, että kenenkään ei haluta näkevän sen paljastamaa lukua. Sen kun ajatellaan paljastavan meistä niin paljon. Mutta eihän se kerro käyttäjästä vaan vaatteesta!

Ennen vaatteet tehtiin tai teetettiin sen kropan mukaan, jonka yllä niitä oli tarkoitus pitää. Vaatteen tuli sopia vartalolle, ei vartalon vaatteeseen. Vintagekolttuja hiplatessa vieläpä usein huomaa, että saumoihin on jätetty sentti-pari varaa löysätä tai ottaa sisään, elämässä kun voi sellainen tarve tulla. Nykyisin olemme hyväksyneet ajatuksen, että meidän on sovittava vaatteisiin. Ja kun emme sovi, ahdistaa.

Koska minulla ei ole varaa käydä jatkuvasti ompelijalla, pukeudun kaapuihin ja trikooseen. Enkä välitä siitä ikäväsävyisestä hämmennyksestä, kun kolme kokoa mittoja suurempi vaate ei mahdu ylle. Kaappini on täynnä L ja XL-kokoisia vaatteita, enkä leikkaa yhdestäkään kokolappua pois. Sillä vaatteiden tulee sopia minulle, eikä minun mahtua niihin.

***

Shopping clothes is so hard. I'm standard-sized when it comes to height and weight, but having some muscles and a waist 30 cm smaller than my hips makes it really difficult to fit into anything. Not fitting into clothes makes many women feel bad about themselves and I'm not an exception. Some time ago it was clothes that should fit on us, not us into clothes. I try to remember that.

Share

Pages