Ladataan...
Fitness Führer

Juoksumyytit - yksi lempiaiheistani! Ihmeelliset käsitykset juoksemisesta, ja varsinkin pitkien matkojen juoksemisesta, pidättelivät minua pitkään aloittamasta koko harrastusta. Näitä käsityksiä kuulee jatkuvasti, ja voi olla, että ne lannistavat joitain muitakin joko aloittamisen, jatkamisen tai tavoitteiden asettamisen suhteen.

Siksipä tässä muutama klassinen juoksu- ja maratonmyytti murrettuna niin omien kokemusteni kuin tiedonhankinnankin pohjalta. Eli näiden takia ei ainakaan tarvitse jättää kokeilematta lajia jos (kestävyys-)juokseminen kiinnostaa.

Juoksu on superihmisten laji

Usein ajatellaan, että juoksu on hirveän raskasta. No onhan se raskasta verrattuna esim. sohvalla loikoiluun, mutta sopivalla tahdilla jolkottaminen ei ole lainkaan niin kauheaa miltä se helposti vaikuttaa.

Monien käsitys juoksemisesta on se vauhti, millä koulussa juostiin cooperia tai kolmen kilsan lenkkiä. Suurin osa harjoituksista juostaan kuitenkin paljon sitä hitaammin. Matkasta riippuen myös osa kisoista juostaan maltillisempaan tahtiin. Ja se rauhallinen vauhti ei tunnu yhtään niin pahalta, hengittäminen on helppoa eikä tule edes mahdoton hiki.

Luulin vuosia, etten pysty juoksemaan. Vain siksi, että olin aina juossut aivan liian kovaa.

Rooman maraton 2015.

Juokseminen pilaa polvet

Tutkimusten mukaan ei. Tolkulla välttää ison osan vammoista, tuurilla loput.

Vammat johtuvat omasta tyhmyydestä

Monesti ne johtuvat joko liian nopeasti lisätystä treenimäärästä tai liiasta kuormituksesta. Mutta osa johtuu virheasennosta, osa vääristä kengistä, osa rakenteellisista syistä, osa ikään liittyvästä rappeutumisesta, osa lihasten heikkoudesta ja osa herra ties mistä. Kuormituksen maltillinen kasvattaminen on aina fiksua, mutta ikävän vamman saattaa saada riesakseen siitä huolimatta. (Ja lajista riippumatta...)

Minä vammauduin vähennettyäni harjoittelua, ja mitään syytä jalkavammaani ei ole vieläkään löytynyt. (Tai no, lääkärini sanoi että Melkein kaikilla ruumiilla on samassa kunnossa nilkat, viitaten ikääni. Ehkä en kuitenkaan vielä ole aivan samassa jamassa kuin kalmot.)

Juokseminen laihduttaa

Juokseminen kuluttaa kohtalaisen paljon kaloreita. Jokaisen omasta kropasta ja juoksutyylistä kuitenkin riippuu, miten paljon. Isompi ihminen kuluttaa enemmän; ja mitä taloudellisempaa juoksu on, sitä vähemmän energiaa tietysti kuluu.

Monilla kulutus on melko suurta, mutta se ei takaa laihtumista. Suuri kulutus kun saa aikaan suuren nälän! Mikäli ruokavalioon ei kiinnitä huomiota, saattaa juokseminen tämän takia jopa lihottaa.

Keveys on juoksijalle etu, mutta mitä tahansa maratonia katsoessa näkee, että kyllä siellä jos jonkinlaisella kropalla edetäään. Itse aina suunnittelen, että voisin juoksua ajatellen vähän laihtua. Sitten näen jossakin purkillisen Nutellaa... Mikä ei ole ollut haitaksi: hitaimman puolikkaani olen juossut noin 56 kiloisena ja hitaimman maratonini noin 58 kiloisena. Nopeimmat taas yli 60 kilon massalla. Paino on voimaa ja miten se nyt menikään!

Ateenan maraton 2014.

Lenkkarien pitää olla kaupan kalleimmat

Hyvät lenkkarit ovat sellaiset, jotka sopivat jalkaan eivätkä aiheuta vammoja. Kaikki muu on sivuseikkaa.

Paitsi tietysti lenkkarin ulkonäkö. Se on tosi, tosi tärkeää!

Sykkeen seuraaminen on välttämätöntä

Sykkeen seuraamisesta on apua aloitteijalle, ja silloin kun on tietyt tavoitteet. Sykealueensa pystyy kuitenkin päättelemään myös ilman sykemittaria, ja jos sykeseuranta ei kiinnosta, niin sen kun juoksee.

Maratonin läpäiseminen vaatii tolkuttomasti treeniä

Nyrkkisääntö on, että mitä paremman ajan haluaa, sitä enemmän täytyy treenata. Tosin jotkut juoksevat ominaisuuksiensa ja taustansa ansiosta hyviä aikoja vähällä treenillä, ja toiset huonompia aikoja paljolla juoksuharjoittelulla. Pelkkään maratonin läpäisyyn ei vaadita mielipuolista harjoittelua. Kolme treeniä viikossa riittää, kahdellakin selviää.

Silloin kun treeni on vähäistä ominaisuuksien merkitys korostuu. Monet juoksevat esimerkiksi alle kahden tunnin puolimaratonin treenamatta lainkaan tai hyvin vähäisellä harjoittelulla. Mistä olen kaikille heille syvästi katkera...monet kun eivät. Ketään sen tarkemmin yksilöimättä.

Itse en ole kolmelle viimeiselle maralleni treenannut yhtään, ja niistä kaksi on ollut "juoksu-urani" helpoimpia. Olen myös juossut viimeisimmät puolimaratonin ennätykseni harjoittelematta. Toki edeltävät juoksut ovat toimineet harjoituksena seuraavia ajatellen.

Voi tietysti pohtia olisiko se harjoittelu nimenomaan maratonin pointti, eikä itse kisa?

Las Palmasin maraton 2015.

Maratonin juokseminen on "päästä kiinni"

Itse maraton on maratonin juoksemisen helpoin osuus. Harjoittelu on paljon vaativampaa. Tapahtumassa menet viivalle ja jatkat etenemistä jollakin tyylillä kunnes maali tulee vastaan. Liikkeessä pysyminen muutamien tuntien ajan ei ole niin ihmeellistä, etteikö siihen suunnilleen jokainen pystyisi.

Toki maratonilla väsyttää ja sattuu, mutta se ei ole ylitsepääsemätöntä. Mikäli juostaan ajan perässä, omien voimien äärirajoilla, vaaditaan tietysti kykyä sietää epämukavuutta ja kykyä painostaa itseään eteenpäin.

Etukäteen ajateltuna maraton vaikuttaa ihmeelliseltä henkiseltä ponnistukselta, mutta matkalla ollessa aika kuluu toisella tavalla, ja itsensä ja maailman kokee eri tavoin kuin muulloin. Se ei kerta kaikkiaan ole koettuna lainkaan niin kauheaa mitä sen kuvittelee olevan. Jos olisi, minä en olisi päässyt maaliin yhtäkään kertaa!

Harjoittelu takaa onnistumisen maratonilla

Juoksun onnistuminen on todella paljon kiinni päivästä. Melkein voisi sanoa, että tuuristakin. Aivan samoin kuin harjoitellessa, on startteja joissa huomaa, että nyt muuten kulkee. Ja on startteja, joissa luulee, että ei kulje, mutta myöhemmin alkaakin kulkea. Hyvin alkanut kisa voi päättyä huonosti ja toisin päin.

Muuttujia on vaikka kuinka: reitti, sää (ja ilma näin siitepölyaikaan), syöminen, nukkuminen, vammat, sairaudet, hormonaalinen tilanne, yleinen fiilis, henkiset paineet, onnettomuudet, kannustus, asun toimivuus ja vaikka mitä muuta. Harjoittelu toki auttaa paljon, mutta kaikkeen ei millään voi vaikuttaa. Merkittävämpää on se, miten vastaan tuleviin asioihin suhtautuu. Normaalielämässä olen miksi aina minä -tyylinen kiukuttelija, mutta maratonilla muutun sitä vettä soudetaan mitä veneen alla on -tyyppiseksi, mikä on ollut todella jännää huomata.

Berliinin maraton 2013.

Maratonilla tulee seinä vastaan

Ei tule mitenkään välttämättä. Kehon hiilarivarastot toki loppuvat jossain vaiheessa, mutta sitä varten on tarjolla evästä, ja itse voi ottaa mukaan esimerkiksi geelejä. Väittävät, että jos seinää ei tule, on juossut liian hitaasti. Höpöpuhetta. Ennemmin kannattaa juosta niin, että vauhdin pystyy pitämään mahdollisimman pitkään mahdollisimman tasaisena kuin kouhottaa kolmeenkymppiin ja hyytyä sitten.

Maraton alkaa 30 kilometristä

Tällä viitataan kolmessakympissä ilmaantuvaan seinään. Kuten todettua, ei sitä välttämättä tule. Mitä enemmän kilsoja on takana, sitä enemmän yleensä uuvuttaa. Kuitenkin monille se, että jäljellä on "enää" 12 kilometriä tai kovan kuluttua kymppi, on helpottava ajatus.

Itseäni saattaa alkumatkasta ahdistaa edessä odottavat kilometrit. Puolikkaasta 28 kilometriin on usein itselleni hankalin vaihe. Sen jälkeen, kun takana on kaksi kolmasosaa matkasta, mieli kevenee vaikka askel ei.

Minä en pysty juoksemaan (maratonia)

Niin minäkin luulin. Jos laji kiinnostaa, niin kokeile edes!

***

One of my favourite topics is myths related to running and specially to marathon running. It really is no rocket science nor does it require lot of training or mental powers. If 30-something, super lazy mom like me can run several marathons, then anyone can.

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen viehtymystä jaaritella kun minä olin nuori -juttuja. Yleensähän näissä on tapana kauhistella nykynuorison turmiollista tilaa ja rappiollista käytöstä. Ei tuollaista minun aikanani sentään ollut!

Kun minä olin nuori olivat treenikuteetkin...öö...tuota...Kuva täältä.

Vaan ei ole nuorison kauhistelukaan entisensä. Nykyäänhän ne harrastavat liikuntaa joka päivä, syövät terveellisesti ja harjoittavat varmaan jotain meditaatiota kun ovat niin positiivisia koko ajan. Ei ollut kuulkaa tuommoista ysikytluvulla!

Mikä on hirveä harmi.

Minun nuoruudessani ystäviä ei tavattu salilla eikä smoothiebaarissa. Me notkuimme toistemme kotona, kaduilla ja kahviloissa. Kahviloissa, joissa ryystettiin seisonutta, ylivahvaa kahvia ja hengitettiin tupakansavusta harmaata ilmaa, osa suoraan filtterin läpi. Vähän vanhempina emme tavanneet toisiamme lenkkipoluilla emmekä tanssitunneilla, vaan baareissa.

Jos olimmekin harrastaneet liikuntaa lapsesta alkaen, lähes jokainen lopetti harrastuksen siinä rippukouluiän tietämissä. Osa jatkoi, mutta kukaan ei pitänyt sitä minään lifestylenä.

Myös lajivalikoima oli laaja ja innostava. Kukapa ei rakastaisi step aerobicia? Kuva.

Jos notkuimme jäähallilla, olimme siellä tiiraamassa Karhu-Kissojen pelaajia (tai siis muut tiirasivat, minua ei kiinnostanut urheilu sitäkään vähää). Jos olimme uimahallissa, emme suinkaan treenanneet, vaan lähinnä pyrimme hukuttamaan toisemme (jäätyämme henkiin ostimme kahvilasta munkit ja Hart-Sportia). Juoksimme kyllä, syksyisin omenavarkaissa.

Ehkä satuin vain tällaiseen kaveriporukkaan? Tai ehkä kyseessä oli yleisempi ilmiö?

Spice Girlsit tulivat muotiin kun olin jo vähän turhan vanha kuuluakseni kohderyhmään. Yhtyeessä oli viisi jäsentä, joilla jokaisella oli oma tyyli ja teema. Yksi viidestä oli Sporty Spice. Yksi. Jos ryhmä singahtaisi nyt julksuuteen, maustetyttöjen sijaan heidän nimensä luultavasti olisi jumppapirkot.

Toki liikunnasta ja terveistä elämäntavoista puhuttiin ysärilläkin, mutta vähemmän kuin nyt. Terveys ja hyvinvointi eivät olleet sellaisia megatrendejä kuin nykyisin. Ilmiö ei myöskään ollut niin kaupallinen. Esimerkiksi kohtuuhintaisten ja trendikkäiden treenivaatteiden valikoima oli niin suppea, että kun lopulta aloin liikkua, ostin toiset jumppatrikooni H&M:n lastenvalikoimasta, jotta saisin hieman vaihtelua.

(Todellakin lapset, täti mahtui silloin lasten trikoisiin. Tämä kertoo nimenomaan siitä, miten ysärillä liikuntaa harrastettiin, jotta oltaisiin laihoja.)

Kotona treenaaminen oli helppoa. Ja kuten mallin ilmeestä näkee, suorastaan riemukasta. Tehokkuudesta puhumattakaan! Kuva.

Liikunta ei ollut coolia ja muodikasta. Huippumallit kertoivat ylpeinä haastatteluissa, etteivät koskaan treenaa. Julkkiksia ja poliitikkoja ei pyörinyt liikuntatapahtumissa, tarkalleen ottaen en tiedä pyörikö siellä ketään. Joillain teineillä oli omia liikuntaharrastuksia, mutta pääasiassa niihin suhtauduttiin joko välinpitämättömästi tai vähätellen. Suoranaista pilkkaa taas saivat osakseen vetelän nuorison aktivoimiseksi tehdyt Power Mover -tapahtumat tanssikuvioineen*.

Niin, olihan meillä koululiikuntaa ja terveystietoa. Ensimmäisen anti oli opettaa liikkeitä, jotka pienentävät peppua (tämä ei ole vitsi). Toisessa käytiin läpi tule-sairauksia, mikä kiehtova ja liikunnan riemua sytyttelevä aihe teini-ikäiselle!

Nämä aihepiirit leimasivat koko keskustelua liikunnasta ja hyvinvoinnista. Kalorien kuluttaminen, kropan muokkaaminen – siis pienemmäksi – ja vanhoja ihmisiä koskeva kuntoutus tai mikä lie emmäkuunnellu.   

Tällaiset oli joka jalassa, mutta ei todellakaan treenitarkoituksessa. Kuva.

Minulle ei kukaan ikinä, kertaakaan, sanallakaan maininnut siitä, että liikunnasta voisi tulla hyvä olo ja iloinen mieli. Kukaan ei myöskään puhunut siitä, että liikkua voisi huvikseen, ilman että tarkoitus olisi muuttaa ruumiin muotoa, kokoa tai painoa. Varmasti näin ajattelevia oli, mutta sitä ajatusta ei koskaan sanottu ääneen.

Nykyisessä fitnessvimmassa ja treenivouhotuksessa on huonotkin puolensa. Mutta vaikuttaa siltä, että se on myös kasvattanut sukupolven, joka tykkää liikkua ja pitää huolta terveydestään. Ilmeisesti jopa siksi että se on kivaa ja siitä tulee hyvä olo.

Olisipa joku kertonut minullekin aiemmin.

 

*Koululiikuntaliitto järjestää edelleen Power Moveria. Kuvissa oli iloisia ihmisiä, ehkä sekin on nykyisin hauskaa. Toisaalta, listalta löytyi myös tapahtuma nimeltä Talvisotahiihto. Veltto teini sisälläni ns. repeilee tälle. Täti-ihminen minussa voisi osallistuakin.

***

When I was young, I never heard anyone talking about exercise and healthy living as a fun choices that would make you feel good. Exercise was seen as a way of getting or staying thin. Nowadays it's considered as fashionable lifestyle and many people move their bodies just to have fun and feel nice. How fabulous is that!

Share

Ladataan...
Fitness Führer

Treenaan yleensä aina yksin. Jo silloin kun aloitin aktiivisen salilla käymisen...hhhmm...tuota...1998 muistaakseni, kävin salilla yksin. Juoksen yksin. Käyn testailemassa eri lajeja yksin. Jotenkin tuntuu, että se ei ole kovin tavallista. Hyvin usein viereisillä jumppamatoilla tai steppereissä on kaverukset, ja mitä "jännempi" laji, sitä harvinaisempaa tuntuu olevan olla parittomana paikalla.

Minä ja Verkkari-Nina testaamassa roller derbyä.

Suurin syy yksin harjoitteluuni on ihan käytäntö. Perheellisenä en pysty irtautumaan treeneihin milloin vain, ja kun pääsen, on kimmottava niiltä sijoiltaan spinnaamaan. Ei siinä ehdi soitella, josko joku tulisi mukaan. Harvemmin myöskään kerkeän juoruilla pukkarissa, joten siinäkin mielessä seuran sopiminen tuntuu pöljältä.

Aikataulusyiden lisäksi ehkä myös tykkään enemmän omassa rauhassa treenaamisesta. Voin tehdä mitä haluan, siinä tahdissa mitä haluan. Usein haluan velttoilla. Jos minulla olisi kaveri mukana, harjoittelisin ehkä tehokkaammin. Toisaalta voisi olla aika rassaavaa, jos treenikaveri olisi hirveä pinko, eikä koskaan saisi ottaa rennommin!

Minä ja kaverini Laura Tallinnan puolimaratonilla.

Ehkä olenkin valinnut yksin liikkumisen siksi, että olen niin vaativa seurani suhteen? Ideaali treenikaveri kun...

-Tsemppaa minua tekemään paremmin

-Mutta ei ole niin väyhäkäs, että koskaan ei voi leppoistaa

-Saati loputtoman energinen, koska väsyn sellaisesta

-Ei ole minua vahvempi/ nopeampi/ notkeampi/ rytmitajuisempi/ koordinaatiokykyisempi (tai ainakaan näitä kaikkia), jotta en tunne itseäni surkeaksi

-Ehdottaa välillä kaljalle lähtöä kun ollaan jo jumppakassien kanssa liikuntakeskuksen eteisessä

-Mutta ei todellakaan joka kerta, eikä varsinkaan silloin kun maratoniin on kaksi viikkoa aikaa

-Voi tulla kanssani maratonille mutta ei jos juoksee 3:45 aikoja

-Ja vaikka juoksisi, niin ei ole kilpailuhenkinen, koska sellaisen kanssa on sietämätöntä treenata

-On seurallinen ja höpöttää rohkaisevasti erityisesti jos minulla on vaikeuksia

-Ei saa kohtausta jos joudun perumaan lyhyellä varoitusajalla

-Uskaltautuu testaamaan omituisia lajeja, mutta ei painosta minua kaikkeen kauheaan kuten vaikka pesäpalloon!

 

Niin... Eikö kuulostakin siltä, että kuka tahansa haluaisi minut treenikaverikseen? (Jos sinä jostain käsittämättömästä syystä haluat, ilmoittaudu kommenttiboksissa!)

Tough Viking -joukkuetoverini Hulda ja Jenny.

Toisaalta esimerkiksi pitkät lenkit menevät mukavammin, jos on seuraa. Siinä ei samalla tavalla tajua, kuinka paljon aikaa ja matkaa on mennyt. Koko juoksuharrastuksestani on paljon kiittäminen puolisoani, joka on ollut seurana pitkillä lenkeillä, joko pyörällä tai juosten. Ainakaan aluksi en olisi saanut tehtyä niitä yksin. Vaikka pitää sanoa, että hän ei täytä varsinkaan kohtaa Ei ole kilpailuhenkinen. Tasavauhtinen juoksu on aivan mahdottomuus, sillä hän kiristää tahtia jatkuvasti kunnes en enää pysy mukana!

Treenaatko mieluummin yksin vai kaverin kanssa? Miksi?

***

I almost always exercise alone. Mostly it's because my schedules I think. Sometimes I would like to have training buddy, but it seems that I might be just a little diffucult person to train with!

Share

Pages