Ladataan...
Gelawej Viyan

HS kirjoitti hyvin taustoitetun kirjoituksen Brother Christmas-tapauksesta. Jutuissa tulee esiin viestejä, joissa Brother Christmas eli Ari Koponen huorittelee ja kirjoittaa rasistisesti.  

Perjantain pressiklubissa käsiteltiin aihetta lisää. Kiitos Maria Manner, olit asiallinen ja selkeä, argumentoit hyvin kirjoituksesi syitä ja journalistin tehtäviä.
 
Sitten Tommi Parkkonen oli äänessä, ja hän normalisoi rasismia näin:
"Se että mies tekee hyväntekeväisyyttä, mutta on samaan aikaan ... elvistelevä spede ... ja jonkun viestin perusteella vaikuttaa olevan ihan yhtä rasisti kuin noin 60% suomalaisista, niin en mä näe niitten tämmöisten viestien ja hänen piirteidensäjulkistamista relevantiksi sen varsinaisen hyväntekeväisyyden kannalta....Jos hän keräisi rahaa erityisetsi vaikka tummaihoisille lapsille tai ulkomaalaisille lapsille ja sit hän kirjoittelee siellä jostain n***stä, niin silloin se olisi mun mielestä relevanttia."
 
Ukkola vastaa: "Tommi, hänen brändinsä perustuu luottamukseen, ihmiset antavat hänelle rahaa sen takia, että he luottavat häneen."
 
Tommi "No, mutta meneekö se luottamus siinä hän jos laittaa välillä jotain tyhmiä viestejä?"
 
Tässä ei ole kyse tyhmistä viestistä! Kyse on rasistisista viestistä, ja Parkkonen toimittajana ei näe sitä isona ongelmana ja jopa normalisoi rasismia näillä kommenteillä. 
Rasismi on valtarakenne, ja jos on esikuvan ja mielipidevaikuttajan asemassa, niin on syytä tarkkailla vielä tarkemmin omia sanomisia.
Rasismin vastustamisen on velvollisuus jonka pitää myös näkyä tällaisissa keskusteluissa.
 
Brother Christmas-tapauksesta on käyty vilkasta keskustelua. Kaipaan kirjoituksia missä tartutaan voimakkasti siihen, että rasistinen kielenkäyttö on ehdottomasti ristiriidassa hyväntekijän roolin kanssa. Sami Kuusela kirjoitti blogin aiheesta, jossa myös vähätellään rasismia. " Jos joku väittää, ettei koskaan ole heittänyt kavereidensa kanssa rasistista tai muuten typerää läppää, on valehtelija. "
 
Rasismin vähättely on kaikkein helpointa ihmisille joihin rasismi ei suoraan kohdistu. Silloin sen voi nähdä pelkkänä lieveilmiönä tai sivuseikkana. Normalisoitunut rasismi on kuitenkin kaikkea muuta kuin sivuseikka niille joihin rasismi kohdistuu, eivätkä he voi valita toisin.

Ladataan...
Gelawej Viyan

Kysyin Facebookissa, mitä ystävilleni tulee mieleen sanasta kurdi. Sain upeita kommentteja. Monelle ensimmäinen assosiaatio oli “rohkeus”. Olen kurdi, ja se on tarkoittanut kasvamista politiikan keskellä. Lapsuudessani kansallisuuteni tarkoitti pelkoa ja sortoa. Iranissa sain puhua kurdia, mutta identiteettiäni yritettiin aina hävittää siellä. Iranin virallisen näkemyksen mukaan olimme urheita vuoristo-iranilaisia, jotka puolustavat Iranin rajoja.

Identiteettini, kieleni ja kulttuurini olivat aina jollain tavalla vääränlaisia. Tiesin jo pienenä, että olin kielletyn kansan jäsen. Se ei ole koskaan ollut helppoa. Kurdit ovat kansa, jolta on evätty kaikki perusoikeudet. Kansa, joka on kokenut kuoleman kaikki muodot miehittäjiltä. Kurdina oleminen on yhtä aikaa vaikeaa ja kaunista. Se on tarkoittanut taistelemista, uskoa parempaan, vapauden rakastamista ja periksiantamuutta, mutta monesti se on tarkoittanut minulle myös kuolemaa ja tärkeiden ihmisten menettämistä vain koska he halusivat puolustaa omia oikeuksiaan. Viimeisin menetykseni oli paras ystäväni Mehmet.

Ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot päättivät Sèvresissä ja Lausannessa, että kurdit eivät saa omaa maata. Eräänä kevätpäivänä vuonna 1988 Irakin Kurdistanissa Halabjassa ihmiset heräsivät omenan tuoksuun. Tuoksu tuli tappavasta kaasusta. Saddam Husseinin tekemässä kaikkien aikojen suurimmassa siviileihin kohdistuneessa kaasuhyökkäyksessä kuoli vähintään 3000 ihmistä.Vuonna 1990 Turkin armeja tuhosi 3500 kurdikylää. Yhdeksän vuotta myöhemmin Turkin turvallisuuspalvelut kidnappasivat kurdijohtaja Abdullah Öcalanin Keniasta CIA:n tuella ja vangitsivat hänet Imralin saarelle. Kaksi vuotta sitten Turkin armeija hyökkäsi kurdikaupunkeihin ja monista kaupunginosista jäi jäljelle vain rauniot. Isis ei ole koskaan tehnyt eroa sotilaiden ja siviilien välille hyökätessään kurdeja vastaan. 

Kurdit ovat jakautunut kansa, jonka historia ja saavutukset mainitaan kirjoissa edelleen joko iranilaisten, turkkilaisten tai arabien ansioina. Kurdeja kohtaan harjoitetusta assimilaatiopolitiikasta huolimatta kansa on säilyttänyt oman kielen ja kultturin. Miehittäjät ovat tehneet parhaansa, jotta kurdit häpeäisivät omaa identiteettiään.

Nyt pitkään alistetut kurdit antavat kuitenkin toivoa paremmasta Lähi-idästä. 

Kurdit ovat Zagrosvuorten periksiantamaton kansa. Mikään ei pysty estämään heitä tanssimasta, ei edes sota tai kuolema. Kurdit ovat vuorten ja tulen kansa. Meidän tärkein juhlamme on kevätpäiväntasauksen ja tulen juhla Newroz. Me olemme maailman suurin kansa ilman omaa valtiota, ja me janoamme vapautta.

Kurdiyhteisössä on paljon ongelmia, kuten kunnian nimessä harjoitettu väkivalta, joka rajoittaa monien naisten vapautta. Toinen ongelma on klaanijärjestelmä, koska se mahdollistaa miehittäjien kanssa tehdyn yhteistyön, jonka tarkoituksena on ylläpitää oman suvun ja klaanin etuja. Yksi esimerkki tästä on Barzanin klaani Irakin Kurdistanin alueella (Etelä-Kurdistanissa).

Kurdinationalismi voi olla vaarallista, mutta kurdit ovat myös esittäneet sille vaihtoehdon. Rojavassa (Länsi Kurdistan, siis Kurdistanin syyrialainen osa) on luotu radikaalin tasa-arvoinen yhteiskuntamalli, jonka tavoitteena on murskata patriarkaatti. Kurdien liikehdintä on saavuttanut paljon ja luonut pohjan yhteiskunnalle, joka on vaihtoehto sekä nationalismille että uskonnolliselle suvaitsemattomuudelle Lähi-idässä.    

 

Näistä syistä kurdina oleminen on minulle tärkeää. Meidän on taisteltava ja toimittava, jotta seuraava sukupolvi voi olla kurdeja ilman pelkoa ja kuolemaa.

Kurdeja tapetaan päivittäin ja maailma on ummistanut silmänsä heidän kärsimyksilleen. Toivon ja uskon silti siihen, että teemme joskus maailman, jossa kaikki saavat olla kotonaan, jossa kansallisuusajattelulla ei ole merkitystä ja kansalaisuus on vain pieni osa ihmistä.

 

                                      Kurdistanin kartta

 

Ladataan...
Gelawej Viyan

 

Kun kuulin Turussa perjantaina tapahtuneesta summittaisesta väkivallasta, järkytyin uhrien puolesta. Toivoin, että haavoittuneet selviäisivät vammoistaan. Tämä oli ensimmäinen toiveeni. 

Toinen toiveeni oli ettei väkivallantekijä olisi maahanmuuttaja tai rodullistettu. Myöhemmin mietin miksi toivoin niin. Mitä väliä, onko hän valkoinen vai ei? 

Valitettavasti elämme ajassa, jossa rodullistetun tekemästä rikoksesta syytetään kaikkia rodullistettuja ja joutuu pelkäämään, että jälleen uudet sivulliset joutuvat kärsimään. Sen sijaan valkoisten rikoksista vastuun kantaa vain tekijä. 

Vaikka natsit järjestävät Suomessa katupartioita ja soihtukulkueita, se ei tee kaikista suomalaisista natseja. Vaikka vain valkoiset suomalaiset ovat tehneet koulusurmia, se ei tee kaikista suomalaisista nuorista vaarallisia ampujia. Vaikka Barcelonan iskun ja Turun väkivallan tekijät ovat marokkolaisia, se ei tee kaikista marokkolaisista potentiaalisia terroristeja. On halveksuttavaa käyttää tällaisia tapahtumia keppihevosina mitään kansanryhmää vastaan. Emme saa lähteä sille tielle. Ihmiset ovat yksilöitä, väkivalta ei edusta mitään ihmisryhmää, kulttuuria tai uskontoa. Väkivalta on meidän kaikkien yhteinen ongelma. Meidän on voitettava viha ja pelko. Älä katso ihmisiä epäluulon läpi äläkä lietso pelon ilmapiiriä. Haluan elää tavallista elämää ja kävellä huomenna Helsingin katuja samanlaisena ihmisenä kuin ennenkin. En halua tuntea ihollani epäileviä katseita.

Kenenkään, joka ei ole ollut väkivaltaa tekemässä tai tukemassa, ei pidä kantaa siitä syyllisyyttä. Ei pidä olettaa, että kenenkään muun kun tekijän pitäisi pyytää mitään anteeksi. Tekijä ei edusta maahanmuuttajia, joten kenenkään ei pidä pyytää näitä tekoja anteeksi vain siksi, että on maahanmuuttaja. Sen sijaan voimme surra tapahtunutta yhdessä. 

Turussa maahanmuuttajat ja suomalaiset ajoivat tekijää takaa yhdessä ja auttoivat uhreja. Tämä on esimerkki inhimillisyydestä, jota meidän tulisi jatkossakin noudattaa. Meidän pitää ottaa enemmän vastuuta toisistamme, ilman vastakkainasettelua, jossa ovat “he” ja “me”. Me olemme samalla puolella. Tarvitsemme enemmän solidaarisuutta ja empatiaa, meidän tulisi ennen kaikkea olla toisillemme ihmisiä. 

 

Syvä osanottoni Turun iskun uhreille ja heidän omaisilleen. 

 

Ladataan...
Gelawej Viyan

Oli kevät ja olin 14-vuotias. Rakastin koulua jota kävin ja koin, että ystäväni olivat maailman parhaita. Ainoa huoleni oli tuleva kesäloma, sen pituus ja mahdollisuudet nähdä ystäviäni kesäloman aikana. Minua ilahdutti tieto siitä, että kesäloma jälkeen, näkisin ystäväni samassa lukiossa, jonka me kaikki aloittaisimme yhdessä.

Sitten koitti se aamu, jolloin koko elämäni ja tulevaisuuteni muuttui, ja unelmani vietiin. Se tapahtui sillä hetkellä, kun tajusin isäni pidätyksen todellisen syyn. Toisin kuin olin luullut, isäni ei ollutkaan lähtenyt lyhyelle matkalle vaan hän oli paennut poliittisista syistä, ja meidän olisi mahdollisimman pian myös lähdettävä. En pysty kuvailemaan miltä se tuntui kodin jättäminen. En pysty mitenkään välittämään tunnetta siitä, kuinka ikävöin niitä aikoja ja kotiani.

Lapsuuteni loppui sinä päivänä,sillä koin että minun piti käyttäytyä kuten nuori nainen. Perheeni tarvitsi tukeani ja minun tuli ymmärtää isäni tilanne. Perheen pitää tukea toisiaan niin hyvänä kuin huonona päivänä. Niin minä tein. Käyttäydyin hyvin ja kiitin myös Suomea ensimmäisen kerran, kun saavuimme kiintiöpakolaisiksi Hankoon. 

Mielestäni maailma kuuluu kaikille, enkä näe että kenenkään pitäisi kysyä lupaa kun vaihtaa kotia. Minusta jokainen ihminen ansaitsee vapaan ja turvallisen elämän, eikä sen saamisesta tai tavoittelemisesta pidä kiittää ketään. 

Olen pohtinut sitä, että riittäävätkö maahanmuuttajien kiitokset koskaan? Koska kiitollisuuden välttämättömyys loppuu? Riittääkö kun on asunut täällä 5 vuotta, saanut työtä ja alkanut maksaa veroja? Riittääkö kun on saanut Suomen kansalaisuuden? Vai pitääkö asua täällä 20, 30 tai 40 vuotta? Koska saan olla kotona, koska lakkaan olemasta vieras tässä yhteiskunnassa?

Suomessa olet maahanmuuttaja ikuisesti, paitsi jos voitat jonkin mitallin tai saat jonkin muun kansainvälisen palkinnon, silloin olet tietysti suomalainen. Tosin silloinkin sinun tulee kiittää Suomea.

Itse valmistuin vastikään ammattikorkeakoulusta, jotkut sanoivat tähän että vau miten hienoa. Hienoa, että olen saavuttanut vieraassa maassa jotain tärkeää. Tai sitten on sanottu hyvä, että sinusta on tullut jotain. Kommentteja joissa tapahtunut nähdään ihmeenä, että todella hienoa että sait tämän mahdollisuuden. Sain armoa, koska minua ei nähdä suomalaisena. En ole ansainnut tätä, vaan se on suotu minulle armosta.

Tämä synnyttää mielikuvan, että yksilön omat kyvyt tai ponnistukset eivät ole yhtä merkittäviä tai ettei minusta olisi tullut mitään siinä toisessa yhteiskunnassa missä synnyin.

Puhuin hiljattain sukulaisteni kanssa. Minua 5-6 vuotta nuoremmat serkkuni olivat valmistuneet maistereiksi. He eivät kiittäneet Irania siitä. Luokkatoverini on väittelemässä tohtoriksi. Kysyin häneltä aikooko hän kiittää Irania siitä. Hän nauroi, ja kysyi miksi ihmeessä, sanoin Suomessa ihmisiltä jotka eivät kuulu kantaväestöön edellytetään sitä. 

En opeta lapselleni, että saatuan ylioppilaslakin tai menestyessään valitsemallaan uralla hänen tulee kiittää Suomea turvapaikan antamisesta isovanhemmilleen joskus aikoinaan. Ei hänen tarvitse kantaa isovanhempiensa historiaa arjessaan jatkuvasti mukana ja olla kiitollinen maalle missä hän on syntynyt. Hänen ei tarvitse epäröidä omaa menestystään tai vahvuuksiaan, sillä se ei ole oikein ketään kohtaan. Enkä tee näin myöskään omalla kohdallani. Olen asunut täällä lähes puolet elämästäni ja kauemmin kuin synnyinmaassani, en suostu enää olemaan ulkopuolinen.

Nähdäkseni vaatimus kiitollisuudesta on tapa, jolla muistutetaan jatkuvasti siitä, että en kuulu tänne. Tämä vaatimus on vallankäyttöä, jolla pidetään usein mustat ja ruskeat maahanmuuttajat kategoriassa “vieraat”. Ärsyynnyn silloin kun maahanmuuttajataustainen urheilija, poliitikko, tohtoriksi väitellyt tutkija tai lääkäri menestyy ja hän kiittää Suomea, homogeenistä Suomea. Ikään kuin se ei olisi myös hänen Suomensa. Tällainen kiitos tuntuu erilaiselta kuin valkoisen suomalaisen kiitos, jossa ei kiitetä  Suomea, vaan perhettä, ystäviä ja tukijoita. Haluaisin tämän saman vapauden koskevan kaikkia täällä asuvia. 

Kukaan ei voi tuntea olevansa  kotonaan yhteiskunnassa, jossa pitää olla kokoajan kiitollinen ja nöyrä. Emme samaan aika voi odottaa, että ihminen on “kunnon” kansalainen ja samalla muistuttaa, että hän ei kuulu tänne ja että hänen tulee olla jatkuvasti kiitollinen ja kaikesta.

Minä kiitän ystäviäni, perhettäni, lastani ja kaikkia ihmisiä jotka ovat tuoneet elämäni iloa ja rakkautta. Kiitän ihmisiä jotka ovat luottaneet minuun ja aina tsempanneet kun minua on yritetty lannistaa. Olen kiitollinen elämälle. 

Rakenteiden ja asenteiden pitää muuttua. Jokaisen pitää kokea olevansa kotona, eikä vieras loppuikäänsä. Minä muutan tämän, sinä muutat. Me muutamme.

 

Pages