Ladataan...
gg and the moon

 

Toscana, Italia 7/2014

Sue muutti huoneeni vapaaseen sänkyyn, kun olin ollut Castel del Pianossa jo yli kaksi viikkoa.

Ensin olin hitusen ennakkoluuloinen – mitenköhän me kaksi, 30 vuoden ikäerolla olevaa naista, oikein tulemme juttuun.

Aluksi minulla oli kirjaimellisesti ongelmia ymmärtää häntä – Uuden-Seelannin aksentti oli jossain sanoissa niin vahva, että kolmen kerran tarkennuksen jälkeen vain esitin, että tiesin, mitä hän puhuu.

Muutaman päivän päästä ymmärsin tai osittain arvasin kaiken ja mietin, tarttuisikohan minuun tällainen tapa puhua.

Ymmärsimme toisiamme myös ihan eri tasolla – molemmat kaipasimme yksinoloa, satunnaista jutustelua elämästä ja syvimmistä salaisuuksista, sekä punaviiniä. Saatoimme päivän töiden jälkeen maata sängyillämme, lukea kirjaa, kirjoittaa tai lähettää viestejä kotimaihimme, mutta kun auringonvalo vaihtui keltaisemmaksi katsoimme toisiamme yhtä aikaa ja päätimme lähteä lähikylään lasilliselle, ennen kuin aurinko laskee.

Join Suen kanssa ensimmäisen Aperol Spritzin ja opin häneltä, kuinka hyvin sipsit ja punaviini sopivat yhteen.

Opin, että arkeaan ja unelmiaan voi muuttaa minkä ikäisenä tahansa ja sen, että kaikesta pääsee yli, kunhan hyväksyy, että elämässä käy usein täysin suunnittelemattomia asioita. Hän myös syvensi rakkauttani kissoja kohtaan näyttämällä omien rakkauseläinten kuvia.

Usein kävelimme kotiin pimeydessä, taustalla kuuluivat sirkat ja koirat haukkuivat meidän ohittaessa heidän pihansa. Sue nauroi ja hieman pyöritteli silmiään, kun hiprakassa tein käsilläseisontoja huoneessamme ja paitani valahti kasvoilleni, olin kuulemma elämäniloa ja huolettomuutta täynnä.

Minulla on aina pieni pala Sueta sydämessäni – hän tapasi aina sanoa isn’t it just, konfirmaatioksi sanomalleen. This plum is so lovely, isn’t it just? Ah, that book is quite wonderful, isn’t it just?

Ja nyt teen aivan samaa, ja se on aika ihanaa, isn’t it just?

Paina sydäntä tai seuraa Instagramissa ja Bloglovinissa!

 

 

Share

Ladataan...
gg and the moon

Kävelen Kaisaniemen metroasemalla uuden ystäväni kanssa. Syön leffapoppareita punaisesta kartonkilaatikosta, puhumme simpansseista ja lämpimästä valosta.

Kävimme juuri katsomassa Jane-elokuvan DocPoint-festivaaleilla. Se oli upea. Kaunis. Inhimillinen. Monenlaisia ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Samaistun niin monessa asiassa Janen elämään ja ajatusmaailmaan, etenkin lapsuusvuosiin. Ensimmäistä kertaa Suomessa näin koko salin taputtavan elokuvan loputtua.

Vasta kun seuralaiseni lähti ja jäin yksin metroon, huomasin kuinka vahva minusta lähtevä popcornin tuoksu on. Ja huomasin, kuinka minua ei kiinnostanut se. Se mikä kiinnosti, oli havainto siitä, kuinka ailahtelevainen oma mieli on - kun jää yksin ilman ”turvaa”, sitä kuvittelee kaikenlaisia häpeän aiheita itselleen. 

Sosiaalinen häpeä. En ole ikinä käyttänyt tätä termiä ja olen niin onnellinen, että leffaseuralaiseni sanoi sen tänään ääneen. Kuulemma minulla ei ole mitään sosiaalista häpeää, kun esimerkiksi jään katsomaan lopputekstejä ja lähden aina salista viimeisenä ulos. Mutta pyh, voisinpa ottaa tuollaisen kohteliaisuuden vastaan, näitä sisäänrakennettuja sosiaalisia paineita ja häpeän aiheita on paljon, ja vuosi vuodelta alan nauttia, suorastaan rakastaa niiden purkamista.

Smash, on ok kävellä yksin kadulla ja nauraa ääneen (esim. Podcasteille, kaverin viesteille, hassun näköiselle linnulle).

Fuck it, voin sanoa tuntemattomalle kehun (tai että hänellä on ripsaria poskessa), koska miksi ei?

Boom, yritin vartin verran keksiä tähän jotain kolmatta esimerkkiä (koska kaksi näyttää aika tyhmältä tässä tilanteessa), mutten keksi. Ehkä myöhemmin.

Jään pois metrosta, bussiin on vielä yhdeksän minuuttia. Kävelen muutamia bussipysäkkejä eteenpäin, ulkona on kylmempi kuin aamulla. Unohdin hanskat kotiin, joten vaistomaisesti laitoin kädet taskuihin, mutta yhtä vaistomaisesti muistin äidin sanoneen pidettävän ainakin yhden käden ”vapaana”, jottei löisi päätään liukastuessaan. Tunsin taskussani ylijääneen koirankakkapussin ja kävelin loppumatkan neonvihreä kakkapussi käteni ympärillä. Koska ketä kiinnostaa. Ja oikeasti, se vähän suojasi pakkaselta.

 

Disclaimer: edelleen häpeän herkkukasan ostamista kaupassa (ostan aina muutaman vihanneksen samaan aikaan, ettei näytä niin pahalta) ja laulamista muiden kuullen. Ja saatan pidättää hengitystäni, jotta kanssamatkustajat eivät huomaa kuinka hengästynyt olen juostuani bussiin.

 

Mitä sosiaalisen häpeän aiheita sinulla on?

Share

Ladataan...
gg and the moon

Ah, olen kasvamassa päivä päivältä enemmän ihmiseksi, joka tekee kerralla enemmän ruokaa ja täyttää jääkaapin 3-5 erilaisella ateriakokonaisuudella, joita voi syödä ja yhdistellä seuraavina päivinä.

Oikeasti, parasta.

En ikinä ajatellut, että minusta olisi tähän, koska harvoin suunnittelen, mitä teen esimerkiksi tulevana viikkona ruoaksi. Ensinnäkin siksi, että miten joku voi tietää, mitä ensi keskiviikkona tekee mieli ja toiseksi, koska minun ei yksinkertaisesti ole tarvinnut. Rakastan ruoanlaittoa ja teen sitä usein, mutta voin syödä myös yliopistolla ja töissä, sekä olen puolet viikosta lounasaikaan kotona, mikä helpottaa elämää valtavasti. Eikä ole lapsia, silloin saattaisin ehkä vähän miettiä elämääni paria tuntia pidemmälle. Mutta näiden syiden vuoksi en ole ikinä tähdännyt sellaiseen viikon kauppalistan tekemiseen.

Nyt kun olen marraskuusta lähtien muuttanut vienosti ruokailujeni suuntaa, olen myös oppinut uusia tapoja, löytänyt uusia kasviksia ja lempiruokia. Olen huomannut, että haluan, että jääkaapista löytyy aina jonkinlaista itsetekemää paputahnaa ja kastiketta (salaateille ja uunijuureksille) ja elämää helpottaa valtavasti, kun voi valita lounaaksi juurikin jonkin edellisten päivien pääruoista, tai kasata lautaselle erilaisia komponentteja.

Eilen tulin kotiin yliopistolta ja kasasin kymmenessä (!) minuutissa itselleni tämännäköisen lounaan. Oikeasti, voitteko uskoa?

Olin muutama päivä sitten käyttämässä ensimmäistä kertaa mungpapuja ja halusin tehdä jotain erittäin simppeliä, jossa maistaisin ja tutustuisin papuihin ilman esimerkiksi mausteista tomaattikastiketta. Löysin reseptin, joka kuulosti aivan liian helpolta ollakseen oikeasti nautinnollista, mutta koska sinä päivänä tämä oli ihan vain välipala ennen illallista, päätin kokeilla sitä. Silloin minulla ei ollut edes korianteria (onko kukaan muu huomannut erittäin minikasvuisia koriantereita kaupassa, joita en itse millään raaski ostaa..) mutta suosittelen äärimmäisen paljon sen laittamista, on nimittäin aika oleellinen maun kannalta.

Sielua ja mahalaukkua lämmittävä keitto tulee kyllä jäädäkseen sellaisille päiville, kun on jostain syystä muistanut liottaa papuja ja haluaa nopean ja virkistävän aterian.

Jämälounaallani kippasin päälle kourallisen korianteria ja tein keiton seuraksi kauraleipää hummuksella ja toisen avokadolla. Ihanaa.

Raikas mungpapukeitto

4dl liotettuja mungpapuja

4-6 siivutettua valkosipulinkynttä

kasvislientä

½ sitruunan mehu

suolaa, mustapippuria (+kurkumaa)

päälle korianteria

 

Paahda valkosipuli pannulla, lisää vettä tarpeen mukaan. Lisää mungpavut ja keitä kunnes ovat kypsiä, sekoita joukkoon mausteet ja sitruunamehu. Tarjoiluun korianteria.

Alkuperäinen resepti täältä! Minulta oli kurkuma loppu, eikä ollut chiliä ja laitoin 5 valkosipulinkynttä ohuina siivuina valkosipulitahnan sijaan.

 

Paina sydäntä tai seuraa Instagramissa ja Bloglovinissa!

Share

Ladataan...
gg and the moon

Toscana, Italia 7/2014

Menimme nukkumaan yleensä jo kymmenen jälkeen.

Pimeys Toscanan kukkuloilla on niin syvää ja pehmeää – ei katulamppuja, ei naapureita, ei pihavaloja. Elimme auringon aikaa, en tarvinnut kelloa kokonaiseen kuukauteen.

Asuin upean naisen ja tämän teini-ikäisen tyttärensä kanssa, autoin heitä maalaamaan seiniä ja puhdistamaan katon nurkat hämähäkinseiteistä. Koska olin siellä kuukauden, tutustuin moniin muihin reissaajiin, jotka tulivat muutamaksi päiväksi tai viikoiksi. Kokkasin kaikille kasvisruokaa illalliseksi, joskus myös lounaaksi. Kävelin paljain jaloin koko ajan, hiukset vähän takussa, meikittä.

Talon kissa Stella tai englanniksi Star oli ensimmäinen kissa, johon olen tutustunut ja josta olen tykännyt – ennen sitä olin vain ja ainoastaan koiraihminen (ja no myös possu- ja lammasihminen, mutta en ainakaan kissaihminen). Aamujoogan aikana Stella käveli selälläni, kun olin alaspäin katsovassa koirassa ja makasi mahallani, kun olin savasanassa. Pieniä huomionosoituksia, mutta paljon omaa tilaa, molemmille.

Yhtenä iltapäivänä taivas tummui ja sitten repesi – peukalonpään kokoiset pisarat löivät 400-vuotiasta kivitalon kattoa niin tiheään, että luulimme sen pettävän alta. Emme ennättäneet edes laskea yhteen, kun ukkonen jyrähti ja voimallaan katkaisi meidän sähkömme. Riisuin vaatteeni ja juoksin nurmikolle, lämmin sade on yksi elämäni suurimmista onnellisuuden takaajista. Istuimme kynttilänvalossa keittiön pyöreän pöydän ääressä ja joimme teetä, olivathan talon omistajat muuttaneet tänne Britanniasta.

En muista, oliko se tämä yö vai sitä seuraava, mutta makasin yksin parisängyssä, johon sain siirtyä muutamaksi yöksi, kun talo oli tyhjillään, ja kuulin Stellan maukuvan ulko-ovella. Kissan kohtaloa ei oltu vielä päätetty – tuleeko siitä myös sisäkissa, vai vaan ulkokissa, joten minulla oli vapaus valita, mitä teen. Kaiken sateen jälkeen en voinut olla antamatta periksi, laitoin päälle neuleen, astuin hiljaa makuuhuoneeni ovesta ulos ja kävelin narisevat puuportaat alakertaan.

Oli aivan pimeää, etsin ovenkahvaa. Stella maukui yhä kovempaa, mietin, onkohan tämä nyt yhtään hyvä idea viettää yö tämän kissanaisen kanssa.

Avasin oven ja pimeys muuttui vielä intensiivisemmäksi. Kuitenkin näytti siltä, että jokin pihalla välähti. Ihan pienen pieni valonlähde jossakin, en ollut aivan varma. Räpytin silmiäni, ikään kuin voisin tottua valottomuuteen. Ja joka kerta kun avasin silmäni, valopilkut olivat siirtyneet eri paikkaan. Ja niitä oli kymmeniä. Räpsin silmiäni ehkä kymmenen kertaa, auki ja kiinni, luulin hetken aikaa tulevani hulluksi, näkeväni näkyjä. Mutta ne olivat kiiltomatoja. Nurmikko, puskat, puiden rungot, kivet, täynnä kiiltomatoja. Niin kirkasta vihreää ja valkoista en ole sen jälkeen nähnyt, olin pakahtua. Onnesta, kauneudesta, maailmasta, luonnosta.

Istuin rappusille ja vain olin, Stella pujahti sisään, häntä käsivarttani hipoen.

 

Paina sydäntä tai seuraa Instagramissa ja Bloglovinissa!

 

Share

Pages