Matkamaanantai – Toscanan pimeys ja kiiltomadot

gg and the moon

Toscana, Italia 7/2014

Menimme nukkumaan yleensä jo kymmenen jälkeen.

Pimeys Toscanan kukkuloilla on niin syvää ja pehmeää – ei katulamppuja, ei naapureita, ei pihavaloja. Elimme auringon aikaa, en tarvinnut kelloa kokonaiseen kuukauteen.

Asuin upean naisen ja tämän teini-ikäisen tyttärensä kanssa, autoin heitä maalaamaan seiniä ja puhdistamaan katon nurkat hämähäkinseiteistä. Koska olin siellä kuukauden, tutustuin moniin muihin reissaajiin, jotka tulivat muutamaksi päiväksi tai viikoiksi. Kokkasin kaikille kasvisruokaa illalliseksi, joskus myös lounaaksi. Kävelin paljain jaloin koko ajan, hiukset vähän takussa, meikittä.

Talon kissa Stella tai englanniksi Star oli ensimmäinen kissa, johon olen tutustunut ja josta olen tykännyt – ennen sitä olin vain ja ainoastaan koiraihminen (ja no myös possu- ja lammasihminen, mutta en ainakaan kissaihminen). Aamujoogan aikana Stella käveli selälläni, kun olin alaspäin katsovassa koirassa ja makasi mahallani, kun olin savasanassa. Pieniä huomionosoituksia, mutta paljon omaa tilaa, molemmille.

Yhtenä iltapäivänä taivas tummui ja sitten repesi – peukalonpään kokoiset pisarat löivät 400-vuotiasta kivitalon kattoa niin tiheään, että luulimme sen pettävän alta. Emme ennättäneet edes laskea yhteen, kun ukkonen jyrähti ja voimallaan katkaisi meidän sähkömme. Riisuin vaatteeni ja juoksin nurmikolle, lämmin sade on yksi elämäni suurimmista onnellisuuden takaajista. Istuimme kynttilänvalossa keittiön pyöreän pöydän ääressä ja joimme teetä, olivathan talon omistajat muuttaneet tänne Britanniasta.

En muista, oliko se tämä yö vai sitä seuraava, mutta makasin yksin parisängyssä, johon sain siirtyä muutamaksi yöksi, kun talo oli tyhjillään, ja kuulin Stellan maukuvan ulko-ovella. Kissan kohtaloa ei oltu vielä päätetty – tuleeko siitä myös sisäkissa, vai vaan ulkokissa, joten minulla oli vapaus valita, mitä teen. Kaiken sateen jälkeen en voinut olla antamatta periksi, laitoin päälle neuleen, astuin hiljaa makuuhuoneeni ovesta ulos ja kävelin narisevat puuportaat alakertaan.

Oli aivan pimeää, etsin ovenkahvaa. Stella maukui yhä kovempaa, mietin, onkohan tämä nyt yhtään hyvä idea viettää yö tämän kissanaisen kanssa.

Avasin oven ja pimeys muuttui vielä intensiivisemmäksi. Kuitenkin näytti siltä, että jokin pihalla välähti. Ihan pienen pieni valonlähde jossakin, en ollut aivan varma. Räpytin silmiäni, ikään kuin voisin tottua valottomuuteen. Ja joka kerta kun avasin silmäni, valopilkut olivat siirtyneet eri paikkaan. Ja niitä oli kymmeniä. Räpsin silmiäni ehkä kymmenen kertaa, auki ja kiinni, luulin hetken aikaa tulevani hulluksi, näkeväni näkyjä. Mutta ne olivat kiiltomatoja. Nurmikko, puskat, puiden rungot, kivet, täynnä kiiltomatoja. Niin kirkasta vihreää ja valkoista en ole sen jälkeen nähnyt, olin pakahtua. Onnesta, kauneudesta, maailmasta, luonnosta.

Istuin rappusille ja vain olin, Stella pujahti sisään, häntä käsivarttani hipoen.

 

Paina sydäntä tai seuraa Instagramissa ja Bloglovinissa!

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.