Parisuhteista pakenemisen mestari ja muutama pahoittelukirje

gg and the moon

Olen heittänyt vuosien varrella todella hauskoja vitsejä kavereilleni siitä, että minulla ei ole ollut vakituista parisuhdetta (ennen J:tä), sillä tiesin heti, olenko kiinnostunut ihmisestä vai en. Joten tapanani oli vain kadota aina ensitapaamisen jälkeen tai kun meno alkoi tuntua henkisesti ahdistavalta. Ei siinä muuten mitään - olen iloinen, että en ole kokenut painetta jatkaa suhdetta, jossa en haluaisi olla, mutta se tapa, jolla katosin, on todella ikävä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, järkyttää ja hävettää. Se, että en vastaa viesteihin ja otan reippaasti etäisyyttä, ei ollut yhtään coolia, vaan pelkuruutta. En arvostanut toista ihmistä, en käynyt asioita läpi, käyttäydyin itsekkäästi. Vaikka luulin, että ”molemmat päästään helpommalla”, kun vain jätän reagoimatta viesteihin, kyllähän siitä nyt ymmärtää, mikä on homman nimi. Kaikki tämä siksi, että minulla ei ollut vahvuutta sano ei kasvotusten.

Säälittää. Sekä minua, että minun treffikumppaneita.

Joskus asia on myös mennyt toisinpäin, jolloin olen useimmiten ollut helpottunut. Tai kerran ollessani jonkun kanssa yli kolme kuukautta (valtava juttu!), suhteen loppumiselle oli niin selkeä syy, josta molemmat tiesi, ettei suhde voi jatkua. Asiasta olisi helposti pystynyt keskustelemaan, osoittaa kunnioitusta toiselle ja yrittää ymmärtää. Uskomalla ja luottamalla, että toinen puhuu totta ikävistä asioista, ei tarvitse ylianalysoida. Koska harvoin ihmiset vaivaantuvat keksimään niin paljon valheita.

Eeva Kolu kirjoitti kirjoittavansa kirjeitä ihmisille ja polttavansa ne. Mietin, olisiko minulla ketään, jolle haluaisin kirjeen lähettää.

Ja voi tytöt, niitä löytyi aika paljon.

Jo pelkästään se, että soin näille pinnan alle muhineille möröille aikaani, kevensi oloani. Monet niistä vaikuttivat pahemmilta kuin olivat. Tai ne oli jo sovittu kauan sitten. Tai olen vain päästänyt irti, koska uskon heidän tehneen samoin. Ja tämähän ei poista mahdollisuutta siihen, että pääset pyytämään anteeksi toiselta ihan kasvotusten – minusta tuntuu, että tämmöinen henkinen valmistautuminen tekee anteeksipyynnöstä pyyteettömämmän, aidomman ja kivuttomamman, jos sellainen tilanne tulee vastaan.

Siksi kirjoitin (ja kirjoitan – ei niitä kaikkia voi kohdata yhdeltä istumalta, enkä haluakaan). Tekstiä tuli paljon. Pienistä puroista virtaavat joet valtameriin, ja tässäkin sisältä kumpusi sellaista settiä, jota en muistanut tapahtuneenkaan.

Ja ei, niitä kirjeitä ei ”- - ollut tarkoitettu heille, vaan minulle. Jotta minun ei enää tarvitsisi pyöritellä niitä juttuja.”, kirjoitti Kolu ja vahvistin minä. Kyllä.

Seuraavaksi voisin kokeilla sitä kirjeiden polttamista.

 

Jos haluat, paina sydäntä tai seuraa Bloglovinissa!

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.