Ladataan...
gg and the moon

 

Toscana, Italia 7/2014

Sue muutti huoneeni vapaaseen sänkyyn, kun olin ollut Castel del Pianossa jo yli kaksi viikkoa.

Ensin olin hitusen ennakkoluuloinen – mitenköhän me kaksi, 30 vuoden ikäerolla olevaa naista, oikein tulemme juttuun.

Aluksi minulla oli kirjaimellisesti ongelmia ymmärtää häntä – Uuden-Seelannin aksentti oli jossain sanoissa niin vahva, että kolmen kerran tarkennuksen jälkeen vain esitin, että tiesin, mitä hän puhuu.

Muutaman päivän päästä ymmärsin tai osittain arvasin kaiken ja mietin, tarttuisikohan minuun tällainen tapa puhua.

Ymmärsimme toisiamme myös ihan eri tasolla – molemmat kaipasimme yksinoloa, satunnaista jutustelua elämästä ja syvimmistä salaisuuksista, sekä punaviiniä. Saatoimme päivän töiden jälkeen maata sängyillämme, lukea kirjaa, kirjoittaa tai lähettää viestejä kotimaihimme, mutta kun auringonvalo vaihtui keltaisemmaksi katsoimme toisiamme yhtä aikaa ja päätimme lähteä lähikylään lasilliselle, ennen kuin aurinko laskee.

Join Suen kanssa ensimmäisen Aperol Spritzin ja opin häneltä, kuinka hyvin sipsit ja punaviini sopivat yhteen.

Opin, että arkeaan ja unelmiaan voi muuttaa minkä ikäisenä tahansa ja sen, että kaikesta pääsee yli, kunhan hyväksyy, että elämässä käy usein täysin suunnittelemattomia asioita. Hän myös syvensi rakkauttani kissoja kohtaan näyttämällä omien rakkauseläinten kuvia.

Usein kävelimme kotiin pimeydessä, taustalla kuuluivat sirkat ja koirat haukkuivat meidän ohittaessa heidän pihansa. Sue nauroi ja hieman pyöritteli silmiään, kun hiprakassa tein käsilläseisontoja huoneessamme ja paitani valahti kasvoilleni, olin kuulemma elämäniloa ja huolettomuutta täynnä.

Minulla on aina pieni pala Sueta sydämessäni – hän tapasi aina sanoa isn’t it just, konfirmaatioksi sanomalleen. This plum is so lovely, isn’t it just? Ah, that book is quite wonderful, isn’t it just?

Ja nyt teen aivan samaa, ja se on aika ihanaa, isn’t it just?

Paina sydäntä tai seuraa Instagramissa ja Bloglovinissa!

 

 

Ladataan...
gg and the moon

Kävelen Kaisaniemen metroasemalla uuden ystäväni kanssa. Syön leffapoppareita punaisesta kartonkilaatikosta, puhumme simpansseista ja lämpimästä valosta.

Kävimme juuri katsomassa Jane-elokuvan DocPoint-festivaaleilla. Se oli upea. Kaunis. Inhimillinen. Monenlaisia ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Samaistun niin monessa asiassa Janen elämään ja ajatusmaailmaan, etenkin lapsuusvuosiin. Ensimmäistä kertaa Suomessa näin koko salin taputtavan elokuvan loputtua.

Vasta kun seuralaiseni lähti ja jäin yksin metroon, huomasin kuinka vahva minusta lähtevä popcornin tuoksu on. Ja huomasin, kuinka minua ei kiinnostanut se. Se mikä kiinnosti, oli havainto siitä, kuinka ailahtelevainen oma mieli on - kun jää yksin ilman ”turvaa”, sitä kuvittelee kaikenlaisia häpeän aiheita itselleen. 

Sosiaalinen häpeä. En ole ikinä käyttänyt tätä termiä ja olen niin onnellinen, että leffaseuralaiseni sanoi sen tänään ääneen. Kuulemma minulla ei ole mitään sosiaalista häpeää, kun esimerkiksi jään katsomaan lopputekstejä ja lähden aina salista viimeisenä ulos. Mutta pyh, voisinpa ottaa tuollaisen kohteliaisuuden vastaan, näitä sisäänrakennettuja sosiaalisia paineita ja häpeän aiheita on paljon, ja vuosi vuodelta alan nauttia, suorastaan rakastaa niiden purkamista.

Smash, on ok kävellä yksin kadulla ja nauraa ääneen (esim. Podcasteille, kaverin viesteille, hassun näköiselle linnulle).

Fuck it, voin sanoa tuntemattomalle kehun (tai että hänellä on ripsaria poskessa), koska miksi ei?

Boom, yritin vartin verran keksiä tähän jotain kolmatta esimerkkiä (koska kaksi näyttää aika tyhmältä tässä tilanteessa), mutten keksi. Ehkä myöhemmin.

Jään pois metrosta, bussiin on vielä yhdeksän minuuttia. Kävelen muutamia bussipysäkkejä eteenpäin, ulkona on kylmempi kuin aamulla. Unohdin hanskat kotiin, joten vaistomaisesti laitoin kädet taskuihin, mutta yhtä vaistomaisesti muistin äidin sanoneen pidettävän ainakin yhden käden ”vapaana”, jottei löisi päätään liukastuessaan. Tunsin taskussani ylijääneen koirankakkapussin ja kävelin loppumatkan neonvihreä kakkapussi käteni ympärillä. Koska ketä kiinnostaa. Ja oikeasti, se vähän suojasi pakkaselta.

 

Disclaimer: edelleen häpeän herkkukasan ostamista kaupassa (ostan aina muutaman vihanneksen samaan aikaan, ettei näytä niin pahalta) ja laulamista muiden kuullen. Ja saatan pidättää hengitystäni, jotta kanssamatkustajat eivät huomaa kuinka hengästynyt olen juostuani bussiin.

 

Mitä sosiaalisen häpeän aiheita sinulla on?