Kuolema on kaveri

Minulta kysytään monesti, mistä saan rohkeuteni, kuinka uskallan olla oma itseni ja no, miten minusta tuli minä. Enemmän ja vähemmän kai meiltä kaikiltahan sitä taidetaan kysellä ja me kyselemme sitä muilta.

Vihaan ja rakastan tuota kysymystä. Vihaan siksi, että en osaa (ainakaan vielä) kovin hyvin vastata siihen, ja rakastan siksi, että se kiinnostaa minua(kin) älyttömästi. Mikä on syy myös siihen, miksi viihdyin aikoinaan psykologian tunneilla niin hyvin.

No, syitä siihen, miksi lopulta olemme mitä olemme, löytyy toki miljoona, mutta luulen hackanneeni yhden merkittävän niin kutsutun rohkeuteni tekijän. Siis sen lisäksi että teiniajan hormonit laittoivat minut niin sekaisin ja kapinaan, ettei aikuisena enää ollut takaisinpaluuta.

Ajattelen nimittäin kuolemaa. Päivittäin. Ehkä jopa kymmeniä kertoja päivässä. Ajattelen sitä tietä ylittäessäni, parvekkeella, uutisia lukiessani, kokiessani voimakkaita tunteita, ollessani tylsistynyt ja erityisesti tarkkaillessani elintoimintojani - kuten juomista, syömistä ja ulostamista. "Kaikki tämä toimii nyt niin mutkattomasti ja arkisesti, mutta jonain päivänä koko systeemi on sammunut. Hassua!" Ajattelen kuolemaa silloin, kun kaikki on superhyvin ja myös silloin, kun kaikki on ihan perseellään. En ajattele sitä peläten, vaan tiedostaen ja verraten. Tämä hetki vs. kuolema. Sitä voisi sanoa mieleni pohjavireeksi. Kuolema on ajatusten lisäksi paljon myös puheessani. Mainitsen sen joka päivä jossain yhteydessä.

Hassua, etten ole aiemmin kunnolla tiedostanut tätä. Tai sitten olen luullut, että kaikkihan me koko ajan kuolemaa kelataan. Mutta ehkä kaikki eivät kelaakaan. Ehkä jotkut sulkevat kuoleman pois ajatuksistaan, elämästään ja päiväkirjoistaan. Ihan hyvää kivunsiirtoa. Ainut vain, että siinä saattaa iskeä paniikki joku kaunis päivä, kun kuolemaa ei enää voikaan ajatuksellaan siirtää. "Oisitte heti sanonu, että mä kuolen! Oisin tehny ainaki sata juttua toisin, jos oisin tienny", kuuluisi minun suustani, jos alkaisin kaveraamaan kuoleman kanssa vasta viidenkympin tuolla puolen.

Isäni ihmetteli joitain päiviä sitten, kun "alle 25-vuotias puhuu niin paljon kuolemasta". Hahah. Silloin tajusin, että ehkä se on minun tapani elää elämääni jotenkin "oikein". Tiedättekö? Sanoa ne asiat, jotka sanomatta jätettynä kaduttaa ja tehdä ne rohkeutta vaativat teot, jotka tekemättä jääneenä jättäisivät minut elämään puolielämää. 

Olemme siis kuoleman kanssa kaverita. Meidän suhteestamme huomaan aina, miten elämässäni menee. Jos kuolema on tuttu ja turvallinen, vanha kaima, tiedän eläväni arvojeni mukaisesti, olevani läsnä, rakkaudessa. Egoni toimii hyvänä renkinä sielulleni, eikä toisin päin. Jos taas kuolema pelottaa, ahdistaa ja ajaa minut öisin sängyssä pyöriessä hulluuden partaalle, se on a. ihan kamalaa ja b. merkki siitä, että jokin elämässäni on ristiriidassa. En ole valmis kuolemaan, mikä on jo itsessään ristiriidassa elämän kanssa. Me kun emme lähde sitten, kun olemme valmiita, vaan sitten, kun meidän aika tulee. Se on elämisen ehto. Rimpuilun sijaan suosittelen tietenkin antautumista.

Näin keväisin palaan lukemaan Saima Harmajan runoja. Ja liikutun. Niissä on niin autenttisella tavalla koko ajan läsnä kuolema, vaikka runot ovatkin toiveikkaita ja elämää ylistäviä. Se on minun elämänkatsomukseeni jotenkin hirmu loogista, sillä täysin elossa oleva ihminenhän on täynnä kuolemaa.

Harmaja kuoli minun ikäisenäni. Keväällä, huhtikuussa, 1937. Sitä ennen hän onneksi ehti luoda paljon runoja, joista osa kirjoitettu suoraan sairaalan sängyltä. (Jälleen yksi muistutus siitä, miksi jokaisen pöytälaatikkokirjailijan ja -runoilijan tulisi kaivaa luomuksensa esiin, saattaa ne valmiiksi vaikka väkisin ja lykätä maailmalle! Koskaan kun ei tiedä, kenen keväitä ne vielä joskus ilahduttavat.) Yksi hänen ensimmäisistä runoista onkin nimeltään "Huhtikuu", joka on mielestäni aika tarkka kuvaus keväästä. Siitä, miltä se tuntuu sielussa. Runo päättyy sanoihin:

Ei yhtään ikävöivää päällä maan / voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan! / Ei ketään, joka kaipaa kylliksi / sen tiedän – enkö sitä tietäisi! 

Ihana ajatella, että vaikka elämä lopulta hänet keväällä jättikin, kevät ei koskaan jättänyt häntä.

Kuoleman ajattelu on kyllä sellainen pikakeino, jolla laittaa asiat todella nopeasti tärkeysjärjestykseen. Sellaiseen perspektiiviin, jossa asioita tavallaan katselee kaukaa ylhäältä, mutta ennen kaikkea ihan läheltä ja ruohonjuuritasolta, sydämestä. 

Onko kuolema small talkina ihan peruskauraa, vai ihan kamalan tahditonta?

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Käytän itse kuolemaa stressinhallintakeinona.

"Apua helvetti en saa gradua valmiiksi"

"me kaikki kuollaan, mitään ei jää jäljelle, millään ei ole mitään väliä --> mitä väliä gradulla lopulta on?"

--> stressi poissa

Tätä mantraa hoen itselleni aina kun jokin "turhanpäiviäinen" asia ahdistaa. Toimii hyvin esim. ulkonäkökriiseihin ja sosiaalisiin kriiseihin.

Puhun kuolemasta usein ja keveästi. Kuin säästä. Toisinaan tekisi mieli taas huutaa ihmisille, jotka valittavat "turhista" asioista saarnan tavoin, että cmoooooon me kuollaan kaikki ELÄKÄÄ IHMISET VIELÄ KUN VOITTE.

Mutta... Voin ajatella kuolemaa myös eri tavalla. Olen aina ajatellut, että ihmisillä on eräänlainen defenssi, joka mahdollistaa sen, ettei kuolemaa _oikeasti_ ajatella kovinkaan usein. Ei vaikka siitä puhuttaisiin. Tämä on varsin absurdia, koska sen kuuluisi olla se ainoa asia, josta huolehditaan ja jota vatvotaan. Se ainoa asia, jolla lopulta on väliä. Mutta tosiaan. Jotenkin sitä pystyy ajatella kuolemaa ilman, että ihan oikeasti aktiivisesti AJATTELEE sitä.

Sitten on niitä hetkiä, kun ihan oikeasti ajattelee kuolemaa. Ne ovat itselleni todella kuvottavia hetkiä. Nytkin, vaikka kirjoitan tätä viestiä, en tunne mitään. Mutta silloin, kun kuolemanpelko iskee, se tuntuu jäätävältä katujyrältä ja psykoosilta tornadon sisällä. Silloin tekisi mieli kuolla, koska sitä kuolemaa ei pysty käsitellä. Jotenkin oudosti olen kehittänyt tähänkin defenssin ja aina kun tällainen ajatus tulee (noin kerran kuussa), siirrän väkisin ajatukseni muualle. Minkään muun asian suhteen en pysty tällaista ajatuksen siirtoa tekemään yhtä tehokkaasti. Niin omituista!

En tiedä, pitäisikö näissä hetkissä kohdata joskus se kuolema ja oikein ajatella sitä, mutta tunne on niin vastenmielinen fyysisestikin, että en ole tohtinut.

Yhdessä elokuvassa kuvattiin hienosti sitä, miten kuoleman voi kokea, jos se tulee "liian" lähelle:

"Sometimes it feels like there's a veil between you and death.
But that veil disappears when you lose someone you loved or someone who was close to you dies
and you see death clearly
for a second..

But later the veil returns and you carry on living.
Then things will be alright again."

Vierailija (Ei varmistettu)

En muista taas millä kurssilla asiaa käsiteltiinkään yliopistolla, mutta ihmisellä tosiaan on kuolemansuhteen eräänlainen defenssi. Voit ajatella asiaa mutta silti se tuntuu jotenkin epätodelta, en usko että kukaan todella osaa kuvitella tai ajatella millaista on kun ei enää ole aivojen jatkuvasti raksuttaessa kun yrität oarhaasi mukaan ajatella tyhjyyttä. Kukaan ei oikeasti tiedä miltä kuolema tuntuu tai mitä on kuolemaa seuraava ei mitään. Uskovat voivat ajatella tietysti jotain olevan, joka tavallaan myös on defenssi. On helpompi ajatella, että jotain vielä on tulossa, kuin että aivotoiminnan lakatessa kovalevy on ns. tyhjennetty mustaan aukkoon josta mitään ei voida palauttaa ja jäljellä on pelkkä kuori. Tai ties vaikka ovatkin oikeassa, kukaan ei tiedä eikä mitään arvauksia tavallaan edes ole. Kun puhutaan kuolemasta voidaan vain kuvitella todella tietämättä mitään kehollisten toimintojemme ylitse.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihan järjetön ahaa elämys tuli tästä! Minäkin olen sellainen, joka ajattelee kuolemaa usein ja ihan arkisissakin tilanteissa. Ja tosiaan, silloin on eniten ajatus kuolemasta ahdistanut, kun elämässä on jokin asia ihan vinksallaan päin persettä! Ja taas kun elämä on mukavassa tasapainossa, sitä pystyy neutraalisti käsittelemään. Paljon on kyllä omassakin lähipiirissä sellaisia, ketkä eivät kuolemaa juuri mieti. kiitos tästä, syttyi iso lamppu omassa päässäni :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.