Minun luova kasvuni

Kaunis päivä. Aloitin sen vedellä, lenkillä, kalliolla meditoimisella, auringossa hengittelyllä ja tanssimisella.

Mitä minä haluan? Minä haluan kirjoittaa. Tottakai minä haluan kirjoittaa. Minä tiedän sen, ja kirjoittaminen tietää sen. Aurinko tiesi sen ja tyyppi, jonka tapasin viikonloppuna, tiesi sen ennen kuin ehdin sanoa sitä. Hän näki sen.

En osaa enää kirjoittaa. En pidä viime aikaisimmista teksteistäni. Niiden sanat tulevat järjestäni, ei sydämestäni. Ja kun kirjoitan sydämestäni, aika katoaa ja sanat vain tulevat. Minun ei tarvitse tehdä mitään. En edes mieti mitä yksittäinen sana tarkoitaa, sillä sillä ei ole väliä. Millään, mitä sanon ei ole väliä. Vain energialla, jonka kanavoin tähän tekstiin, on väliä. Aina kun menetän kykyni kirjoittaa, on tapahtunut eräs asia. Se on säätely. Se on kontrolli. Se on sosiaaliset normit ja häveliäisyys. Se on ego. Se on jokin, joka yrittää pitää minua tietyssä muotissa. Luovuus ja lupa olla tänään sellainen kuin on, ovat lähteneet jonnekin retkelle. Tämän tekstin avulla koitan houkutella niitä takaisin.

Haluan oppia avautumaan enemmän. Haluan oppia olemaan rohkeammin sitä mitä olen. (Hassua, että tämä on ikuinen tie. Vaikka sitä luulee olevansa kuinka oma itsensä ja kuinka rohkea, niin aina on vielä niiiin paljon matkaa tekemättä.) Haluan kanavoida ajatukseni ja tunteeni ymmärrettävämpään muotoon. Haluan olla niin rehellinen, että punastun ja että pelkään. Haluan kertoa asioita, joita pelkään kaikista eniten. Haluan kokea sitä pelon tunnetta ja elää siinä. Haluan viedä sen niin äärirajoille kuin pystyn ja silti hengitellä. Olla elossa. Huomata että jumalauta, en kuollutkaan. Haluan kuitenkin kunnioittaa rajojani ja vetäytyä välillä myös silittämään itseäni. Se on muuten yksi lempijuttujani. Istua vain (tai seistä) ja silitellä itseään. Kaikkialta kehosta. Ja halata. Ja sitten taas nousta kovaan maailmaan ja säteillä ehtymätöntä rakkautta.Käyn taistelua blogini kanssa. Taistelua siitä, mikä minun pitäisi olla ja mikä olen. Luulen koko ajan että minun pitää olla vähän rytmikkäämpi, vähän suunnitellumpi, vähän markkinoidumpi, vähän brändimpi, vähän kaupallisempi, vähän visuaalisempi, vähän etäisempi ja vähän valheellisempi. Mitä enemmän menen siihen suuntaan, sen kauemmas kykyni kirjoittaa tuntuu karkaavan. Ja kyllä, minä kirjoitan sen kirjan, kuten lupasin. Sen minä teen.

Mietin myös sitä, mitä itse haluaisin lukea. Minua ei ole ikinä kiinnostanut blogit siksi, että niistä ei löydy minulle mielenkiintoista sisältöä. Siksi piti alkaa tehdä itse. Minä luultavasti lukisin blogiani. Tai skippaisin ehkä ne postaukset, joista selkeästi huomaan, etteivät ne ole tulleet sydämestä, sillä en jaksaisi tuhlata aikaani sieluttomaan tekstiin, mutta esimerkiksi tämän tyyppiset postaukset lukisin ja antaisin niiden vaikuttaa minuun.

Minulla on aina ollut vahva yhteys luoviin voimiin. Muistan edelleen ensimmäiset inspiraatiot, joita sain lapsena. Ne olivat niin voimakkaita, että tuntui kuin olisin ollut huumeissa. En pystynyt hallita niitä, ja vaikka ne olivat pelottavan voimakkaita, pystyin antautumaan niille ja luottamaan niihin täysin. Kerran mökillä (luonto triggeroi inspiraatiota) keksin, että voisin laittaa omaan huoneeseeni mökin vintiltä löytämäni hienon kuninkaallisen peilin, ja tehdä suurista valkoisista lakanoista huoneeseeni koristeita; ovenkarmiin, sängyn päälle, verhoiksi... Istuin mökin sohvalla ja koin jonkin tuntemattoman, kimmeltävän aallon nappaavan minut mukaansa. Se oli niin suurta, etten pystynyt hallitsemaan sitä. Irtauduin sohvasta ja mökistä, enkä ollut enää minä. En tiennyt, mitä se oli, mutta olin päämäärätietoisempi kuin koskaan. Minä halusin toteuttaa visioni. Minun täytyi toteuttaa se, tai kuolisin. Ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntuu, että taistelin koko lapsuuteni visioideni läpiviemisessä. Muut eivät voineet ymmärtää, miten tärkeä juttu oli kyseessä.

Kun ajattelee lapsen maailmaa, niin oma huonehan on käytännössä ainoita asioita, jotka ovat ainakin osittain lapsen "omaa" ja toimii hänen omien mieltymystensä ja ideoidensa toteutuskenttänä. Se on hyvin henkilökohtainen paikka, johon heijastamme sitä mitä olemme löytäneet itsestämme. Lapsella ei ole rahaa. Hän ei voi ostaa haluamiaan kalusteita, vaatteita tai esineitä, jotka herättävät hänessä tunteita. Lapsella ei ole vapautta siinä määrin, että hän voisi alkaa toteuttaa itseään täyspäiväisesti ja seurata luovuuttaan tilanteesta toiseen. Tuossa tilanteessa keksin, että voin ilmaiseksi toteuttaa itseäni jo nyt näillä löytämilläni elementeillä, ennen kuin kasvan ikuiseksi.

Ylipäätään muistan lapsuudesta sen jatkuvan voimakkaan odotuksen tunteen siitä että sitten kun olen aikuinen, pääsen toteuttamaan itseäni rajattomasti. Ja silloin räjähtää. Ja sitten elän kaikki unelmani todeksi. Ja minusta tulee kaikkea. Ja tulevaisuus on kimmeltävä. Ensin pitää odottaa että täytän 18 ja minua ei hallitse enää kukaan. Olen vapaa ikuisesti. Edelleen sydämeni hakkaa ja sieluni huutaa kun ajattelen tätä tunnetta.

Ja voi, tässä sitä ollaan, 22-vuotiaana. On käyty sivupoluilla ja on meinattu eksyä ties minne. Mutta on myös huikeita juttuja takana ja huikeita juttuja edessä. Olen iloinen, että tuo tarina tuli mieleeni, sillä se muistutti minua taas siitä, missä elämässä on kyse.

Haluan seurata intohimoani. Intohimoni on tänään eri kuin huomenna, ja niinhän sen kuuluukin. Saan ideoita. Niissä ei ole mitään järkeä, mutta se ei haittaa. Pysymällä hetkessä mukana ja seuraamalla aitoja impulssejamme, muodostamme elämänmittaisen kokonaisuuden, joka on ihan meidän näköinen. Siinä ei ole järkeä, mutta harvassa aidossa asiassa, kuten vaikkapa rakkaudessa, on järkeä. Parhaillaan opettelen, mitkä ovat ne asiat, joissa järki on hyvästä, ja kaikissa muissa tilanteissa pyrin heittämään sen menemään. Se on tiellämme liian usein.

Haluan kanavoida luovan energiani selkeämmin. Haluan antaa aikuiseni johdattaa lastani tilanteisiin, joissa se saa kokea tuota inspiraation aaltoa turvallisessa ympäristössä. Haluan seota jonkin rakenteen sisällä. Haluan maskuliinisen kehikon, jonka väliköissä feminiinienergia saa luoda.

Enemmän mökin sohvalla trippailua ja luovien voimien tuntemista ja paljon vähemmän suunnittelua, järkeilyä ja huolehtimista. Tunnen jo nyt, miten sydämeni lyö kovempaa kuin tekstin ensimmäisen sanan kohdalla.

Kiitos. Kiitos kun luette. Minä opettelen. Ja minusta on ihanaa opetella teidän kanssanne. Kiitos kun olette seuranneet snapchatissä. Teitä on siellä jo tuhat. Kiitos, että saan kasvaa ja heijastaa kasvuani teille.

Ihanaa viikkoa <3

Kommentit

EllaE
Ella Elers

NIIN iso sydän tälle, tän tekstin energia. KYLLÄ. <3

Kaisa Merelä

BAE! It's been like a minute since I posted this <3 Massor av love sinne!

Elina (Ei varmistettu)

Apua miten ihanasti kirjoitat!! En voisi enempää samaistua teksteihisi Löysin blogisi vasta noin viikko sitten instagramin kautta ja mun mies on jo ihmetellyt et kuka tää Kaisaminni on, jota seurailen ja jonka aamujuomaa oon värkkäilly. Oon just viime päivinä miettinyt tota, että kuinka paljon sitä uskaltaa itsestään antaa, esimerkiksi työympyröissä. Ja miksi sitä välillä pelästyy, kun avautuu liikaa tuntemattomalle. Varmaan koska vanhempani ovat joskus lapsena moittineet siitä, jos paljastaa rehellisiä tunteitaan, tai puhuu liian kovalla äänellä. Oon tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että sitä täytyy olla rehellinen itselleen ja avoin elämälle. Ei voi elää valheessa. Avoimuus on johtanut mua viime päivien aikana juuri oikeille jäljille, tai niin mä oon asian kokenut.

Kaisa Merelä

Voi! Ihana, kiitos <3 Ja ah mitä juttuja puhut. Siis todellakin. Ja meillä kaikilla on tossa työstettävää, että uskalletaan sanoa rehellisesti ja tehdä rehellisesti se oikea juttu. Me kaikki kuitenkin sisimmissämme tunnetaan mikä se oikea juttu on!

Kaisa Merelä

Ja tervetuloa lukijaksi! <3

Haidi (Ei varmistettu)

Minä todella pidän blogistasi. Olen lukenut sitä jo useamman vuoden, siitä asti kuin muutit Helsinkiin. Treeni -ja ruokapostauksista en tykännyt niin paljoa, mutta sen jälkeen kun aloit kirjoittamaan muistakin asioista, kiinnostuin. Ja sitten sinä katosit aina välillä. Palasin aina katsomaan, josko olisit kirjoittanut jotain ja pääsisin lukemaan jotain mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää tekstiä. Ja kirjoitithan sinä jälleen. Sanotaanko, että viimeisen 2 vuoden aikana olen pitänyr blogistasi todella. Ja koko ajan vaan yhä enemmän. Tämä uusi suunta saa ajattelemaan asioita ja koskettaa. Aina kun haluan pohtia elämää syvällisemmin, avaan blogisi ja katson, onko sillä uutta annettavaa minulle, uutta näkökulmaa elämästä ja ajatukista.

Tästä tuli aika päätön teksti, mutta lyhennettynä, haluan vaan sanoa, että kiitos. Kiitos kun kirjoitat ja täältä iso peukku tälle uudelle "linjalle ja suuntaukselle". Kiitos <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.