Naisen keho on big deal

The Good Morning

Mp siitä että olit ennen melkeinpä anorektisen laiha, ja nykyään "terveen muodokas"?

Kysymys, jonka sain, ja jota saan säännöllisin väliajoin. Olen vältellyt kysymystä, sillä en oikein tiedä mitä siihen pitäisi vastata. Kysymys on vähän samaa luokkaa kuin "mp siitä, että lukiossa tykkäsit laskea matematiikkaa ja enää et laske?" 

Elämäntilanteemme muuttuu. Kehomme on suoraa seurausta siitä, mitä olemme elämämme aikana - ja eritoten viime aikoina - tehneet. Kehomme adaptoituu olosuhteisiimme, joita sille annamme, ja kehittyy hyväksi siinä, mihin sitä käytämme. Kun arki muuttuu, mielenkiinnon kohteet muuttuvat, harrastukset muuttuvat, mielipiteet muuttuvat, rahatilanne muuttuu tai asuinympäristö muuttuu, aika varmasti siis myös kehomme muuttuu. Tarvitseeko sen olla tämän monimutkaisempaa?

Diggailen tietyllä tapaa "fitnessajattelua" siksi, että se on niin samperin rationaalista. Kehomme on tällainen lihamöykky, jota pystyy muovaamaan tietyillä toiminnoilla. Mutta ehkä erona tuohon fitnessiin, en ajattele, että kehomme olisi mitenkään arvolatautunut asia. Se vain on! Sielumme ja aistiemme kulkuväline, joka usein on kauneimmillaan silloin, kun sitä rakastaa.

Voisin kuitata kysymyksen helposti sanomalla, että se "anorektisen laiha" Kaisa oli 18-vuotias ja tämä nykyinen Kaisa kohta 23-vuotias. Hormonitoimintani on siis muun muassa muuttunut. Asiaan liittyy kuitenkin vähän muutakin, kuin hintelästä teinistä naiseksi kasvaminen, joten here we go.

Saisin ennen ja jälkeen -kuvilla aikaan aika hyvän postauksen koskettavalla "näin parannuin anoreksiasta" -tarinalla, ja sitä kai kysymykselläkin haettiin. Että tulisin kaapista ulos ja kertoisin kasvutarinani epävarmasta varmaksi, pikkuruisesta tytöstä vahvaksi naiseksi. Kertoisin, kuinka mursin yhteiskunnan paineet uskaltamalla olla sellainen kuin olen. Ja kuinka nykyään rakastan itseäni muhkuroineni ja kuinka suhtautumiseni ruokaan on tänä päivänä niin paljon rennompi kuin aiemmin.

No, valitettavasti tämä ei ole sellainen tarina, vaan kannanotto siihen, että naisen keho on meille kaikille niin big deal.

Ensinnäkin, olen aina ollut normaalipainoinen. Kyllä, myös "heiveröisimpinä" aikoina. No, sillä ei sinänsä pitäisi olla mitään väliä. Toisen kutsuminen "anorektisen laihaksi" (=sairaus) on mielestäni väärin joka tapauksessa, kun toisen tarinaa ja taustoja ei teidä. Toisaalta onhan minua kutsuttu myös bipoksi, vaikka en ole (pari kaveriani tosin on), joten ehkä minulle on sitten kiva diagnosoida erilaisia sairauksia.

Toisekseen, kuten alussa sivusin, on jännä, miten eritoten naisilta odotetaan jotenkin todella haavoittuvaista suhtautumista omaan kehoonsa. Että jos ja kun keho muuttuu (kuten se muuttuu koko meidän elämämme ajan), siitä pitäisi olla jokin mielipide. Sen pitäisi tuntua jossain. Ja sillä pitäisi varsinkin olla jokin syy. Jokin dramaattinen tarina, jolla voisi mehustella. "Lihoin, koska masennuin" tai "laihduin, koska halusin rakkautta puolisoltani". Nämä ovat toki varmasti täysin totta joillekin, mutta joskus keho voi muuttua, koska lenkkareissa on ollut kolme kuukautta reikä, polvi on alkanut kipuilemaan, on alkanut saamaan elämänsä parasta seksiä tai on kulunut 4 vuotta aikaa.

Suhteeni omaan kehooni ei ole ikinä ollut vihasta lähtöisin, vaan olen aina ajatellut kehoani välineenä tehdä asioita ja toteuttaa minuutta. Minulle on ollut hyvin luonnollista rakastaa kehoani. Okei, olen kasvanut "hyvässä ympäristössä" ja harrastanut tanssia koko ikäni (baletti oli vain sivuaineena ja tuli myöhään kuvioihin, joten se maailma ei päässyt vaikuttamaan kasvuuni). Tanssista johtuen kehotuntemukseni on siis aina ollut hyvä. Tiedän, missä vaikkapa selkälihasteni tietty osa sijaitsee ja osaan jännittää sitä erillään muista. Olen hyvässä yhteydessä kehooni ja minulla on sen kanssa useita hyviä muistoja. Tämä ei tietenkään poissulje sitä, että kyllä, myös minä olen elänyt tässä yhteiskunnassa ja yhtä lailla oppinut arvottamaan kehoja ja vihaamaan ylimääräistä läskiä, mutta sattumankaupalla nämä paineet eivät ole kasautuneet suureksi taakaksi juuri minulle. 

En siis ole ikinä pakottanut itseäni liikkumaan vasten tahtoani tai näännyttänyt itseäni hyväksynnän toivossa. Laihimpina aikoinani söin tietoisesti vähän kaloreita ja liikuin aikeissani kuluttaa niitä, koska se oli kivaa, mutta mitään sen dramaattisempaa siihen ei liittynyt. Osakseen se oli myös opettelua. Olin kiinnostunut kehonmuokkauksesta, mutta se oli minulle tosi uutta ja hain rajojani sen suhteen. Saatoin tehdä ihan hassuja juttuja pelkän tiedon puutteesta, esim. mennä nälkäisenä nukkumaan. 

Mutta pääpointti on, että tein sitä, koska se oli kivaa. Sen jälkeen löysin jonkun toisen asian, joka oli kivaa (bodaaminen), ja aloin tekemään sitä. Sitten aloin kirjoittaa, sitten aloitin teatterijutut, sitten sitä ja sitten tätä. 

Ymmärrän, että kun sanon miinuskaloreilla elämisen olleen kuvaa, joku triggeröityy. Koska syömishäiriöt on tabu. Ja siksi kaikki toiminta, joka vähänkään muistuttaa niitä, on epäilyttävää ja huolestuttavaa. On hyvä, että syömishäiriöt otetaan vakavasti, sillä yhdenkään ei tarvitsisi sellaisesta sairaudesta kärsiä, mutta samalla näen, että tietynlaisten ruokakäyttäytymisten demonisoiminen juuri ruokkii syömishäiriöitä. Ja myös se, että toisen kehon muutoksista ollaan kiinnostuneita ja sille halutaan selitys, ruokkii syömishäiriöistä käyttäytymistä.

Elämä muuttaa meitä ja kehoamme. Jos se ei jossain kohtaa enää muuta meitä, niin on mielestäni aika huolestua. Silloin ei nimittäin todennäköisesti enää elä. 

Ollaan terveitä ja tasapainossa ja ylpeitä kehoistamme. Ne on niin hienoja ja ne haluaa meille vain meidän parasta. <3

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana &lt;3

Torey
Näissä neliöissä

Itse en ole koskaan sairastsnut anoreksiaa, tosin nuorena olen saanut kuulla "anorektikko" kommentteja. Olen aina ollut pieni. Olen yhä. Kun angiinassa lähes viikon makasin sängyssä ja laihduin 3 kiloa kun en pystynyt ruokaa nielemään, meni viikkoja saada menetetyt kilot takaisin. Minä en liho! En silti ole anorektikko tai, mikään muukaan. Ottaisin nytkin mielelläni sen 5 kiloa lisää! Kuitenkin, raskaana, haha hormonit, olen kerännyt sen 20kiloa. Ja sitten synnytysten jälkeen saanut kuulla ylimääräsistä kiloista ja pömpöttävästä vatsasta. Olin onnellinen ja tyytyväinen hyvin raskaudesta ja synnytyksestä selvinneestä kropastani ja todennut kilojen olevan tai lähtevän ja sitten saan kyselyjä, että joko odotan uutta lasta.

Eli joko sain kuulla, että pitäisi lihoa, tai että ehkä pitäisi vähän laihtua. Ylipainoinen en ole koskaan ollut. Vain eri muotoinen elämäni eri vaiheissa. Nyt olen suht tyytyväinen vartalooni. Voisin painaa enemmän kyllä. Mutta nyt painan tämän verran. Voisin omistaa enemmän lihasta, muokata kroppani eri malliseksi, ja voih onhan minun ihoni osiltaan raskauksien jäljiltä muuttunut. On vaaleita arpia persuksissa ja rinnoissa, eikä vatsan iho näytä samalta kuin 17-vuotiaana. Se ei ole arvilla, mutta ei ihan yhtä kiinteä kuin ennen raskauksia. Mutta miksi pitäisi. Elämä näkyy meissä. Ja haittaaks se? Miksi some tuputtaa kuvia 18-vuotiaista normaalivartaloista jotka VAU nyt 30-vuotiaana näyttää täydellisiltä treenattuaan vihdoin itsensä kuntoon. Senkö pitäisi olla ihanne?

Näytät muuten hyvältä!

Body (Ei varmistettu)

Niin hyvä päivitys! Tää "ilmiö" pätee myös niin päin, että ainakin omassa kaveripiirissäni koen, että jonkun aktiivisen urheiluharrastuksen taustalla oletetaan ehdottomasti olevan tyytymättömyys omaan vartaloon. Jalkapalloa voin kyllä pelata ilman kenenkään kyseenalaistamista, mutta käydessäni paljon salilla tai lenkillä, saan heti kommentteja: "ei sun tartteis käydä enää salilla, oot jo hyvännäköinen!" tai "miks sä treenaat niin paljon, oon huolissani että yrität laihduttaa" tai "haluatko sä saada isot lihakset vai laihtua?".
Entä jos haluan käydä salilla siksi, että nautin siitä suunnattomasti. Entä jos minulle on ihan sama muokkautuuko vartaloni siinä painojen nostelun lomassa. Entä jos vain arjen hektisyyden keskellä vain rakastan sitä tunnetta, että saan hetken olla kuulokkeet korvilla ja purkaa kaiken voimani painoihin. Mutta ei, tätä ei moni ymmärrä, vaan aina syynä täytyy olla tyytymättömyys omaan vartaloon ja pakonomainen tarve muokata sitä. Huoh.

Nn (Ei varmistettu)

Reaktiot varmaan ihmisiltä tulee siks kun kokoajan jotenki pidetään sellasta ilmapiiriä et on jotain korjattavaa omassa kehossa tai pitäs olla jotain mitä haluaa muuttaa ja et kaikki ajattelis nii et mussa on vikaa. Ylipäätää pitäs lopettaa kokoaikanen laihdutus negatiivinen ruokapuhe ja tehdä siitä koko ajan jotain elämää suurempaa. On bi g deal joo mut antas vaan myös samalla olla. Mut kyllä noin täällä ihmiset ajattelee.

Petra Hirsimäki
CleoPetra

Todella hyvä kirjoitus! Pystyn samaistua mielipiteisiisi ja kokemukseesi omasta kehosta. Tosi hienoa, että joku uskaltaa avata suunsa näin tärkeästä asiasta. :)

Nn (Ei varmistettu)

Niin totta koko teksti. Kroppa tulee tosiaan aina muuttuu. Joka päivä se tuntuu olevan erilainen niin miksipakottaa sitä olemaan eri elämänvaiheis jne olemaan samanlainen. Ja ylipäätää on perseestä et sen pitäs olla tietynlainen riittääkseen maailmaan..

30 and fabulous

Loistava kirjoitus, täyttä asiaa.

Nykyään vartaloita kytätään koko ajan ja kaikelle täytyy keksiä syy, seuraus ja diagnoosi. Minusta on pelottavaa, ettei nykyisin saa olla ikinä yhtään tyytymätön vartaloonsa. Jos haluaa muuttaa jotain, se kertoo muka heti syömishäiriöstä tai epävarmuudesta. Joskus sitä vaan on tyytymätön kertyneisiin kiloihin ja haluaa pudottaa ne voidakseen paremmin.

Päivisusanna (Ei varmistettu) http://www.paivisusanna.com

Niinpä. Erittäin tärkeä aihe ja tärkeä&amp;oivaltava kirjoitus. Olen itse ollut todella hoikka (ja kaikkien typerien indeksien ja mittarien mukaan alipainoinen) koko ikäni aina noin 35v. asti. Tekemättä/yrittämättä itse juurikaan mitään asian eteen- en ole koskaan laihduttanut enkä koskaan treenannut (makumieltymykseni tosin ovat luonnostaan terveelliset, tykkään keitoista ja salaateista ja inhoan "roskaruokaa"&amp;makeaa- ja liikuntaa olen aina harrastanut säännöllisen epäsäännöllisesti, lähinnä kuitenkin rauhallisen lenkkeilyn, uinnin tms. muodossa). Nyt 41- vuotiaana, samoilla elintavoilla kuin aina aikaisemminkin, vaatekokoni on kasvanut noin yhdellä, kroppa pyöristynyt ja pehmennyt, iho löystynyt ja rypistynyt. Asia on ollut itselleni YLLÄTTÄVÄN vaikea, kipeä ja kova paikka. Siitä huolimatta, etten ole itse koskaan arvottanut itseäni, saatika muita ihmisiä, minkään ulkoisten perusteiden kautta. Asian kipeys on ehkä tullut siitä, että jos kuulee jotain hokemaa toistuvasti, päivittäin, parinkymmenen vuoden ajan (= kehuja ulkoisista asioista, laihuudesta ja kauneudesta) tulee siitä ikäänkuin väistämättä osa omaa identiteettiä, tahtoi niin tai ei. Kun kehut sitten vähenevät oman ulkonäön muuttuessa (luonnollisen vanhenemisen, aineenvaihdunnan ja hormonitoiminnan muuttumisen seurauksena) täytyy oma identiteetti rakentaa uudelleen. Vaikeaa, yllättävän vaikeaa. Senpä vuoksi toivoisinkin, ettemme kehuisi toisiamme ulkoisista asioista vaan sanoisimme enemmän ja useammin "olet kaunis ihminen". Sillä se on asia minkä itsessään pystyy halutessaan säilyttämään hautaan saakka. Asia, joka ei muutu tai vanhene. Ja ainoa asia millä tässä elämässä on oikeasti merkitystä.

Kommentoi