Nyt, kun kaikki on hyvin

Onko muillakin epätodellinen olo näiden säiden takia? Talvi oli (no, kenelle oli ja kenelle ei) ihan kamalan raskas, pimeä ja kylmä ja ihan yhtäkkiä aurinko paistaa, linnut laulaa ja lämpöä piisaa. Helvetistä paratiisiin kuukaudessa. Joku sanoi, että rajua talvea seuraa aina lämmin kesä. Ihan kohtuullista.

Viime aikoina olen miettinyt sekä näiden säiden suhteen, että ihan oman henkisen hyvinvointinkin suhteen, että kauan tätä autuutta vielä kestää. Milloin tipahdan alas? Milloin tämä ilo lakkaa? Olenko iloinen siksi, että aurinko paistaa, vai paistaako aurinko siksi, että olen iloinen ja maailmankaikkeuden palat ovat vihdoin loksahtaneet kohdalleen? Onko päivieni uskomattomat sattumat ihan vain sattumaa, vai johdatusta? Mitä tämä kreisikesä-toukokuu nyt oikein on ollut olevinaan?

Maria Veitola kirjoitti Instagramissaan, miten se onkin niin hankalaa puhua omista vaikeista hetkistä silloin, kun on vaikeaa. Tämä on totta ja surullista. Rikkinäisenä sitä vain odottaa hetkeä, kun kaikki on taas hyvin, ja pääsee kertomaan miten huonosti asiat oli. Mutta kun tilanne on päällä, asiasta on hirveän vaikeaa avata suutaan. Koska se voi häiritä prosessia. Tai koska pelottaa, ettei kuopasta koskaan nousta. Tai koska on kamalan haavoittuvaista sanoa "olen rikki" ja kamalan sankarimaista sanoa "olin rikki", ja hymyillä kuvassa.

Olisi mukavaa lukea jostain lehdestä joskus joku henkilöhaastattelu, missä joku kertoo kuinka rikki on, preesensissä. Sitä en tosin tiedä, onko kenestäkään niin sankarimaiseen tekoon, ja toisaalta onko se edes tarpeellista ja mikä tämän juttutyypin eettisyyden laita on. Joka tapauksessa meidän jokaisen olisi hyvä muistaa, että tälläkin hetkellä tosi monilla on tosi vaikeaa ja heidän on vaikeaa puhua siitä.

Olin talvella rikki, ja nyt siitä kirjoittaminen tuntuu jo neutraalilta. Olen sankari. En nähnyt toivoa, en tulevaisuutta, en oikein keksinyt elämästä mitään hyvää. Odotin vain, että päivät kuluisivat ja tulisi kevät. Elämäni raskain talvi. En tiedä, olinko rikki siksi, että oli niin raju talvi, vai oliko talvi raju siksi, että olin niin rikki. Vai eikö ilmasto pyörikään minun napani ympärillä? Nyt tuntuu absurdilta, että se -20 ja tämä +20 ovat olleet yhtä ja samaa elämää. Tai ehkä ne eivät ole olleetkaan. Ehkä elämämme onkin jatkuvaa uudelleensyntymistä ja menneeseen tarraaminen on se, joka uudistumistamme estää.

Joka tapauksessa nyt nautin. Kesästä, ilosta, autuudesta. 

Kommentit

dindisince (Ei varmistettu)

Itse olin viime kesän rikki ja se kesä oli rumin, harmain, kylmin ja kalsein ikinä. Syksyn aikana tapahtui eheytymistä ja talvi oli ihan että WOU. Kaikki se pimeys ja kuolema näyttäytyi kauniina ja esim syyllisyys omasta "laiskuudesta" kun ei halua mennä kylmyyteen oli poissa ja kaiken vaan embraces ihan täpöllä, onnellisuus katossaan. Sen myötä ite jotenkin hokas kuinka kaikki on kiinni siitä minkä linssien läpi tätä maailmaa katselee. Jos on p*ska fiilis niin ulkopuolellakin näyttää olevan p*skaa. Elämä on sitä mitä sä siitä teet, sitä mihin keskittyy. Välillä on ihan ok olla rikki ja siinä kohtaa kun oot ollu elämäs aikana rikki jo helvetin moneen kertaan niin aina vaan helpommin muistaa ettei sitä kannata pelätä vaan antautua vaan. Sieltä löytyy oppeja ja kauneutta ja osaat rakastaa itseäs taas vähän syvemmin.

Kaisa Merelä

Mullakin on kokemuksia sellaisista kesistä, kun ei ole kovin helppoa ja iloista. Silloin sade- tai pilvipäivä on helpotus ja kerrankin saa integroitua ympäristöönsä vaivatta ja olla harmaa arkea tallaava suomalainen, haha! Mutta näinhän se on. Toisaalta, ihan selkeästi ihmiset on iloisempia silloin kun aurinko paistaa, eli kyllä se sää meihin vähän vaikuttaa, mutta ennen kaikkea me siihen säähän!

Elmersson (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus ja pakko kehaista että pidän sun kirjotustyylistäs paljon.
Itsellä on kokemusta olla aika paljonkin rikki. Välillä putoan mustaan suohon ja ryven siellä kuukauden, pari, samalla vetäen töissä hymyä naamalle yrittäen selvitä arjesta. Nyt en onneksi ole tällä hetkellä siellä.
Tuntuu että harva tosiaankaan uskaltaa puhua rikkinäisyydestään silloin kun se on akuuttia. Silloin on niin haavoittuvainen että pelkää kurkata ulos sieltä pimeydestä. Itse koen sellaisina hetkinä pelkoa että jos yksikin ajattelematon ihminen lyttää hätähuutoni ja nauraa sille, se on liikaa.
Tämmöistä ajatuksen virtaa, kiitos hyvästä aiheesta ja pohdiskelusta.

Kaisa Merelä

Kiitos! Tuo on todella hyvä huomio!! Silloin (masentuneena, allapäin,...) on tosi herkkä muiden kommenteille, ja suojelee itseään niiltä pitämällä pahan olon sisällään. Myös sellainen olo että "ei kukaan kuitenkaan ymmärrä ja pahennan vaan tilannetta kertomalla jollekin" tuntuu tutulta kelalta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Monta kohtaa mihin voin samaistua. Tuntuu, että viime talvi meni mulla yhdestä tosi ikävästä jutusta toipumiseen, tosin ne kovat pakkaset koin jotenkin puhdistavina! Mutta lopullisesti uusi kausi/elämä tuntui vaihtuneen, kun aurinkoiset säät alkoivat.

Silloin kun olen rikki, keskityn pitämään ulkokuoren neutraalina ja hymyilevänä. Teen sen siksi, että tuntuu että on pakko selviytyä ensin, ennenkuin asioista pystyy puhumaan ilman että romahtaa täysin. Kun sellainen selvitymisprosessi on kesken, en uskalla päästää muita näkemään sitä mitä on menossa, sillä tuntuu että silloin jos annan itseni myöntää miten rikki olen, saatan menettää voimani selviytyä. En tiedä onko se noin, mutta jokin automaattinen toimintamalli laittaa mut tekemään noin.

Sun blogi on kyllä timanttia! Teen päässäni välillä kiitollisuuslistoja, ja sun blogi ja sä ootte osa niitä monesti.

eltsu (Ei varmistettu)

"Kun sellainen selvitymisprosessi on kesken, en uskalla päästää muita näkemään sitä mitä on menossa, sillä tuntuu että silloin jos annan itseni myöntää miten rikki olen, saatan menettää voimani selviytyä." Voin samaistua tähän ajatukseen. Tuntuu, että kun rikkinäisyytensä myöntää, samalla jotenkin luovuttaa. Tai että kun oman rikkinäisyytensä hyväksyy, mikä olis tosi hienoa mutta tosi vaikeeta, saattaa antaa itselleen luvan olla rikkinäinen eikä ole niitä voimia olla enää muuta. Jollain tavalla tuntuu, että rikkinäisyys ei ole hyväksyttävää (ja rikkinäisenä tuntuu kuin olisi kauhea taakka läheisille, yhteiskunnalle ja koko maailmankaikkeudelle) ja juuri sen takia haluaa jotenkin selviytyä. Vaikka ei siinä mitään pahaa ole, jotkut ovat rikki koko elämänsä. Mutta ehkä senkin takia haluaa selviytyä, kun muistaa, ettei rikkinäiseltä tarvitse tuntua, voi olla iloinen ja onnellinen. Mutta kunhan muistaa myös sen, että on ihan ok ja hyvä olla välillä rikki. Koska ei aina voi olla onnellinenkaan.

Kaisa Merelä

Kuulostaa tutulta! Asioiden ääneen sanominen tekee niistä aina asteen verran enemmän totta. Pahimmassa tapauksessa ne tekee siitä todellisuuden. Ja sellanen todellisuus, jossa on ahdistunut ja masentunut kaikesta etuoikeutetuudestaan huolimatta on aika hard to handle. Ja kiitos! Aivan ihana kuulla <3

Taaaaarzan (Ei varmistettu)

Luv ya ️

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.