Parinvalinta on hakuammuntaa

Uuteen ihmiseen romanttisessa mielessä tutustuminen on kyllä vuosi vuodelta vaikeampaa. Kun 13-vuotiaana tapasin ensimmäisen poikaystäväni, oli kokemuksia päivitettävänä ainoastaan päiväkoti- ja ala-asteajoilta. Muistissa olevia kokemuksia oli varmaan hädin tuskin viiden vuoden ajalta. Oli helppo sulautua yhteen ja kokea kaikkea ensimmäistä kertaa yhdessä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että toisesta saattaa vielä jotenkuten saada otteen, mutta entäs sitten, kun on 83 ja tapaa uuden ihmisen? Mistähän sitä aloittaa? Vai tarvitseeko mistään aloittaakaan? Onko deittailu sitten ihan vain sitä itseään, eli olemista ja elämän jakamista ilman sen suurempia tavoitteita? Hetkessä olemista.

Tiedättekö sen vitsin, että aina kun vanhukset nähdään kävelevän käsikädessä, niin ajatellaan että voi että, ovat olleet toistensa kanssa niin kauan ja tämä on kyllä tosirakkautta, mutta entä jos he tapasivatkin edellisenä päivänä, viettivät yön yhdessä ja ovat nyt alkuhuuman pyörteissä matkalla aamukahville? 

Olen seurustellut ja eronnut muutamia kertoja, ja jokaisen ihmisen kohdalla on tullut enemmän tai vähemmän se tunne, että tässä se on. The One -kokemus neljä kertaa tapahtuneena tekee tietenkin hieman skeptiseksi omista tunteista ja arviointikyvystä, mutta myös todistaa sen, että kyllä rakkautta ja upeita ihmisiä maailmassa riittää. Luulen, että se juuri on se, mikä minua kantaa vaikeidenkin suhdejuttujen yli. Aina kun tulee sellainen fiilis, että joku tyyppi on niin uniikilla tavalla erityinen, ettei ketään yhtä hyvää voi olla olemassa tässä maailmassa, ja kuolen mikäli tämä juttu päättyy, niin tulisi ehkä pysähtyä hetkeksi. En sano, etteikö tällaista ihmistä voisi oikeasti olla olemassa (antakaa romantikon elää minussakin), mutta tosi useasti olemme ihan vaan satujen, leffojen ja kirjallisuuden aivopesemiä ja erinomaisella draamantajulla varusteltuja rakkaudennälkäisiä inhimillisiä ihmisiä.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten riskialtista hakuammuntaa parinvalinta loppupeleissä on. Ajoitus ja pienet tapahtumat tapaamisten edetessä nousevat aika isoon merkitykseen. Joku ajattelee heti ensimmäisestä merkistä, että tässä tämä on ja laittaa kaikki peliin. Toinen on skeptisempi ja haluaa tutustua toiseen perinpohjin, ennen kuin tekee liikettä suuntaan tai toiseen. Joku tasapainoilee järjen ja tunteen välillä. Siltikään ei aina onnistu. Kun tähän kaikkeen lisää vielä ihastumisen tuomat sivuvaikutukset, kuten ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit ja se fakta, että ihastuneina me ihmiset täytämme toisesta puuttuvat tyhjät aukot aina sellaisilla piirteillä ja asioilla, jotka ovat meille mieluisia, niin ei mikään ihme, ettei suhteet aina kestä, kunnes kuolema erottaa. Vuoden, kahden, tai kymmenen kohdalla voi hyvin huomata, ettei tunnekaan toista yhtään. On kuitenkin lohdullista ja jotenkin hellyyttävää, että me kaikki ihmiset olemme yhdessä tämän saman ongelman äärellä. Jokainen on yhtä hukassa ja yrittää parhaansa. 

Entäs sitten, jos kumppanin valinnan pelaisikin varman päälle ja valitsisi puolisokseen lapsuudenystävän, jonka kanssa tunsi toisensa, kun molemmat olivat suhteellisen tyhjiä canvaita? Ei tulisi sitten ylläreitä. Tai entä jos hyväksyisi sen, ettei toista voi koskaan ikinä milloinkaan tuntea, ainakaan kokonaan, mikäli häneen törmää kesken elämän? Ehkä tarkoituksemme onkin hakuampua, päätyä viettämään jonkun kanssa hetken elämää, ja sitten joko huomata, että kivasti kävi, tai pinkkien linssien kuluessa värittömiksi jatkaa matkaa erikseen.

Vaikka uuteen ihmiseen tutustuminen voikin olla uuvuttavaa ja ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät jaksa deittailla juuri tästä syystä, niin minulla on myös toisenlainen lähestymistapa aiheeseen. Koska olen sillälailla sopivasti hippi, uskon, että tässä hetkessä on kuitenkin aina kaikki. Niin sen täytyy olla, koska eihän meillä ikinä ole muuta ollutkaan, kuin tämä hetki. Siispä kaikki mennyt ja tuleva on myös jollain tasolla mukana tässä hetkessä. Aidossa läsnäolossa sillä ei ole kovin paljon väliä, tietääkö toinen suolesi toiminnasta, entisten suhteiden aiheuttamista traumoistasi ja noloimmista hetkistäsi kaiken. Menneisyyden sijaan toisen voi pyrkiä tuntemaan tässä ja nyt. Itseensäkin voi siinä samalla koittaa tutustua uudelleen.

Kuvat: Tiia Nyholm

Kommentit

adarine (Ei varmistettu)

Tosi hyvä kirjoitus!

Mun mielestä se että toista ei voi koskaan tuntea kokonaan ei riipu siitä että tunteeko kyseisen tyypin lapsuudesta lähtien vai tapaako kesken elämän. Lapsuudenystävä ystävänä on ihan eri asia kuin seurustelukumppanina.. Ehkä oot joskus kuullut tarinoita jätkistä jotka on ystävinä ihan mahtavia mutta seurustelukumppaneina aivan kauheita :D Eri roolit tuo ihmisistä täysin eri puolia esille.

Sen lisäksi että eri rooli tuo meistä eri puolia esille, en usko että ikinä voi ketään toista tuntea kokonaan. Osaksi sen takia että eihän kukaan meistä säily täysin samanlaisena läpi elämänsä. Jos mietin sitä ihmistä joka olin 10 vuotta sitten (oon nyt 29) niin aika eri tyyppi kyseessä. Yksi luonteenpiirteeni joka johti osaltaan siihen että eksäni jätti mut 2 vuotta sitten on aika paljon lieventynyt ellei jo kokonaan häipynyt. Tavallaan vituttaa, koska suhteessa oli kaikki tärkeimmän rakennuspalikat kunnossa. Mutta no, kaikelle aikansa ja paikkansa.

Varsinkin pitkässä ihmissuhteessa oleminen on siis jatkuvaa tutustumista. Sitä toisen ihmisen hidasta muuttumista ei tietenkään tajua kun toinen on vierellä joka päivä. Joskus sitten käy niin että 20 vuotta yhdessä ja yksi aamu herää ja miettii että kuka hemmetti tuo vieressä nukkuva tyyppi on, kuka siitä on tullut. Eihän se ole ollenkaan sama kuin silloin 20 vuotta sitten. Tavallaan siihen samaan ihmiseen pitää tutustua ja rakastua vuosien varrella useamman kerran ja hyväksyä se ettei hän ole enää sama ihminen kuin ennen.

adarine (Ei varmistettu)

Kannattaa muuten lukee tää artikkeli mikä käsittelee sitä miten "the self" ei välttämättä ole stabiili vaikka länsimaissa on usein tapana ajatella että meillä on ns. joku sisäinen, autenttinen minä. Ei tää artikkeli sinänsä oo mitenkään maailmaa mullistava mutta muistutti ainakin mua siitä kuinka paljon lopulta on kiinni vain opitusta käytöksestä. Mikä on sinällään hyvä koska se tarkoittaa että itseään/"luonnetta" voi tietoisesti muuttaa. https://qz.com/699741/a-harvard-philosophers-argument-for-not-loving-you...

Kaisa Merelä

Kyllä! Hyviä pointteja ja samaa mieltä oon. Itsensäkin kanssa saa kokoajan yrittää pysyä kartalla että kukas mä tänään olenkaan, saati sitten että tutustuisi vielä johonkin toiseenkin uudelleen koko ajan, kun hänen muutostaan ei välttämättä edes huomaa! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihminen ja elämä muuttuu ja parisuhteen molemmat osapuolet muuttuvat. Joskus yhdessä, joskus muutos johtaa eroon. Ei lapsuudenkaverikaan voi tuntea läpikotaisin kuten ei sitä 60 vuotta rinnalla ollutta puolisoa. :)
Olen ollut n. 10 vuotta nykyisen mieheni kanssa ja aika paljon muutosta niin elämässä itsessään kuin meissä persoonina tähänkin on mahtunut.

Kaisa Merelä

Se on totta! Lapsuudenkaverille ei välttämättä tarvitse kerrata, mitä ja nuorena lapsena on tapahtunut, mutta eihän kukaan toista loppupeleissä oikeasti tunne. Ja varsinkin kun itseensäkin saa tutustua koko ajan uudelleen, niin entä sitten vielä toiseen!

Funke (Ei varmistettu)

Jotenkin vaikuttaa siltä että nykyään parisuhteista erotaan kovin helposti. Ensimmäinen vastoinkäyminen tai riita ja heti pistetään suhde poikki. Ihmiset eivät tunnu jaksavan yrittää ymmärtää toisiaan tai miettimään miksi, vaan helpompaa on erota ja etsiä uusi kumppani tilalle. Kumppani on kertakäyttöinen ja parempi olla haussa kokoajan joku "parempi", sen sijaan että tekisi suhteesta kestävän. Kaikki kovin surullista.

adarine (Ei varmistettu)

Minäkin ajattelin ennen että ihan kauheaa kun suhteista erotaan niin helposti ja kyllähän suhde vaatii työtä ja sitkeyttä yrittää. Niinpä siinä sitten yritin sitkeästi 7 vuotta, ja päädyin ojasta allikkoon kun suhde muuttui vain myrkyllisemmäksi vuosien kuluessa. On oikeastaan aika tuhoisaa edistää ns. sitkeyden ja yrittämisen kulttuuria mitä tulee parisuhteisiin, ellei samaan henkeen muista mainita että ihmissuhteiden ei kuulu olla jatkuvaa ponnistelua. Päinvastoin, ihmissuhteiden kuuluu olla pääasiallisesti helppoja! Ja niinhän ne onkin jos on samanlaiset arvot ja prioriteetit ja luottamus pelaa. Se jos koko ihmissuhde on vain sitä että yrittää ymmärtää toista, niin ei ehkä ole itselleen sopivan ihmisen kanssa yhdessä ja silloin kannattaakin erota. En tällä tarkoita etteikö ihmissuhteiden eteen pitäisi tehdä työtä. Mutta mun mielestä se työ mitä ihmissuhteiden eteen pitää tehdä ei ole pääasiallisesti riitojen selvittelyjä, vaan jotain paljon positiivisempaa kuten esim. sitä että muistaa huomioida kumppaniaan hänen haluamallaan tavalla.

Kaisa Merelä

Kyllä! Samaa mieltä. Ja eritoten kun eroaminen ja uuden kumppanin löytäminen on nykyään ihan super helppoa. Ajan kuvaan myös kuuluu dynaamisuus ja vaihtelevuus (esim. työpaikat, muutot, ym on nopeatempoisempaa kuin aiemmin), ja parisuhde näyttää kulkevan samassa ryhmässä näiden kanssa. Sitä en tiedä tai lähde moralisoimaan, onko pitkä suhde tai lyhyet suhteet toisiaan parempia tai huonompia, mutta näin ne ihmiset näyttävät nykyään toimivan yhä enenevissä määrin.

Anu Riihiaho (Ei varmistettu)

Olen kyllä samaa mieltä adarinen kanssa, että joskus se ero voi olla oikea vaihtoehto. Varmasti eroaminen kyllä on nykypäivänä helpompaa, kuin aikaisemmin, ja ihmiset eivät edes alunalkujankaan halua sitoutua toiseen kovin vahvasti.

Mutta toisaalta välillä tuntuu jopa, että ihmiset ovat yhdessä vääristä syistä. Monilla voi olla vahva mielikuva miten elämän pitäisi mennä ja millaiset ulkoiset puitteet saavuttaa elämässä: löytää mies, mennä naimisiin, hankkia yhteinen asunto ja ostaa auto, tehdä lapsia ym. Välillä tuntuu, että kyseinen tavoite on tärkeämpi, kuin se, että kenen kanssa se elämä lopulta jaetaan. Pääasia, että mies kosii ja häät tulee. Ihan sama, vaikka toisen kanssa elämä olisi ihan peestä, mutta "yksin ei aiota todellakaan olla". Mulla ei ainakaan tommosen ole mitään kiinnostusta. Yleensä olen paljon onnellisempi parisuhteessa, mutta mieluummin yksin, kuin onneton yhdessä.

Ja samoin aattelen, et sen parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, ettei ajauduta siihen pisteeseen, mistä ei ole enää oikeen paluuta. Ottaa toinen huomioon ja eroistani olen oppinut puhumaan minua haittaavista asioista ja kertomaan, jos jokin asia parisuhteessa harmittaa. Aikasemmin aina hautasin kaikki epämiellyttävät asiat, koska miks jutella niistä, jos kaikki on hyvin sillä hetkellä? Lopulta oltiin vajottu nii syvälle, et ei ollut enää paluuta ja asiat niin isoja, ettei niitä pystytty enää käsittelemään ollenkaan..

RoosaRrr (Ei varmistettu)

Onnekkaintahan elämässä on tämä hetki. Joidenkin ihmisten kanssa klikkaa niin hyvin, että arkisimmatkin hetket tuntuvat maagisilta.

Uusien, mahtavien ihmisten kohtaaminen avartaa omaa maailmankuvaa ja kasvattaa, mutta myös vanhoista ystävistä ja kumppaneista voi löytyä myöhemmin aivan uusia puolia ja rooleja. Vanhasta seurustelukumppanista voi myöhemmin tulla hyvä ystävä.

Itse uskon, että sen oikean kumppanin kanssa kummatkin puolisot tukevat toisiaan ja tuovat esille toistensa parhaimmat puolet, mutta auttavat toisiaan myös kasvamaan ja kehittymään ihmisinä koko ajan. Se oikea kumppani on paras ystävä, sinun rohkein haastajasi ja rakkain rakastajasi, tai mitä ikinä kumppaniltasi tarvitsetkaan. Unelmien kumppanin löytääksesi sinunkin tulee olla paras mahdollinen sinä ja ennen kaikkea sinun tulee osata olla myös itse itsenäisesti onnellinen.

Rakkaus taitaa olla aika paljon uskon asia. Se tekee meistä haavoittuvaisia, mutta juuri haavoittuvaisuus tekee elämästä niin kovin kaunista.

Vierailija (Ei varmistettu)

"-- molemmat olivat suhteellisen tyhjiä canvaita". Yhh, tämä ei ole suomea. Suomeksi sanotaan tyhjä taulu. Jos viittaat blogissasi käsitteeseen, niin olisi parempi, jos kirjoittaisit sen joko kokonaan suomeksi tai kokonaan vieraskielisenä, valitse jompi kumpi.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.