Tästä avantouinnissa on kyse

The Good Morning

Olen löytänyt tänä talvena uuden harrastuksen. Avantouinnin! Kaikkihan aina hehkuttaa kuinka mahtavaa, terveellistä ja hyödykästä se on. Siinä missä avanto oli ennen speedo-uikkaristen keski-ikäisten aamukuuden harrastus, nyt se tuntuu olevan jo perushelsinkiläisen nuoren aikuisen tapa pitää itsestään huolta.

No, paljon avantohehkutusta kuulleena olin päättänyt itsekin tänä talvena uskaltaa. Mutta aijai, kuinka vitkastelinkin! Ajattelin, että no, onhan tässä talvea vielä jäljellä, kunhan tässä maaliskuun puolella menee. Tiesin puheiden perusteella, että tulisin rakastumaan tuohon mieltä ja kehoa koettelevaan jääkylmään dippaukseen (masokistin rippeet eivät meitsistä ihan helposti lähde), mutta jokin sai minut aina vain lykkäämään sitä.Kunnes koitti ihan älyttömän kiva päivä. Sellainen uuden elämän alku -päivä. Päivä täynnä taikaa. Kävin hymyssä suin nukkumaan ja seuraavana aamuna tiesin, että ainoa tapa pitää tämä hyvä momentum yllä oli nyt tehdä se. Nyt annan itselleni lahjan ja saan sen suoritetuksi. En ajattele mitään. Menen vain. Tiedän, ettei siihen voi kuolla, joten se ei voi kaiken järjen mukaan tehdä mitään muuta kuin vahvistaa minua.

Menin Marjaniemen rantaan. Riisuuduin. Puin bikinit. Paljain jaloin kipitin laiturille järkyttävän tuulen repiessä minua. Keskityin siihen, että en ajattele mitään. Tai sain ajatella jotain todella irrallista, kuten tuolia tai koiraa, mutta en mitään mikä liittyi itse suoritukseen. Lähestulkoon juoksin rappuset alas mereen. Heittäydyin sen varaan. Tein yhden uintivedon. Nousin salamana ylös. Kuuma aalto valui kaiteille kurottavia käsivarsiani pitkin torsoon ja siitä jalkoihin. Jalkoja kirveli. Kipitin tunnottomilla käpälöilläni takaisin vaatteitteni luo ja minua nauratti. Siinä se oli. Juoksu, dippaus, juoksu. Otti elämästäni kaiken kaikkiaan 20 sekuntia. Ja että tätäkin piti viivytellä viikkotolkulla!

Puin päälle ja kehooni oli muuttanut jokin uusi olotila. Rauha. Lämpö. Kiitollisuus. Aineet vaihtuivat ja ajatus oli kirkas. Ja ennen kaikkea: Olin ylittänyt itseni henkisesti.Menin kotiin ja yllätin itseni uudestaan. Aloin hoitaa kaikkea ärsyttävää, mikä oli jäänyt lojumaan: verojuttuja, laskutusjuttuja, pankkijuttuja, rahajuttuja, meilejä... Hoidin kaiken aikaisemmin mahdottomalta urakalta tuntuvan alta pois varmaan tunnissa ja tajusin että hei. Tästähän avannossakin on juuri kyse! Ryhtymisestä. Siitä, että päättää kerran mennä epämukavuusalueelle, ja sitten vain menee. Ei mieti mitään ylimääräistä, suorittaa vain homman ja tulee sitten takaisin mukavuusalueelle lepertelemään itselleen, kuinka hienosti se meni.

Tämähän on tietääkseni miehille aika tyypillistä ajattelua(?), mutta itselleni melko uusi ajatusmalli, jonka todellakin haluan valjastaa vielä paremmin käyttööni. Olen nimittäin itse sellainen, että "ryhdyn" tekemään jotain vähän siinä muun kivan ohessa, mutta kuitenkin ensimmäisten ärsyttävien vastoinkäymisten (äh, noi tarvitsee mun passin numeron ja se on vintillä. Äh tähän tarvitaan joku lääkärintodistus enkä tiedä missä se on) jälkeen luovutan ja jään odottamaan että asia hoitaisi itse itsensä joku päivä. Hah!

Kaikista helpoimmalla näköjään pääsee kun ryhtyy. Unohtaa oman ihmisyytensä hetkeksi ja suorittaa homman alusta loppuun kerralla, vei se 20 sekuntia tai 2 tuntia. Ja tätä taitoa voi nimenomaan harjoitella niin treenaamalla kuin käymällä avannossakin! Inhottavien tilanteiden sietokykymme paranee ja elämästä tulee ryhtymisten kautta... sujuvampaa.Mikäli et ole vielä avannossa dippaamista kokeillut, ja odotat jotain merkkiä (kuten minä odotin), niin tässä on se merkki! Tämä ryhtyminen on todellakin yksi niistä, jotka kannattaa. Ja vielä ehtii.

Inspiroivan hyytävän kuuma-aaltoista kevättä kaikille!

Share

Kommentoi