Vertaistukea treenaamattomuuteen

The Good Morning

Jokainen varmaan tietää sen tunteen, kun kesken hyvän treeniputken ja -motivaation tapahtuu jotain kamalaa. Pitkäaikainen flunssa iskee, selkä menee paskaksi, lihakset sanovat palautumissopimuksensa irti tai polvi rikkoutuu ja saat kepit. "Miks just nyt?!"

Ja sen jälkeen et toivo mitään muuta niin paljon kuin paranemista. Sinua vituttaa, etkä voi purkaa sitä mihinkään - edes siihen treeniin. Saatat lyödä hanskat tiskiin ruokavalion suhteen tai kiukutella kaikille lähelläsi oleville. Et kestä yhtäkään salikuvaa somessa - olet niiiin kateellinen joka ikiselle oliolle maan päällä, joka pystyy liikkumaan kuten haluaa - jopa lemmikkikissallesi. Saatat myös uhmata sairauttasi ja lähteä riuhtomaan puolikuntoisena. Seuraavana päivänä sängyssä maatessasi lupaat, ettet enää tee niin, ja pistät suosiolla Netflixin pyörimään.

Hämmentää huomata, etten tuon kamalempaa tunnetta juurikaan tiedä. (Olen varmaan sitten säästynyt oikeasti pahoilta kokemuksilta.)

Aihe ei luojan kiitos ole millään tavalla ajankohtainen, mutta se tuli mieleen luettuani joululomalla Eva Wahlströmin uuden kirjan "Rajoilla". Kirja tempaisi mukaansa paremmin kuin yksikään kirja aiemmin, ja ahdistuin sen loppumisesta jo puolen välin jälkeen. Siis mahtava teos!

Teoksen punainen lanka on se, kun haluaisi treenaamaan jokaista solua myöten, mutta se ei vain kertakaikkiaan onnistu terveydellisistä syistä. Omia kokemuksiani ei voi missään mittakaavassa verrata Evan tilanteeseen, jossa hän treenasi itsensä lähes hengiltä, mutta vertaistukea tarinasta saa niin pienen flunssan selättämiseen kuin pidempäänkin treenitaukoon. Tai ainakin perspektiiviä valituksilleen. Kuoleman rajoilla ei tarvitse treenata kuten kyseinen nyrkkeilijätär, mutta totta puhuen kirjan lukemisen jälkeen aamuaerobiset tyhjällä vatsalla tai treenaaminen valmiiksi kipeillä lihaksilla eivät juuri kirpaise. Pistäkää ihmeessä lukulistalle!

Koska kirja herätti niin vahvoja tunteita, ajattelin itsekin hieman avautua treeni vs. terveys -aiheesta. Kokemusta ei onneksi vielä paljon ole, mutta jotain kuitenkin mistä en ole vielä suutani täällä avannut.

Ensimmäinen, hieman kevyempi kokemus oli tasan vuosi sitten, kun menin selän takia lääkäriin. Alaselkään iski aina jalkatreenin loputtua järkyttävät kivut, enkä voinut tehdä muuta kuin seisoa ja ehkä maata. Istuminen oli yhtä tuskaa, mikä oli vielä koulua käyvälle opiskelijalle vähän huonompi homma. Pikkuhiljaa kivut tulivat myös treenatessani yläkroppaa ja lopulta pelkästä istumisesta. Lääkäri totesi: "Kuukausi lepoa treenistä. Jos vielä koskee niin tuu takas." Erittäin klassinen resepti.

Kuukausi lepoa treenistä? Ensin menin shokkiin, mutta sitten ymmärsin, etten missään nimessä aio uskoa hänen huonoa vitsiään. Itkin keittiön lattialla pari tuntia, kunnes seuraavaksi menin fysioterapeutille. Hän antoi minun jatkaa treenejä ja kipu saatiin hänen ohjeistuksella pikkuhiljaa hallintaan, vaikkei "vikaa" koskaan täysin voitaisikaan parantaa. Harvan selkä on täydellinen, mutta myös hieman huonomman selän voi saada oireettomaksi. Edelleen on tiettyjä liikkeitä, joita en voi tehdä, mutta osaan olla kiitollinen niistä, joita voin. Jos olen hetkenkin kiinnittämättä huomiota oikeaan tekniikkaan, kivut palaavat taas.

Selviytymistarinat jatkuvat. Viime kesänä sain lämpöhalvauksen, jonka ansiosta olin lähes kaksi viikkoa 39 asteen kuumeessa. Oli kesän kuumimmat helteet, ja makasin sohvalla toivoen, että olisin Siperiassa. Tunsin, kuinka aivot sulivat pikkuhiljaa ja sydän tykytti outoa rytmiä. Siinä ajankulukseni katselin sitten Instagramista kuvia aurinkoisista ulkotreeneistä, ja ajatus hikoilemisesta ja sykkeen noususta sai minut yhä huonovointisemmaksi. Vihasin taas vaihteeksi kaikkea ja kaikkia. Eniten sitä isoa taivaalla mollottavaa paskiaista. Kaikki hehkuttivat lämpimiä kelejä ja minä toivoin salaa rankkasadetta ja äkillistä ilmojen viilentymistä käydessäni jo kolmatta kertaa päivän aikana kylmässä suihkussa. Ovet oli pidettävä visusti kiinni, jotta sisällä olisi vähän viileämpää.

Kun kuume laski ja pääsin taas treenaamaan, sykkeen ja kehonlämmön noustessa sama olo iski taas. Kehoni ei sietänyt kuumuutta yhtään - edes itsetuotettua. Selvää sanomattakin, etten pystynyt edelleenkään olemaan auringossa saati treenaamaan siellä - ilmastoitu kuntosalikin kun oli liikaa. Ainoa urheilumuoto, jota pystyin tekemään oli uiminen viileässä vedessä, jolloin huono olo iski vasta treenin jälkeen. Uiminen oli kuitenkin tylsää, sillä en voinut kuunnella musiikkia, eivätkä lihakset saaneet tarpeeksi vastusta vaikka miten riuhdoin. Välillä ajattelin, että kuolisinkohan jos menisin bikram-joogatunille.

Muistan erään kerran sinä kesänä kun ystäväni pyysi minua puistokirppikseen myymään hänen kanssaan. Voisimme kuulemma mennä varjoon istumaan. Katsoin tursuvaa vaatekaappiani ja kaikkia niitä ylimääräisiä rättejä, joista voisin päästä eroon. Oloni oli jo sisällä maatessa järkyttävä, mutta suostuin, sillä en ollut poistunut talosta pitkään aikaan. Kun olin saanut aseteltua myytävät kolttuni viltille ja istuttuani siinä 5 minuuttia, aurinko alkoi porottaa ja samalla silmissäni sumeni, aivotoiminta lakkasi ja kuumuus kävi niin kovaksi, että minun oli aivan pakko lähteä. Kun raahasin vaatekassia kotiin, lupasin etten enää olisi sinä kesänä auringossa.

Olin niin valmis luovuttamaan. En pelkästään treenin vaan kaiken suhteen. Siispä käytin aikani syksyn viileiden kelien odotteluun ja rahani kaikkeen turhaan kuten shoppailuun, ulkona syömiseen ja bilettämiseen. Hei hei, säästöt. Millään ei tuntunut olevan mitään väliä tuolloin. Yritin korvata treenaamattomuuden jättämää aukkoa kaikella mahdollisella, mutta mikään ei ajanut asiaansa. Rööki ei ollut kuin endorfiinit eikä uudet kengät kuin pumppi. Minulta oli viety identiteetti. Samalla salikortti raksutti turhaa aikaa ja kävin välillä tekemässä muutaman toiston vain todetakseni, että jep, kehon lämmöntuotantojärjestelmä edelleen päin helvettiä ja lähdin kotiin syömään jäitä.

Viime kesä oli tähän astisen elämäni kamalinta aikaa aivan heittämällä. En ole koskaan kokenut sitä tunnetta, joka mieleni valtasi joka aamu kun heräsin. "Eikä, taas joudun olla hereillä ja elää tätä kamalaa elämää." Aamuihmisestä kuoriutui yökukkuja, sillä yöllä oli viileämpää. Nukuin mielelläni yli kahteentoista, jolloin päivää olisi jäljellä vähemmän. Huomasin myös, että aamulla väsytti todella paljon ja ylös nouseminen oli vaikeampaa, kun ei urheillut säännöllisesti. Myös näläntunne ei tullut enää aidosti, vaan syömistä rytmitti lähinnä mielihalut.

Tuli syksy ja elin ikkuna auki. Mitä vileämmäksi sää muuttui, sen paremmin voin. Marraskuun puolivälissä en enää pitänyt ikkunaa yötäpäivää auki, ainoastaan päivisin. Lenkkeilin vähäpukeisena ja ihmettelin, kuinka ihmiset pärjäävät takki päällä näin lämpimässä. Pääsin taas treenin makuun. Voima, lihakset ja kehonkoostumus eivät todellakaan olleet ennallaan, ja jopa pelkkä kävelylenkki sai reidet aivan hapoille. Lihaksissa oli palautumisongelmia kesän jälkeen vielä useamman kuukauden, mutta pystyin vetämään treenin läpi niin, että sydän löi tasaista tahtia ja hikoilu tuntui hikoilulta, ei kuolemalta. Se oli tärkeintä. Silti minua inhotti mennä salille, kun jouduin tekemään kyykkyjä pelkällä omalla painolla 10 toiston sarjoissa, enkä seuraavana päivänä kävelisi kunnolla.

Miksi en kirjoittanut tästä kesällä, vaan diipadaapailin jotain "otan nyt kesän kunniaksi vähän rennommin treenien kanssa" -puhetta? Siksi, koska jos sanoo ettei pysty treenaamaan, on heikko. Vaikka se olisi totta, tuntisin kuin pettäisin itseni sanoessani sen ääneen. Treenata voi aina. Joka hetki ja joka päivä. On toki hyvä, että päähän on iskostunut tinkimätön treeniasenne, mutta tuollaisissa tilanteissa siitä on lähinnä haittaa. Halusin kai myös elää vielä siinä todellisuudessa, että olin terve - edes somessa. Vasta tapauksen yli päästyäni pystyn käsittelemään koko asiaa ja kirjoittamaan siitä. Luulen että Evalle kirjan julkaiseminen oli sama juttu.

Nykyään olen terve. Lihakset ottavat treeniä hyvin vastaan ja palautuminen sujuu normaalisti. Se tekee minut onnelliseksi. Voimat eivät ole vielä samoilla viivoilla kuin ennen kesää, mutta toivon mukaan ennen tulevaa kesää ovat.

Mitä opin? Älä hengaa bikineissä ilman päähinettä kahta vuorokautta putkeen purjeveneen kannella hyvän rusketuksen toivossa. Saat rusketuksen, mutta se ehtii haalistua siihen mennessä kun pääset sängystä vihdoin jalkeille.

Samankaltaisia kokemuksia? Vertaistukikeskus on auki kommenttiboksissa. Ja lukekaa ehdotomasti se kirja!

PS. Chef -leffalippujen arvonnan voittajat on arvottu. Onnea Jenna O. Ja Henriikka L.! Leffahan pyörii teattereissa edelleen, joten jos ette joulun alla ehtineet käydä katsomassa, käykää jonain pimeänä ja kylmänä iltana virkistäytymässä.

Share

Kommentit

santra (Ei varmistettu)

Täällä! Tuo lause kyykkyjen tekemisestä! Itsellä on vaihe menossa kun lihakset ei palaudu. En tiedä mitä tekisin. Nyt joululomalla havahduin siihen että olen laihtunut. Nälkä on koko ajan ja syönkin hyvin mutta laihdun silti. Salille kun menen niin palautumiseen kevyestä treenistä menee kolme päivää. En siis ole käynyt salilla. Perjantaina menen lääkäriin puhumaan kilpirauhasarvoista.

Odotan innolla sitä päivää kun pääsen taas kunnolla treenaa kolme kertaa viikossa!

KIrsi (Ei varmistettu)

Komppaan niin fiiliksiäsi. Vuosi sitten meni polvi, polvi vaivaa edelleen ja sen mukana kipeytyi toisen jalan kalvot niin, että välillä askelkin sattuu. Himojumppaajasta ja juoksun rakastajasta on tullut vihainen pullukka, joka yrittää motivoitua vesijuoksusta ym vastaavista "nukahdanpystyyn"-lajeista :O

Essi (Ei varmistettu) http://mylife-everafter.bogspot.com

Vertaistukikeskus vastaa ;) Omalla kohdallani on kokemuksia useammasta urheilukiellosta, ylikuntokierteen takia. Siinä loppu motivaatio kilpaurheilijaltakin. Opin kuitenkin sen, ettei se kuntosali minnekään katoa, eikä ilman urheilua oleminen ole kuitenkaan kuolemantuomio. Nyt huomasi kun otti joululomalla vähän rennommin, oli fiilis salille mennessä lähes pelonsekainen, mutta kun pääsi vauhtiin ja sai hien virtaamaan oli kuin uudesti syntynyt!

niin raivostuttavaa (Ei varmistettu)

Alotin toissavuonna uuden koulun uudessa kaupungissa ja päätin alottaa vihdoinki salitreenaamisen. Puoli vuotta sain nauttia uuden harrastuksen löytämisestä kunnes eräillä jatkoilla paskoin jalkani syvälle haavalle totta kai just polven kohdalta. Vaikka salille pääsin kolmen kuukauden tauon jälkeen, vielä näin vuodenkin päästä tietyt liikkeet sattuvat, tai ei voi tehdä ollenkaan, kun pelkkä konttaamisen näkeminenki saa irvistyksen kasvoille samalla lailla kuin jätkille, jotka näkevät jotain potkastavan munille...

Lili (Ei varmistettu)

Kaisa mulle tuli kyyneleet silmiin kun luin sun postausta. Oon harrastanut jo pitkään kilpajuoksua ja viimekeväänä lonkkaani ilmaantui kauhea kipu enkä treenien jälkeen pystynyt tuskin edes kävelemään. Jouduin lopettamaan kivun vuoksi lähipäivinä juoksemisen. Lääkärissä kävin kuvat otettiin ja minulle sanottiin että ongelma on lihaksessa. Muutama kuukautta myöhemmin selvisi yksityisellä lääkärillä että kyseessä oli rasitusmurtuma. Samantien iskettiin kepit käteen ja viisi kuukautta niille mentiinkin. Samana syksynä selvisi luuston nopea haurastuminen, luojan kiitos ei vielä osteoporoosi! (Anoreksiasta pari vuotta) Nyt jalka kunnossa osittain, mutta pelko murtumista elää uudelleen. Melkein vuoden treenitauko liikunnasta vaikutti ihan kauheasti. Masennus iski ja kaikki tuntui turhalta. Juuri toi mitä kirjoitit, että aamuisin oli vaikea herätä ja treenikuvien katseleminen teki vihaiseksi, kuvaa myös hyvin mun tuntemuksia viime vuodelta. Pahin oli kuitenkin että paino nousi kuin raketti ja siitä tuli mulle kauhea paniikki, koska olin tottunut olemaan tosi hoikassa kunnossa. Kaikesta selvitään, mutta silloin ei vain tuntunut siltä. Oot ihana Kaisa ja ihailen sua valtavasti :-)

Ida (Ei varmistettu)

Oh I feel you!
Ennen joulua oli mahtavaakin mahtavampi treeniputki menossa, tuloksia tuli huimalla vauhdilla ja jaksoin pimeetä syksyä ja talvea ihan eri tavalla kuin ennen. Sitten, muutama päivä ennen joulua havahduin aivan järkyttävään vatsakipuun. Ei muutakun lääkäriin ja toteamuksena että umppari tulehtunut. Eihän siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin leikkaus ja nyt kaks viikkoa myöhemmin alan olemaan kunnossa, treenaamaan en siltikään pääse vielä, kaikki nostaminen tuottaa edelleen tuskaa ja minkäänlainen heiluminen ei tunnu kivalta, rennot iltakävelyt onkin nyt ollu lähinnä ainoa liikuntamuoto mitä on pystynyt tekemään.. Toisaalta, koko syksy on mennyt niin kovaa töissä ja koulussa ollessa, että tuli ihan hyvään saumaan tällanen akkujen latailu "loma"!

Veera (Ei varmistettu)

moikka! Onko klisee sanoa että tiedän tasan miltä tuntuu? Viime keväällä penkki enkat räyhyi ja prässi roihusi, sitten 3 kk liikuntakielto ja löysä kunto. Thanks.
Nyt saan liikkua mutta kiinnostus on koetuksella kin tuntuu että vedellään samoilla painoilla kuin kaksi vuotta sitten? Kahdessa vuodessa ihmiset laihtuvat 50 kiloa ja minä vetelen samaa rataa ja mitään muutosta ei näy!(paitsi elämäntyylissä ja onhan sitä ulkonäköön jotain pientä tullut...) argh. Nyt olisi ben & jerrysin paikka :D

Julia (Ei varmistettu)

Hei upeeta että kirjotat näin rehellistä tekstiä! Oon lukenut sun kirjotuksia jo pari vuotta mutta lähiaikoina paljon vähemmän. Tää kirjotus oli tosi koskettava ja tuli kiitollinen olo siitä että olit valmis jakamaan näinkin henkilökohtaisia juttuja! Toisaalta harmittaa kuinka pimennossa sitä on kesällä ollut sun elämästä, blogin kautta olisit jo sillon voinut saada vertaistukea. Mutta Tottakai ymmärtää jos sillon ei halunnut sanoa asioita todeksi.

Iloa kevääseesi :)

Ansku (Ei varmistettu) http://shoelover-lover.blogspot.fi/

Oho. Olipa kiva lukea tällaista tekstiä. Kiitos Kaisa, kiitos. Mulla on ajoittain ongelmia selän niskan ja milloin minäkin kehonosan kanssa, ja treenaamattomuus ajaa hulluuteen. Viime viikolla itkin, kun jouduin keskeyttämään niskajumin vuoksi kyykkäämisen. Ei se niska, mutta kun se säteili päähän niin että tuntui kuin silmä tipahtaisi :D Ollaan me aika hassuja.

Veera (Ei varmistettu)

Tässä voisin melkein vannoa olevan kyse ponnistuspäänsärystä! Itselläni ollut kahdesti, veljellä myös. Minulla 3x hieronta auttoi heti, myös venyttely niskalle(10 min päivä) ja 3 päivän lepo teki terän!:-)

Ansku (Ei varmistettu) http://shoelover-lover.blogspot.fi/

Joo mulla oli viime vuonna tää. Alkoi kesken hauistreenin, mutta pääkipu oli luonteeltaan erilainen, paljon kovempi. Ei voinut liikkua, puhuakkaan. Saattaa olla tässäkin mukana on samaa jumitusvaivaa, mutta lääkärin mukaan ongelmana oli niskaretkahdus(löin pääni aiemmin), ja sen pohjalta tämä vaiva. Osittaisn varmasti samankaltainen. Hierojalle tosiaan tarttis mennä, mutta onneksi toi putkirullaus vähän jeesaa :)

ellao (Ei varmistettu)

Hienoa, että oot valmis jakamaan tän asian meidän kanssa. Se miksi kesällä peittelit asiaa pisti kummastuttamaan, mutta selityksesi jälkeen ymmärrän täysin. Eihän vahvan ihmisen muka kuulu myöntää heikkouksiaan...

Onneksi uskalsit nyt kuitenkin avautua asiasta ja saat täällä vertaistukea. Näitä kommentteja ja sun tekstiäsi lukiessa tuli todella kiitollinen fiilis siitä, että oon terve ja saan tehdä sitä mikä tekee mut onnelliseksi (koputa puuta). Tällaiset wake up callit on välillä tarpeen. Äsken mietin menenkö huomenna treenamaan... No menen!

Tsempit kaikille jotka painii fyysisten (tai henkisten) vammojen kanssa! Kannattaa kunnioittaa omaa kroppaa, antaa sille tarvittaessa lepoa ja muistaa, että asioista kannattaa aina puhua. :)

tycc

Ikäni polvivammoista kärsinyt täällä huutelee. Miten sattukin kun aihe osu ja upposi heittämällä.

Oon siis niitä, jotka kärsivät yliliikkuvista nivelistä. Teini-iässä kävin kaiken maailman (ex)perteillä ihmettelemässä, miksi selkä on mikä on, miksi mun lonkat paukkuu ja ennen kaikkea, miks mun polvet ei välillä tunnu tietävän miten ne lumpiot kuuluisi kuopissaan pitää. Oon saanut "nauttia" kaikenlaisista eriskummallisista, tärkeistä tilanteista, joissa huomion keskipisteeksi pääsee polvensa takia. No sitten löysin kuntosalin ja oon saanutkin monen monta vuotta kulumaan ilman minkäänlaisia oireita polvissa. Lihaksilla oon tehnyt ihmeitä nivelilleni.

Sitten tuli viime vuosi ja stressi. Jonkinsortin henkinen romahdus ja treenit jäivät laskettavaksi kuukaudessa kahden käden sormiin. Eihän siitä voi muuta seurata huono olon lisäksi kuin lisää huonoa. Aloitin tämän vuoden lumpioiden paikaltaan hyppimisellä. Niinkin fyysisessä toimenpiteessä kun nukkumaan mennessä. Nyt on fiilis täysin nollassa. Saleilut, uimiset ja juoksut tuntuvat pakkopullalta. Ei tee mieli vetää reenirikoita jalkaan, kun tulee ajatuksestakin pahaolo. Ainoa, mihin keho nyt jotenkin tuntuu pystyvän, on kävely. Sekin niin ja näin kun pää edelleen näyttää mulle flashbackeja lumpion toilailuista.

Buu. Help. Mutta jottei ihan pelkkää kuraa tässä kommentissa olisi niin sanon vaan, että oot inspiroiva! Ja suora teksti on joskus (esim nyt) juuri sitä, mitä lukijat (ja kirjoittaja) voivat kaivata! Mulla meinasi usko mennä itseeni kun luin vain iloisia "nyt alkoi virkeä alkuvuosi ja dieettiä toisen perään!!!!!!"- kirjoituksia. Niitäkin tarvitsen, mutta toisella kertaa.

eldouh (Ei varmistettu)

Meikäläinen myös on koko ikänsä kärsinyt näistä yliliikkuvista (ja paikallaan pysymättömistä, mitään lumpion kuoppaa olekaan) polvilumpioista!
Reilun vuoden ehätin itse käymään salilla ja massaa keräämään, ennen kuin jo entuudestaan murtunut polvi alkoi kipuilemaan. Siitä suoraan lääkärille, tuomiona leikkaus jossa yritettiin sitä lumpiota stabiloida, neljäksi kuukaudeksi kepit ja fyssarin kanssa kuntoutusta niin paljon kuin sielu sietää. Harmi vain, että tuntuu ettei leikkauksella ollut täysin haluttua tulosta - polvi kipuilee edelleen enemmän tai vähemmän. Jo yli puoli vuotta olen kuntouttanut tuota koipea, ja vaikka turhauttaa ettei salilla pääse tekemään sitä mitä todella haluaisi ja polvi on edelleen toisinaan kipeä, tämän kirjoituksen myötä tajusin jälleen, että pitää olla kiitollinen siitä että pääsee edes jotakin sinne salille tekemään - ja pystyn jo melkein juoksemaankin :) Silti hirvittää ajatuskin siitä, jos joudun menemään uudestaan lääkärin puheille, jos nämä kivut eivät helpota...

Enivei, paljon tsemppiä ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä niille, jotka tällaisten asioiden kanssa painii!

Saikku (Ei varmistettu)

Myös mun elämän kovin koettelemus liittyy tähän aiheeseen. Harrastan kovalla motivaatiolla ja intohimolla kilpaurheilua. Puolitoista vuotta sitten kesken huikean kehityskauden (ja juuri ennen kisakauden alkua) loukkasin treeneissä polven "traumaattisesti." Alkusäikähdyksen jälkeen tuli helpotus, sillä pystyin suurin piirtein kävelemään ja suoristamaan jalan. Menin tietenkin lääkärille tapahtuman jälkeen, joka määräsi magneettikuvan.
Tulosten tultua sain järkyttävät ja odottamattomat uutiset; eturistiside repeytynyt, polvileikkaus ja 6-9 kk toipumisaika. Tuntui kuin elämältäni olisi pudonnut pohja, ja sitä se oikeastaan olikin. Itkin pitkään autossa lääkäritalon pihassa ja mietin vaan, miten kaikki tämä työ ja kehitys valuu täysin hukkaan. Muutaman päivän elin aivan sumussa, jonka jälkeen päätin, että jos se musta on kiinni niin mennään sitten sillä kuudella kuukaudella.
Kuntoutuminen oli rankka prosessi ja oli tosi raskasta nähdä miten heikkoon kuntoon voi ilman lihaksia mennä. Tein kuitenkin ihan hitosti hommia fyssarin kanssa ja lopputulos oli se, että kun leikkauksesta oli aikaa vähän päälle viis kuukautta, niin mä pääsin jo ekoihin treeneihin. Kaikki on mahdollista kun vaan kuuntelee omaa kehoaan ja painaa hommia täysillä sen puitteissa! Tsemppiä Kaisa ja kiitos kun jaoit sun kokemuksen! :)

Tuttu tunne... Itselläni on ollut tänä vuonna varmaan tähän mennessä pisin ja ainakin henkisesti vaikein treenitauko mitä olen joutunut kokemaan, ja olen samaa mieltä siitä että paljoa pahempaa fiilistä on kyllä vaikea yrittää kuvitella. Jos kiinnostaa, kirjoitin omia fiiliksiäni ja ehkäpä uusia näkökulmia tänne: http://jouhaas.blogspot.fi/2014/12/ajatuksia-terveydesta-ja-motivaatiosta.html?m=1 :) hyvä että oot kunnossa nyt! Varmaan voidaan olla samaa mieltä siitä, että se on myös yksi palkitsevimmista ja parhaista fiiliksistä kun pääsee taas treenaamaan? :)

elisa (Ei varmistettu) http://www.karhusportscience.com

Tiedän liiankin hyvin sen tunteen! "Mikään" ei oo kauheampaa kuin se että tahtoisi liikkua mutta ei pysty. Hyvin ajankohtainen aihe myös koska mun piti juosta puolimaraton pari viikkoa sitten mutta onnistuin loukkaamaan nilkkani niin etten ole päässyt juoksemaan olleenkaan. Otti kyllä päähän niin kovaa mutta ei siinä auta kuin yrittää päättää nähdä elämän hyvät puolet. Aika parantaa haavat (vaivat) :)
www.karhusportscience.com

Suvi (Ei varmistettu)

Huh, niin tuttuahuttua! Mulla on todettu kummassakin polvessa ruston pehmentymä, eli luut hakkaa yhteen ja polvien sisälle kerääntyy pientä murskaa ja röpelöä, mikä aiheuttaa kipua. Liikunta (ja lepo) taitavat onneksi olla tähän parasta lääkettä, jos ei puukon alle halua eksyä leikeltäväksi.

Mulla oli viime syksy kanssa melkoista painimista itseni kanssa, olin vihdoin saanut itseni fyysisesti hyvään kuntoon elämäntaparempalla, mutta polvikivut palasivat syksyllä, treenit jäivät ja kiire astui mukaan kuvioon. Siitä alkoi 3 kk kestänyt "en muuten varmana liiku ja syön mitä haluan"-vaihe, jonka olen nyt ehkä saanut katkaistuksi. Muille taisin sanoa syyksi juurikin sen, että nyt on vähän kevyempi vaihe päällä treeneissä, kun olen tehnyt jo niin ison työn painonpudotuksessa. Hah! Tuntui vain pahalta sanoa ettei nyt kiinnosta eikä jaksa, koska en halunnut kehuvien kommenttien muuttuvan puheeksi siitä, kuinka en voisi palata takaisin painoni kanssa jojoiluun.

Nyt kipuvaihe taas menossa, mutta ehkä tämä tästä. Kylmäpussit ja fyssarin ohjeet kovassa käytössä. Tää kirjoitus tsemppasi tätä mieltä ja sen sisällä olevaa mylläkkää, jonka meno meinaa välillä olla kuin Haminan satamassa. Kiitos siitä. :)

- Suvi http://valmisproto.blogspot.fi/

Jannica (Ei varmistettu) http://jannicafinnberg.blogspot.com

Mahtava teksti. 25 vuoden jalkapalloura takana, kunnes kaikki rupesi menemään pieleen. Ensin meni polvi, sitten selkä, ja vaikka kuinka yritin tehdä jotakin juoksuntyyppistä hoiertelemista, niin se ei vaan yksinkertaisesti onnistunut.

Naisesta joka oli treenannut 5 kertaa viikossa, tulikin säälittävä, itkevä, masentunut ja liikkumaton. Kaikki ärsytti. Kävin edelleen jalkapallotreeneissä ja pidin hymyä yllä. Yritin olla positiivinen. Kannustin joukkuetta vaikka en itse pystynyt tekemään mitään sen eteen (jälkeenpäin moni kuitenkin sanoo että olen iso henkinen tuki).

Uusia oireita liikkumattomuuteni aikana alkoi ilmestyä. Enää ei riittänyt polvi ja selkäkivut vaan lisukkeeksi laitettiin hirveä peukalokipu, jalkapohjakivut sekä olkanivelten sairas jäykkyyss ja kipu. Kun yhtenä aamuna en voinut laittaa hiuksia nutturalle tai avata maitotölkin korkkia niin lähdin lääkärille. Se oli kesän alkua. Ja siitä alkoi todella rankka kesä. Olin lähes koko kesän sairaslomalla. En treenannut laisinkaan. En kyennyt. Hyvä kun kykenin kävelemään aamuisin, monesti en edes sitä. Juoksin joka viikko verikokeissa ja lääkärillä vietin sairaslomapäiväni. Olin todella väsynyt, ja tunnistan myös lauseesi siitä miten aamuisin oli hirveän väsynyt. Olen aamupirteä ihminen, mutta nyt kaikki kehossani oli sekaisin.

Kunnes syksyllä vihdoinkin pääsin reumatologille joka 45 minuutin käynnin jälkeen osasi leimata papereihini nivelpsoriasin. En ollut koskaan edes kuullut kyseisestä sairaudesta. Mutta olin onnellinen. Moni mietti että miten voi olla onnellinen kun saa parantumattomasta sairaudesta diagnoosin. Olin onnellinen koska vihdoin tiesin miksi olin vajonnut niin syvälle ja mikä minulla oli. Enää ei tarvinut itkeä aamuisin sitä tietämättömyyttä. Helpottavaa.

Nyt syön reumalääkkeitä ja vähän aikaa sitten tuplasimme annoksen kun haluttua tulosta ei saatu. Kipulääkkeitä joudun sylmään päivittäin mutta näiden avulla psytyn taas treenaaman. Polvi ei ole parantunut, ja tulee tuskin parantumaan. Mutta treenata pystyn ja vaikka se joskus onkin kankeampaa kuin ennen vanhaan, niin olen vain onnellinen että pystyn taas liikkumaan.

On ollut todella vaikea myöntää itselleen että on sairas. Monesti treenasin vaikka sattui ihan he****tisti. Ja se kostautui. Oli vaan pakko myöntää että nyt on otettava rauhallisemmin. Todella vaikeaa.

Mutta "what doesn't kill you makes you stronger". Nykyään olen iloinen että pystyn kuitenkin aamuisin heräämään. Pystyn liikkumaan. Jalkapallo on ainakin toistaiseksi jäänyt polvikipujen takia, kuten myös juoksu. Mutta en ole menettänyt toivoa vielä. Ehkä vielä joskus.

Tsemppiä kaikille loukkaantuneille tai sairastuneille. On todella rankkaa kun elämäntavasta revitään palanen pois ja joudutaankin asemaan jossa laitetaan kahleet kaikkialle. Mutta positiivinen asenne vie pitkälle. Kun on rankkaa niin on tankattava voimaa muualta. Pärjäämistä kaikille! :)

LK (Ei varmistettu)

Tiedän niin, mistä puhut! Viime keväänä mulla meni käsi poikki ja se leikattiin. Kaksi kuukautta saikkua, neljä kuukautta pakkolepoa. Neljän kuukauden jälkeen käsi oli löllö naru ja lihakset kuopalla. Olisin voinut lenkkeillä ja juosta ja tehdä mitä vaan jaloilla, mutta ei huvittanut koska yläkropasta olin rampa. Juuri ennen onnettomutta olin aloittanut crossfitin ja olin ihan liekeissä siitä. Syksyllä yritin aloitella taas salia, mutta mikään ei napannut ja käsi oireili jatkuvasti. Nyt kipu on viimein pois ja crossfit treenit alkaa taas ensi viikolla! Urheilulliselle ihmiselle pakkolepo tosiaan vaikuttaa koko elämään. Pitää nyt olla kiitollinen terveestä kropasta ja vaalia sitä parhaimman mukaan!

Erika (Ei varmistettu)

Todella upea ja mieltä avartava teksti! Hienoa, että uskalsit jakaa tämän vaikeammankin asian blogissa. Arvostan sua vielä enemmän. :)
Itse en ole kokenut mitään noin voimakasta, mutta vähän tietysti tiedän mistä on kyse. Itse aloitin tämän vuoteni korkeassa kuumeessa, vaikka sen piti alkaa elämäniloisena ja reippaana terveen ruoan äärellä ja salilla puhkuen.. Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. :D Mutta onneksi vasta vajaa viikko mennyt tätä vuotta, ehtii sen treenaamisen ens viikollakin vielä aloittaa.

Ninniäinen (Ei varmistettu)

Olen treenannut itseni ylikuntoon 17-vuotiaana; kilpailin kuumeessa, tein kolme treeniä päivässä koulupäivien ohella. Ylirasitustilan kehittyminen vei noin vuoden, mutta siitä palautuminen lähes kaksi. Alkuun yritin väkisin kilpailla, mutta aina kisan jälkeen minulle nousi kuume. Loppujen lopuksi en jaksanut enää edes kävellä kilometrin matkaa hengästymättä.
Kahden vuoden toipumisen aikana piti käydä todella syvällä, kun itsetunto ja identiteetti oli perustunut pelkästään urheiluun ja siinä pärjäämiseen, täytyi se kaikki rakentaa nyt uudelleen.
Loppujen lopuksi, oikeastaan vasta nyt viiden vuoden jälkeen koen että olen myös psyykkisesti saanut kaiken balanssiin. Vaikka toki ajoittain harmittaa, että niin monta hyvää treenivuotta meni hukkaan, niin olen iloinen, että koen nyt olevani paljon vahvempi monelta osaa :)
Ylirasitustilasta toipuminen ei siis ole vain fyysistä, vaan ennen kaikkea psyykkistä hommaa (niinkuin sinunkin tekstistä ymmärsi:)). Jos ei muuta ajatteluaan tai toimintatapojaan, ajaa itsensä ylikuntoon aina uudelleen.
ps. olen ihan koukussa tähän sinun blogiin, kiitos että bloggaat <3

AK (Ei varmistettu)

Tämä kirjoitus oli muuten äärimmäisen tärkeä julkaisu ja ihan nappiin ajoitettu, kun jengi alkaa taas pistää itseään kesäkuntoon. Niin mahtavaa kuin se onkin, että ihmiset ovat alkaneet taas pitää omasta fyysisestä kunnostaan huolta, on siinä ne varjopuolensakin. Treenataan ihan liian kovaa, ilman kunnollista alkulämmää ja loppujäähdyttelyä, väännetään hulluja sarjoja ihan megapainoilla, treenit kestää puolestatoista tunnista kahteen,käydään parikin kertaa päivässä ja kipeillä lihaksilla, ravitsemuksesta puhumattakaan. Puolivuotta vedetään täpöllä ja sitten tulee stoppi, joko kroppa prakaa tai mieli. Nuorilla naisilla pahimmillaan häiriöitä kk-kierrossa jne. Se on jännä juttu, itsekin joskus nuorena tähän syyllistynyt. Liikunnan pitäisi olla mielekästä ja ennenkaikkea hauskaa. Parhaimmillaan se tuottaa hyvää mieltä ja vähentää stressiä, pahimmillaan just toisin päin. Itselleni liikkuminen on elämäntapa, mulle se on meditointia suorastaan kun kuuntelen omaa musaa ja teen samalla itselle sopivia juttuja. Lepään ja syön tavallista ruokaa nykyisin ihan hyvällä omalla tunnolla, annan lihasten palautua väh. 72h ennen seuraavaa rypistystä, enkä todellakaan ressaa sarjapainoista tai vilkuille vierustoverin vääntämistä. Teen just niitä juttuja mistä kehoni tykkää, no pain no gain ei oikeasti ole oikea tapa saavuttaa pysyvää hyvää kuntoa/fysiikkaa. Tämä vain minun mielipide siis, olen tylsä aikuinen.

Sulla on Kaisa rohkeutta ja sana hallussa, se on mahtava juttu. Jatka samaa rataa, tää maailma teidän nuorten käsissä :-D

S (Ei varmistettu)

Voi kiitos kaisa!! olen koko syksyn ollut flunssakierteessä ja voin ehdottomasti samaistua! <3

Suvi (Ei varmistettu)

Kiitos kun avauduit kokemuksistasi. Ihanaa että olet rehellinen ja kirjoitat hyvin vastoinkäymisistäsi ja mitä tärkeintä, olet selvinnyt niistä :) Ajattelin että omalle kohdalle sattunut, tällä hetkellä kuukauden jatkunut toipuminen vakavasta sairastumisesta on pahinta mitä voi sattua, mutta annat toivoa siihen, että joskus pääsen taas treenaamaan ja jopa nauttimaan siitä! Kiitos kun bloggaat!

op (Ei varmistettu)

Ihan mahtavan tsemppaava teksti taas sulta - kunpa oisin voinu lukea tän silloin, kun olin tossa samassa treenaamattomuustilanteessa.
Olin koko syksyn antanu itsestäni kaiken mun kilpauintiharrastukselle, jotta pääsisin seuraavaan tasoryhmään, jossa mun parhaat kaveritkin treenas. Kova työ palkittiin keväällä, ja treenasin uudessa ryhmässä kahta kovemmin, mutta tuloksia ei syntynyt, ja olin jatkuvasti sairaana. Sain mycoplasmadiagnoosin vasta siinä vaiheessa, kun olin muita auttamattomasti jäljessä, ja mun oli pakko lopettaa harrastus, joka oli mun elämä. Nyt oon onneksi päässy salitreenin makuun, oppinu kuuntelemaan kehoani ja sen, että lääkäriin kannattaa mennä ajoissa ja vaatia aina kunnon tutkimuksia.
Jatka sun rehellisiä ja kannustavia tekstejä! <3

rantsu (Ei varmistettu)

Hei Kaisa! Ihan alkuun haluan pyytää anteeksi, etten juuri koskaan kommentoi. Kommentit ovat varmasti yksi bloggaamisen parhaista asioista, mutta kun selaa blogia puhelimella, hehkuttaa vain mielessään kuinka hyvää settiä olet taas tuottanut, mutta ei "jaksa" kertoa sitä. Tämä postaus kuitenkin herätti enemmän samaistumisen tunteita, kuin mikään aiempi.
Olen aina ollut lihava lapsi. En mikään vähän pyöreä, vaan sairaalloisen lihava. Lukiossa innostuin liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta. Otin asioista selvää, aloitin lenkkeilyn ja lihaskuntoharjoittelun kotona. Karistin puolet elopainosta ja tuntui, että olin vihdoin oma itseni. Pääsin yliopistoon ja vihdoin kunnon kuntosalille (aiemmin olin treenannut vain kotona). Viime keväänä treenasin niin kovaa kuin pystyin, ihan sama oliko treenikertoja viisi putkeen ja jalat hapoilla, salille oli pakko päästä. Valitettavasti sokeuduin omalle kunnolleni, enkä ollut koskaan tyytyväinen. Liika treeni ja liian niukka ravinto ja lepo tuottivat lopulta jäätävät lihaskivut ympäri kehoa. Väsytti, huimasi, syke pomppi missä sattui. Suoraan sanottuna vitutti kaikki. Kärsin jatkuvista päänsäryistä, iho kuivui, kynnet lohkeilivat järkyttävästi ja tukka irtosi tuppoina. Miten siitä, mitä rakastin, voikin tulla jotain, mikä tuhoaa kehon ja mielen?
Lääkäri kehotti pitämään liikuntakieltoa niin pitkään, kuin olo tuntuu pahalta ja pikkuhiljaa palata treenin pariin. Koska en voinut liikkua, ei myöskään huvittanut syödä kunnolla. Yksikin liikkumaton viikko tuntui lihottavan kymmeniä kiloja. Kuten sinäkin, hain sisältöä baareista ja juhlimisesta, vaikka muuttunut ulkomuoto ei juuri huvittanutkaan lähtemään ihmisten ilmoille. Itsetuntoni on karissut viimeisen kesän ja syksyn aikana. En vieläkään ole palannut normaaliin fyysiseen vointiin, vaan jalat menevät hapoille pienestäkin liikunnasta ja syke nousee, mutta uskon, että psyykkisellä harjoittelulla, itsensä hyväksymisellä ja kärsivällisyydellä saadaan paljon aikaan. Olen vasta kaksikymmentä, joten minulla on vielä monta vuotta aikaa toteuttaa rääkkitreenejä ja saada kroppa loisto kuntoon.
Valitettavasti ylikunto lisääntyy myös ei-kilpaurheilijoiden parissa, sillä paineet liikunnallisen identiteetin ylläpitämiseksi ovat kasvaneet ja unohdetaan kuunnella itseään. En väitä, että itse olisin yhtään sen parempi ja itsensä kuuntelu tuntuu usein luovuttamiselta, mutta ehkä joskus kevyt kävelylenkki raikkaassa pakkasilmassa on parempi kuin puolentoistatunnin salitreeni kivistävillä lihaksilla naama irvessä. En toki tarkoita, että nyt vaan suklaalevyt käteen ja sohvalle, mutta jokaisen tulisi löytää oma tapansa luoda hyvinvointia ja ainakin yrittää sivuuttaa ulkoa tulevat paineet sadankilon kyykkytuloksista.

emppis (Ei varmistettu)

niin.. kaikki kuvailemasi fiilikset soittavat päässä kelloa. Mutta minä en vain löydä kuin yhden sanan kuvaamaan sitä: pakkomielle (ja hyvällä tuurilla vielä syömishäiriö). Jos minä kuulisin nyt tänään, etten voi urheilla kuukauteen, ajatus lihomisesta syöksyisi samantien päähän ja aiheuttaisi koko elämän romahtamisen. Se tuottaisi kyllä valtavan ahdistuksen, mutta samalla säälin tunteen: onko elämäni ja onnellisuuteni (_mielenrauhani_) oikeasti niin sairaalloisen riippuvainen kehonkuvani kontrollista ja treenauksesta?? Ällöttävää. Toki 3-vuotiaasta asti harrastettu urheilu aiheuttaa todellisia fyysisiä niksoja ja kehoni vaatii säännöllistä treenausta, mutta silti "fyysinen" suorittaminen on pelottavan kietoutunut henkiseen suorittamiseen, toisin sanoen tavoitteisiin, "juoksen 10km vaikka väsyttää"-mentaliteettiin. Vielä muutamia vuosia pidin ko. ajattelua kunnioitettavana ja ihanteellisena, nyt se tuntuu tosiaan säälittävältä ja naurettavalta. On olemassa ihmisiä, jotka eivät stressaa, ihmisiä, jotka ottavat elämän rennosti, huokuvat keveyttä ja sellainen minä haluan olla, en takakireä ja tavoitteellisuudessani niin helvetin pikkumainen.

Mitä esim kuukauden aikana voisi tehdä, jos ei treenaisi? Vaikka opiskelisi uutta kieltä, jonka merkitys tulevaisuuteni kannalta olisi satavarmasti suurempi, kuin tankoon saatu lisäkilo.

kaisaminni
The Good Morning

Jeah, ymmärrän pointin. Oma urheiluni ei ole ulkonäkökeskeistä, ja olen aiheesta aiemmin kirjoitellutkin. Treenaamattomuudessa pahinta ei ole ulkonäön muutokset vaan se ettei pääse treenaamaan!

Kiitos kun jaoit tämän! Olen myös kamppailut nivelieni kanssa. Kun olin viikon maannut sairaalassa tiputuksessa ja suonen sisäisessä antibioottikuurissa, suostuin kuuntelemaan lääkäriä ja pitää taukoa treenistä. Se oli rankkaa. Olin myös kateellinen kaikille jotka pystyivät liikkumaan. IHAN KAIKILLE.

Lääkityksen avulla pystyn liikkumaan nykyään normaalisti ja harrastankin kilpaurheilua. Krooninen niveltulehdus kuitenkin opetti mua arvostamaan terveyttä, enkä pidä sitä enää itsestäänselvyytenä. En vie kroppaani enää ikinä äärirajoille.

Redcoffee
Changing time

Rohkeaa rehellisyyttä, j

Redcoffee
Changing time

Rohkeaa rehellisyyttä, johon voin samaistua. Ei ole kamalampaa, kuin olla pääsemättä treeneihin pitkään aikaan. Varsinkin jos on fyysisesti terve, eikä jossain taudissa. Itselläni oli syksyllä rankat viikot, kun sain allergiaa maalatusta kämpästäni. En voinut asua kotona ja allergian aiheuttama ihottuma kirveli heti ensimmäisillä minuuteilla ja aloin voida jo huonosti pelkästä tuskanhiestä ennen tanssitunteja, kun mietin asiaa. Lisäksi etten voinut treenata näytin kamalalta, koska naamani oli täynnä ihottumaa. En ole koskaan tuntenut oloani niin kauheaksi. Juuri silloin hyvästä treenihetkestä olisi ollut apua!

Redcoffee
Changing time

Ja haluan lisätä, että harmi että kesällä peittelit asiaa, sillä olisit voinut saada meiltä lukijoilta tukea juuri silloin kun sitä eniten tarvitsit ;) toisaalta, kun aihe on itselle arka, on siitä vaikea puhua ja mukavampaa on yrittää unohtaa ikävät asiat kun tuoda ne esille. Onneks sulla nyt kaikki hyvin!

Katja (Ei varmistettu) http://katjazlife.blogspot.fi

Itsellä tavoitteena 2015 aloittaa taas säännöllinen kuntosalitreenaus kun syksyllä 2014 jäin siihen niin koukkuun, varmaan sen hyvän olon vuoksi.:D

Germanquality nails (Ei varmistettu) https://www.facebook.com/germanqualitynails

Toivotan kaikki tervetulleeksi hemmottelemaan itseänne saksalaisilla LCN lux-tuotteilla! https://www.facebook.com/germanqualitynails

Elina (Ei varmistettu)

Mulla on ollu just tuota samaa selkäongelmaa nyt vuoden. Keväällä oireili pahasti, sitten "parani" muutamaksi kuukaudeksi ja nyt taas jo kuukauden oireillut niin, etten joinakin päivinä pysty edes tuolilla istumaan. Eniten ärsyttää se kun lääkäri vähätteli oireita ja totes vaan pari viikkoa sitten "älä istu niin paljoa". Meinasin alkaa itkemään tai huutamaan mutta tyydyin toteamaan vaan "en oo istunu kahteen päivään ollenkaan kun en yksinkertaisesti pysty". Telkkaria katon sitten lattialla makaamalla ja muutamat kerrat joutunu nukkumaankin siinä.

Kiitos kun kerroit sun tarinan, se tuli mulle jotenkin niin sopivaan aikaan että! Vertaistuki paras tuki.

Marjo (Ei varmistettu)

Kiitos Kaisa postauksesta! Edelliseen postaukseen kommentoinkin jo aiheesta... Itse en ole vuosiin pystynyt treenaamaan pitkäjänteisesti ja säännöllisesti, koska kurkkuni on ollut kipeänä silloin tällöin ja vain pahentunut treenatessa. Parhaimmillaan olen saanut kunnon flunssan vähänkin tiiviimmän treenausviikon jälkeen. Viime syksynä kurkkukivuista tuli arkipäivää ja flunssa iski joka ikisen treenauskerran jälkeen. Yhteensä 6 flunssaa sairastin 4 kuukauden aikana, onneksi vihdoin ja viimein lääkäreillä ravaaminen alkoi tuottaa tulosta. Viimeisellä lääkärikäynnillä (kun minua oltiin taas passittamassa kotiin "lepäämään ja juomaan lämmintä") sanoin, etten liikahda vastaanotolta ennen kuin asialle tehdään jotain. Eilen sain sitten puhelun että pääsen nielurisaleikkausjonoon! Paras uutinen sitten pitkiin aikoihin, ehkä jo keväällä pääsen eroon melkein kymmenen vuotta vaivanneista kivuista! Sitten olisi mahdollista alkaa ihan oikeasti treenaamaan säännöllisesti ilman alituista pelkoa siitä, että pian sitä joutuu taas makaamaan peiton alla kipeänä. Terveys ennen kaikkea! :)

Jii (Ei varmistettu) http://keveataskeleet.blogspot.fi/

Kiitos postauksestasi! Terveys on mitä tärkein juttu mielialalle; jos jokin asia rajoittaa tekemistä, niin vaatii paljon olla iloinen elämästä. Hyvää uutta vuotta Kaisa ja tsemppiä treenaamiseen :)

Sannaii (Ei varmistettu)

Kiitos Kaisa tästä tekstistä!
Et usko, mitä käsittämätöntä alemmuudentunnetta oon potenut jo puoli vuotta lukiessa muita urheilu/hyvinvointiblogeja. Reeni kulkee, mihinkään ei satu, mikään ei ole jumissa ja kaikki on loistavaa ja kroppa tikissä. Itselläni on ollut vajaan vuoden on-off niskajumi, joka lamauttaa pahimmillaan kaiken kaulasta alaselkään. Makaaminen ja istuminen täyttä tuskaa. Kävin heti vaivan alettua tempomassa aina salilla sen yhden treenin, koska hei - et saa tuloksii ilman duunii. Sitten söin särkylääkkeitä kaksin käsin seuraavan kuukauden. Ja sitten uudestaan salille - koska ei vaan voinu myöntää, että kroppa ei nyt kestä reenaamista ja sillä hyvä.

Joten kiitos tuhannesti tästä postauksesta! Rohkee veto ja oikeesti meikäläisen ahistukset tippu puolella ku luin sun tarinas. Vaikka nykyään oonki suosiolla keventäny reeniä lähemmäs keppijumppaa ja ottaahan se sisulle, nii suunta on ylöspäin! Varsinki tän postauksen ansiosta sain lisää pontta keskittyä enemmän siihen hyvinvointiin, ku pakkotreenaamiseen.

Tsemppiä kevääseen!

Tethikki (Ei varmistettu)

Mikset päivitä enää tätä kuin silloin tällöin :(

Tuulia (Ei varmistettu)

Joka päivä käyn kurkkimassa onko uutta postausta tulkut mut ei ole :( Ymmärrän kyllä, että välillä tarvii taukoa jatkuvasta someilusta, mutta harmi silti, että postauksia tippuu niin harvoin nykyään. Uusia odotellessa!

May (Ei varmistettu)

Sama täällä! Instakin menny yksityiseks. Hoppas kaikki on hyvin!

Sofiia (Ei varmistettu)

Voin niin samaistua tuohon tunteeseen! Paitsi, että olen todellinen pöpömagneetti ja saan kaikki maailman flunssat, olen viimeisen parin vuoden sisään sairastanut mykoplasman, ollut ylikunnossa ja reenannut selän sellaiseen jumiin, että istuminenkin on mahdotonta ilman, että kädet ja naama puutuisi.
Olen kuitenkin näiden vastoin käymisten myötä oppinut arvostamaan niitä reenejä joita pystyn terveenä ollessani tekemään ja myös ymmärtänyt levon tärkeyden. Ehkä vielä joskus onnistun vetämään ehjän reeni vuoden. Sitä odotellessa tällaiset kirjoitukset tsemppaavat hurjasti! :-)

Inka (Ei varmistettu)

hihi.. hyvä tuo kuvaaja tossa vieressä : )) Eikö kuvaajan idea ole siinä ettei tarvitse ottaa niitä peilin kautta.. : )

Laura (Ei varmistettu)

Hei Kaisa!

Tykkään blogistasi kovasti, se on arkinen ja lähellä lukijoita. On kuitenkin sääli, että pidät tämänkaltaisia odottamattomia pausseja kovin usein! Aiotko lopettaa blogin pitämisen, vai onko muutoksia tiedossa?

mige (Ei varmistettu)

Sori, mutta oot saanut paljon meiltä lukijoilta ja niin paljon kun ajattelet olevasi itsenäinen yrittäjä etkä tarvitse muiden tukea niin olet mun mielestä edes sen velkaa että ilmoitat jossain, täällä tai IGssä että mitä oikein tapahtuu :D Kuulostaapa vakavalta tämä kommentti, en vaan tajua että missä duunissa voi niin vaan hypätä pois kartalta..

Iitu (Ei varmistettu)

Toivottavasti siellä päässä on kaikki hyvin! Ja jos ei, niin voimia vastoinkäymisiin :)

Toiveikas (Ei varmistettu)

Heippa! Oon tulossa tässä tällä viikolla Helsinkiin, niin haluisitko suositella jotain ruoka paikkaa? Semmosta mistä sais terveellistä hyvää ruokaa ja mahansa täyteen? Ja sit kans jos osaisit suositella jotain kahvilaa? :D Ja jos sulla on jotain muuta mitä haluat mun kokevan siellä Stadissa niin kerro ihmeessä! Olen avoin kaikille ehdotuksille :)

Sari (Ei varmistettu)

Toivottavasti kaikki on sun elämässä hyvin! Diggaan sun blogista ihan hulluna, mut täytyy kyl sanoo et aktiivisena lukijana tää sun postaustahti on aika surkeeta seurattavaa.

Mun tulkinta sun blogin nykytilasta on se, että ehkä tää ei vaan motivoi sua enää. Onko tullut aika heittää hanskat tiskiin?

Eihän tää blogi voi millään olla sun duunia, koska suoraan sanottuna mistään työstä ei voi suoriutua tällä tavalla. Ehkä sulla on joku toinen duuni, joka motivoi enemmän. Toivottavasti niin.

Mai (Ei varmistettu)

Mielestäni on todella kummallista että bloggaajaa saa "vaatia" bloggaamaan, kuten edellisissä kommenteissa. Toivottavasti ruudun siellä puolella ja kaikki hyvin, mutta jos ei niin paljon positiivista energiaa sinne :)

Pages

Kommentoi