Vuoden kaikki ajat

Kesän tunnelma. Sen kuvailu tuntuu hyvin kunnianhimoiselta, sillä nyt puhutaan vaikeasta ja mielettömästä tunnelmasta. Mutta kokeillaan. Kesä näyttää iloiselta, mutta tuntuu vähän surulliselta. Siinä on jotain hyvin psykoanalyyttistä, jotain hyvin toistuvaa, jotain seisahtanutta, jotain klassisen tyydyttävää mutta myös jotain äärettömän surullista. Ajattelen vihreitä koivunlehtiä, ajattelen mansikkalaatikollista, auringonpaistetta ja pihan pensasmarjoja. Ajattelen hiekkatien reunalla käveleviä pieniä ötököitä ja paarman ääntä. Ajattelen niitä loputtomia hellepäiviä kun olen riippukeinussa varjossa ja luen. Olen lapsi silloin. Ajattelen sitä kun olen kerrostalokämpässä ja on kuuma. Kun ihmiset elävät arkeaan sisällä, vaikka ulkona on kesä. Miten se voi olla mahdollista, että muutkin ihmiset tiskaavat ja imuroivat vaikka on kesä? Vaikka tuntuu että kaikki on rannalla. Eivät ne ole. Jossain joku on pimeässä asunnossaan, vetänyt verhot kiinni, odottaa että kaikki loppuu.

Syksyä aina himoitsee ja odottaa kesällä, mutta kun se iskee, haluaisi jotenkin peruuttaa kaiken ja palata siihen elokuiseen sävelmään. Viima, se yllättävä kylmyys. Ensimmäinen aamu kun tarvitsee pipon ja hanskat. Mukava raikkaus kasvoilla. Selkeys ja sensitiivisyys. Ruska, kaikista kaunein näky. Sitä odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta sen nautinto piilee siinä, että niin kauan kuin lehdet ovat vielä vihreitä, ruska on edessä ja kaikki on ihanasti. Kohta se tulee, kohta se tulee, pitääpä ostaa ihanat uudet syysmaiharit ja sukkikset. Mutta kun lehdet muuttuvat salamannopeasti, aivan yhtäkkiä keltaisiksi, punaisiksi, oransseiksi, alkaa jo surra sen loppumista. Tuntuu ettei ehdi imeä kaikkea sitä kauneutta itseensä, vaan se menee liian nopeasti ohi. Viikko flunssassa sängynpohjalla ja on missannut jo kaiken. Sitten on vain paljaus ja pimeys ja lehtien jäänteet maassa. Syksy on petollinen.

Talvi ja jatkuva itkeminen. Ajattelen virtsatietulehdusta, sukkahousuja uuden vuoden aattona, lumettomuutta. Tulipunaiset reidet, joissa ei ole tuntoa. Ajattelen paljautta ja sitä kun upottaa jääkylmät sormet jonkun kuumiin vatsamakkaroihin. Ajattelen virtsaa joka lämmittää ihanasti kun istun laskettelukeskuksen wc-kopissa johon mahdun juuri ja juuri tamineideni kanssa. Ajattelen virtsaa lumella. Kun se sulattaa siihen kuvion ja höyryää. Se loputon kylmyys ja joulu. Kun sisällä on liian kuuma mutta ei saa tuulettaa ettei lämpö karkaa. Kaulahuivi. Vitivalkoiset varpaat, joita herättelen kuuman veden alla kauppakeskuksen wc:ssä. Pimeys, pimeys, pimeys. Talvikin on muuttanut muotoaan siitä mitä se joskus oli. En ajattele enää todellakaan lumikinoksia. Ajattelen sitä talven tuoksua. Sellaista kylmää kuoleman tuoksua, jossa on seassa iloa. Pulkkamäkiä ja kosintoja. Ajattelen talven yhteydessä rakkautta. Sitä kaikista eniten.

Kevät ja kukkaset. Kuinka ensimmäinen sinivuokko voi olla niin ihmeellinen. Kun yhtäkkiä onkin valoisampaa kuin edellisiltana. Loskaa ja linnunlaulua. Sitä kun elämä täyttyy mahdollisuuksilla, iloisuudella ja seksuaalisella virittäytymisellä mutta samaan aikaan on kuoleman masentunut. On tyhjä. Ei ole mitään annettavaa kellekään. Kaivot on tyhjiä. Lumen alta paljastuu vanha, mädältä haiseva maa, joka ei ole vielä ehtinyt uusiutua. Iho on vitivalkoinen ja kuiva ja näyttää valossa pahalta. Rumuus. Valossa paljastuu että kaikki ovat jotenkin rumempia kuin ennen talvea. Talvi on tehnyt meistä raatoja. Pääsiäismunat ja messut. Pitenevä päivä ja lyhenevä yö, se antaa toivoa ja sen vuoksi keväällä eletään.

Kommentit

Tiia (Ei varmistettu) http://tokya.kapsi.fi/blog

Ihan mieletön teksti! Meni moneen otteeseen kylmät väreet ja pystyin aistimaan kuvailemasi tilanteet. Oot kyllä ihan huikea kirjottaja!

P.s. mulla on ollut ikävä sun snäppejä t. Stalkker.

auq (Ei varmistettu)

Ihana teksti. Kiitos <3

Laura (Ei varmistettu)

Huikea. Ja niin aito!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.