Ladataan...

Heipparallaa!

Mitä teille kuuluu? Joulukuu tuli! Ihmeellistä. Niin se vain joka vuosi tulee.

Minulle kuuluu ärsyttävää ja ihan kivaa myös. Elämä on siltä puolin hyvin että minulla on katto pääni päällä, työ, pommeja ei sada, ja läheiseni rakastavat minua.

No, sitten on myös joitain asioita, jotka kaipaisivat muutosta. Syksy on kulunut tosi odottavissa merkeissä. Olen vähän etsinyt elämälle uutta suuntaa ja ollut ajoittain hyvin inspiroitunut ja välillä taas aivan pohjalla. Olen päättänyt odottaa. Silloin kun ei tiedä mitä tekisi, aika tekee hyvää.

Talvi puolestaan on laukaissut tarpeen jollekin radikaalille tapahtumalle. Olen pohtinut hiustenvärjäysten, otsatukan leikkaamisen, ulkomaille muuttamisen ja yksinkertaisesti vain kaiken tällä hetkellä tekemieni asioiden lopettamisen läpi, mutta kaikki ongelmat tuntuvat kulminoituvan vain yhteen asiaan. Ja itseasiassa kulminoituukin. Nimittäin asuntoon.

Vuosi ja yksi kuukausi Töölössä on täysi ja haluaisin vaihtaa maisemaa. Mieluiten takaisin Hakaniemeen, jossa sijaitsi ensiasuntoni Helsingissä. Se on minulle voimakasta seutua, koska niihin kadunkulmiin ja lähikauppoihin assosioituu se uuden viehätys ja inspiraatio. Ja siellä ollessani se palaa aina takaisin. Vau, oma elämä.

No, uusi asunto on ollut etsinnän alla jo hetken ja ehkä maailmankaikkeus sen vielä eteeni tarjoaa. Toistaiseksi koitan malttaa malttamattoman mieleni ja tyydyn unelmointiin. Mikäli jollain teistä sattuu olemaan vuokralla tai myynnissä kaksiota Hakaniemen lähistöltä, tai huonetta kommuunista samoilta seuduilta, saa olla yhteydessä!

Ladataan...

Ladataan...
The Good Morning

Ilta alkaa kääntyä yöksi. Juttelemme sängyllä. Emme tiedä kellosta mitään mutta väsymys alkaa taivutella meitä kohti nukkumaanmenoa. Peseytymisen jälkeen etsin puhelintani, jotta voin laittaa herätyksen aamuksi. Se löytyy takkini taskusta, siellä vielä aamulenkin jäljiltä. Ei puheluja, ei viestejä, ei ilmoituksia. Vain musta tausta, jolla petroolinsinisiä lehtiä ja kellonaika: 00:15

Tällaista elämää olen elänyt pari kuukautta. Poistin kaikki sosiaalisen median sovellukset puhelimestani jättäen siihen vain WhatsAppin ja Gmailin. Miksi? En tiedä. Se oli hetken mielijohde. Minulla oli sellainen olo että se voisi tehdä hyvää. Tottakai myös tiedostin että ne on ladattavissa takaisin sekunneissa, jos niitä tarvitsisin, mutta kumma kyllä en tarvinnut.

Ensimmäisen viikon ajan tartuin muutaman kerran tunnissa puhelimeen ja näppäilin suojakoodin vain todetakseen ettei näytöllä ole tarjolla mitään mielenkiintoista sovellusta, jonka haluaisin avata. Se oli vapauttava näky. Ei mitään onlinea. Pelkkä Laskin, Muistiinpanot, Kamera, Sää, Kalenteri, Kartat. Niinpä kerta toisensa jälkeen suljin näytön valon ja tein jotain muuta.

Pikkuhiljaa puhelimen tsekkailu loppui. Saatoin unohtaa sen parhaimmassa tapauksessa vuorokaudeksi takin taskuun tai laukkuun. Puhelimelle palattuani siellä oli joko viesti- ja puhelupommitus työnantajaa ja äitiä myöten, järisyttäviä uutisia sekä missattuja ehdotuksia kyseiselle päivälle, tai sitten ei kerta kaikkiaan mitään. Huomasin että jopa vuonna 2016 ihminen voi elää ilman puhelinta; syödä, nukkua, jutella, rakastaa.

Mitä sitten olen tehnyt kaikella ylimääräisellä ajalla? Nyt huomaan, että olen alkanut kehittää rutiineja. Sellaisia, joita minulla ei aiemmin ole ollut. Rutiineja, joista nautin. Ensinnäkin, olen alkanut lukemaan iltaisin, aamuisin, ja iltapäivisin; uutisia, proosaa, runoutta, tietoa. Olen alkanut kirjoittamaan; aamusivuja, omaelämänkerrallista, kuvitteellista. Niin! Ja luemme illalla aina toisillemme iltasadun (ellei olla ihan kuolemanväsyneitä), kumpikin vuorollaan. Meidän iltasatukirja on tällä hetkellä Mark Levengoodin Miljoona ruusua, sillä tarinat ovat lyhyitä, toiveikkaita ja loppuvat aina hyvin. Iltasadun täytyy aina loppua hyvin. Puhelimelle pitää palata iltaisin, jotta saa herätyksen seuraavalle aamulle.

Tämä voi olla hieman liian rohkeaa julistaa, mutta luulen että somettomuus on auttanut minua vapauttamaan lukkiutunutta luovuutta, tutkimaan erilaisia tapoja olla ja elää ja kuunnella omia impulsseja. Olen myös saanut mielenrauhaa; tässä näin on ihan hyvä. Kuvailisin ehkä tätä koko somettomuutta sanalla vapaus, vaikken ole täysin varma mitä sillä tarkoitan. Vapautta keskittyä enemmän itseen, vapautta olla reagoimatta muihin, vapautta siitä ettei kukaan tiedä missä menen ja mitä teen ja mitä minulle kuuluu, vapautta olla sanoittamatta tai kuvittamatta omaa keskeneräisyyttään, vapautta = lisää vapaa-aikaa, vapautta tehdä vihdoin jotain mitä olen aina halunnut tehdä, vapautta = epätietoisuutta maailman menosta? En tiedä.

Olen myös miettinyt sellaista asiaa kuin vaikutteet ja ajankäyttö. Mitä saan parin tunnin somettelusta? Voisiko sen ajan käyttää hyödyksi vaikka opettelemalla jotain uutta taitoa? Vaikuttaako some minuun negatiivisesti, positiivisesti vai neutraalisti? Haluanko käyttää ajatuksiani ja kapasiteettiani tietoisuuteen siitä, mitä joku teki jossain, vai voinko ohjata alitajuista ajatustenjuoksuani johonkin toiseen suuntaan, joka saattaisi olla hedelmällisempi esim. luovuuden kannalta? En tiedä, nämä ovat kysymyksiä, joihin en ehkä saanut vielä vastausta.

Viikko sitten latasin sovellukset takaisin, yksi kerrallaan. Niihin oli tullut joitain uusia päivityksiä, mutta kuitenkin kaikki oli niin kuin ennenkin. Pyörä jatkaa pyörimistä, eikä mikään muutu. Kyydistä voi hypätä pois, ja sinne voi myös aina hypätä takaisin.

Kuinka paljon sulle jäisi aikaa toteuttaa unelmiasi jos karsisit turhaa somen käyttöä?

Pages