Ladataan...

Siis oho. Tulin Tampereelle. Miksi? En tiedä. Nuuhkimaan kai.

Entinen minä virnistelee. Täyspäiväinen opiskelu on sitonut Helsinkiin niin paljon, ettei ole ollut aikaa tehdä mitään normaalista poikkeavaa. Nyt tuntui siltä, että täytyy.

Bussi jätti johonkin keskustan laidalle josta sitten taapersin keltaisissa kumppareissa pienessä tihkutuksessa keskustaan. 3,9 km. Iso pitkä tie, jonka varrella oli mitä omituisemman nimisiä liikkeitä.

Tamperelainen kaverini soitti. "Missä sä oot" "Mä kävelen tällaista tietä pitkin keskustaan, ja odotan että tulee vastaan kauppa, jossa myydään paperia, jotta voin tehdä ennakkotehtävän, mikä pitää olla kolmen tunnin päästä palautettuna Tampereen Yliopistolle, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia..." "Suomalainen kirjakauppa?" "Niin, eiköhän joku sellanen kohta tuu vastaan." "Mikä tie" "En mä tiedä joku tie... Tää ei taidakaan olla niinku Helsinki?"

Joo, ei taida. Paperia piti metsästää aikamoinen tovi kunnes sain sitä lopulta kaverin avulla tulostamalla tyhjiä sivuja.

Sitten lounastin joidenkin hassujen pörrötukkaisten paljasjalkapeikkojen kanssa, joiden ylästatuksen ja normaalia kovemman temmon kanssa koitin kamppailla. Olla mahdollisimman uskottava sekä tietenkin älykäs. Sitten joku tyttö sanoi minulle vessassa moi ja menin niin kipsiin etten osannut sanoa mitään takaisin ja sitten tunsin oloni tyhmäksi. Sitten kävelin aulassa naama kiinni puhelimessa niin etten huomannut yllä olevia portaita, jotka pikkuhiljaa laskeutuivat alas kävelysuuntaani, kunnes kopsautin pääni betoniin. Koitin olla täysin normaalisti, mutta joku ohikävelevä hymyili. Hymyilikö se minun töppäykselle vai oliko toisella puolella aulaa joku jolle se hymyili?

Nyt istun pyöreän pöydän ääressä ja vastapäätäni istuu mies jolla on tumma tukka, tumma parta ja tummat silmät. Harmittelimme äsken sitä, ettei WhatsAppia saa Macille. Oikeasti minusta on kiva, että on edes yksi sovellus, jota ei saa tietokoneelle, mutta en olisi osannut perustella kantaani tarpeeksi hyvin, joten yhdyin samaan mielipiteeseen. WhatsApp needs an improvement yes yes. Nyt lupauduin vahtimaan hänen Maciaan kun hän käy vessassa. Melkoinen luottamus yhden saman mielipiteen perusteella? Mitä jos varastaisin hänen tavaransa ja juoksisin takaisin sitä pitkää 3.9 km pituista tietä ja hyppäisin bussiin, joka veisi minut takaisin Helsinkiin? Ehkä hän uskoo ihmisten hyvyyteen.

Nyt sitten vain istun ja ihmettelen. Välillä kuikuilen ympärilleni ja otan katsekontaktin johonkuhun, enkä irroita sitä kunnes hän irroittaa.

Enkä tiedä mistään mitään.

Ladataan...

Tiedättekö minkälainen ihminen mä olen? Sellainen, että kun on aivan hirveästi tehtävää, heittäydyn "en tee mitään" -asenteeseen ja kuvittelen, että to do -lista siitä pikkuhiljaa kuihtuu itsestään ja kaikki on taas hyvin ja rennosti.

Hassu fakta on se, että se itseasiassa kuihtuukin. Harrastin tätä lukioaikaan aika paljon. Ainut vaan että lopulta sitä huomaa, että olisi asiat kai voinut paremminkin hoitaa. Sitten kärsii omatunto ja itseluottamus.

Tiedostan ongelmani, mahtavaa. Tänä ihanana tammikuuna olen löytänyt myös keinon, jolla työstää sitä. Olen alkanut pitää onnistumispäiväkirjaa. (Varoitan jo tässä vaiheessa kyseisen metodin naurettavuudesta.)

iPhonen Notes -osio vaan auki ja siihen päivämäärä. Päivämäärän alapuolelle saan joka ilta naputella ranskalaisilla viivoilla kaikki ne ärsyttävät tai muuten vaan pienen epämukavuusalueelle astumisen vaatineet ryhtymiset sen päivän aikana. Kuinka palkitsevaa!

Hulluintahan on se, että tämä idioottimaisen behavioristinen palkitsemissysteemi toimii. Ei ollut Palvov koirineen mikään tyhmä jätkä. Monet kerrat olen tuijottanut pölypalloa ja miettinyt kaivanko imurin vai en. Mutta jumaleissön jos siitä yhden ranskalaisen viivan saa onnistumispäiväkirjaan niin kyllä alkoi imuri laulaa niin että astianpesukoneen täyttökin hoitui samassa rytäkässä. Kaksi viivaa!

Tässä vähän otteita:

14.1.2016
- kävelin kouluun
- tiskasin koululla toisten käyttämiä tiskialtaassa lilluvia kahvikuppeja tekemättä siitä numeroa
- kävin vihdoin Kelassa (vaikka se oli ollut minulla mielessä jo 4kk)
- hankin vihdoin matkakortin (vaikka se oli ollut minulla mielessä jo 4kk)
- siivosin vessanpöntön
- laskin matematiikkaa

19.1.2016
- kävelin kouluun
- imuroin lattialle räjähtäneet kahvinpurut mukisematta/itkemättä
- kävin kahteen kertaan kaupassa

Ja henkilökohtainen suosikkipäiväni:

20.1.2016
- nousin ylös sängystä
- meikkasin

Onnistumiset pitää aina suhteuttaa päivän vitutustasoon, muuten tämä metodi ei toimi. Joinain päivinähän esim. siivoaminen, urheilu ja maailman pelastaminen voivat olla maailman meditatiivisinta ja mielekkäintä puuhaa, kun taas joinain päivinä pelkkä olemisen sietämättömän keveyden sietäminen on jo succé.

No, tällä hetkellä elän vähän vaikeita aikoja tuon itsekurin suhteen, heh. Nykyään iltojen paras hetki onkin se, kun mietin päiväni kulkua ja koitan kaivaa niin monta viivan aihetta kun vain keksin. JEE, MÄ ONNISTUN AIKUISENA OLEMISESSA, KATO VAIKKA, MUSTAA VALKOISELLA!

Mikäli joku sielläkin välttelee ärsyttävien ryhtymistä vaativien asioiden hoitoja niin suosittelen kokeilemaan tätä. Tai voihan tätä soveltaa mihin tahansa itselleen ylitsepääsemättömän vaikeaan juttuun.

Pages