Ladataan...
The Good Morning

Ilta alkaa kääntyä yöksi. Juttelemme sängyllä. Emme tiedä kellosta mitään mutta väsymys alkaa taivutella meitä kohti nukkumaanmenoa. Peseytymisen jälkeen etsin puhelintani, jotta voin laittaa herätyksen aamuksi. Se löytyy takkini taskusta, siellä vielä aamulenkin jäljiltä. Ei puheluja, ei viestejä, ei ilmoituksia. Vain musta tausta, jolla petroolinsinisiä lehtiä ja kellonaika: 00:15

Tällaista elämää olen elänyt pari kuukautta. Poistin kaikki sosiaalisen median sovellukset puhelimestani jättäen siihen vain WhatsAppin ja Gmailin. Miksi? En tiedä. Se oli hetken mielijohde. Minulla oli sellainen olo että se voisi tehdä hyvää. Tottakai myös tiedostin että ne on ladattavissa takaisin sekunneissa, jos niitä tarvitsisin, mutta kumma kyllä en tarvinnut.

Ensimmäisen viikon ajan tartuin muutaman kerran tunnissa puhelimeen ja näppäilin suojakoodin vain todetakseen ettei näytöllä ole tarjolla mitään mielenkiintoista sovellusta, jonka haluaisin avata. Se oli vapauttava näky. Ei mitään onlinea. Pelkkä Laskin, Muistiinpanot, Kamera, Sää, Kalenteri, Kartat. Niinpä kerta toisensa jälkeen suljin näytön valon ja tein jotain muuta.

Pikkuhiljaa puhelimen tsekkailu loppui. Saatoin unohtaa sen parhaimmassa tapauksessa vuorokaudeksi takin taskuun tai laukkuun. Puhelimelle palattuani siellä oli joko viesti- ja puhelupommitus työnantajaa ja äitiä myöten, järisyttäviä uutisia sekä missattuja ehdotuksia kyseiselle päivälle, tai sitten ei kerta kaikkiaan mitään. Huomasin että jopa vuonna 2016 ihminen voi elää ilman puhelinta; syödä, nukkua, jutella, rakastaa.

Mitä sitten olen tehnyt kaikella ylimääräisellä ajalla? Nyt huomaan, että olen alkanut kehittää rutiineja. Sellaisia, joita minulla ei aiemmin ole ollut. Rutiineja, joista nautin. Ensinnäkin, olen alkanut lukemaan iltaisin, aamuisin, ja iltapäivisin; uutisia, proosaa, runoutta, tietoa. Olen alkanut kirjoittamaan; aamusivuja, omaelämänkerrallista, kuvitteellista. Niin! Ja luemme illalla aina toisillemme iltasadun (ellei olla ihan kuolemanväsyneitä), kumpikin vuorollaan. Meidän iltasatukirja on tällä hetkellä Mark Levengoodin Miljoona ruusua, sillä tarinat ovat lyhyitä, toiveikkaita ja loppuvat aina hyvin. Iltasadun täytyy aina loppua hyvin. Puhelimelle pitää palata iltaisin, jotta saa herätyksen seuraavalle aamulle.

Tämä voi olla hieman liian rohkeaa julistaa, mutta luulen että somettomuus on auttanut minua vapauttamaan lukkiutunutta luovuutta, tutkimaan erilaisia tapoja olla ja elää ja kuunnella omia impulsseja. Olen myös saanut mielenrauhaa; tässä näin on ihan hyvä. Kuvailisin ehkä tätä koko somettomuutta sanalla vapaus, vaikken ole täysin varma mitä sillä tarkoitan. Vapautta keskittyä enemmän itseen, vapautta olla reagoimatta muihin, vapautta siitä ettei kukaan tiedä missä menen ja mitä teen ja mitä minulle kuuluu, vapautta olla sanoittamatta tai kuvittamatta omaa keskeneräisyyttään, vapautta = lisää vapaa-aikaa, vapautta tehdä vihdoin jotain mitä olen aina halunnut tehdä, vapautta = epätietoisuutta maailman menosta? En tiedä.

Olen myös miettinyt sellaista asiaa kuin vaikutteet ja ajankäyttö. Mitä saan parin tunnin somettelusta? Voisiko sen ajan käyttää hyödyksi vaikka opettelemalla jotain uutta taitoa? Vaikuttaako some minuun negatiivisesti, positiivisesti vai neutraalisti? Haluanko käyttää ajatuksiani ja kapasiteettiani tietoisuuteen siitä, mitä joku teki jossain, vai voinko ohjata alitajuista ajatustenjuoksuani johonkin toiseen suuntaan, joka saattaisi olla hedelmällisempi esim. luovuuden kannalta? En tiedä, nämä ovat kysymyksiä, joihin en ehkä saanut vielä vastausta.

Viikko sitten latasin sovellukset takaisin, yksi kerrallaan. Niihin oli tullut joitain uusia päivityksiä, mutta kuitenkin kaikki oli niin kuin ennenkin. Pyörä jatkaa pyörimistä, eikä mikään muutu. Kyydistä voi hypätä pois, ja sinne voi myös aina hypätä takaisin.

Kuinka paljon sulle jäisi aikaa toteuttaa unelmiasi jos karsisit turhaa somen käyttöä?

Ladataan...
The Good Morning

Tänä aamuna meillä paloi makuuhuoneen kattovalo. Heräsin pimeästä huoneesta, sängyn toinen laita oli jo tyhjä. Vapaapäivä. Pian tulkitsin heränneeni ulkonta kuuluvaan meteliin ja nousin ylös laittamaan valot päälle. Valo syttyi ja sammui heti, kuin salama olisi lyönyt. Tuijotin lamppua sekunnin ja sitten avasin mustat verhot.

Ulkona mekasti kaksi lehtimiestä. Toinen oli selkeästi kouluttaja, koska hänellä oli huomioliivit päällä ja hän teki kaiken duunin. Toinen taas oli omissa vaatteissaan ja katsoi vieressä, totutteli vähän vielä lehtipuhaltimeen painoon. Painava ja kostea lehtimassa tanssi ilmassa kevyen näköisenä. Kohta sisäpihamme olisi lehdetön eli vähän surullisempi. Toinen katsahti ikkunaani, tai ainakin luulin niin. Nappasin ikkunalaudalta kolme kirjaa ja menin toiseen huoneeseen.

Syksyisin sisäpihallamme käy lehtimiehet, talvisin lumimies. Lumimies ajaa sellaista pientä aurakonetta aina aamuisin yhdeksän aikaan, ja siitäkin lähtee kova meteli. Edellisessä asunnossani puolestaan elämääni väritti kattomiehet, sillä silloin asuin hyvin korkealla ja vastakkainen rakennus oli remontissa. Katolla oli aina joku; kävelemässä ympäriinsä, puhelimessa, tupakalla, tai säätämässä suurta ilmastointipömpeliä. Joskus vilkutin niille ja ne vilkuttivat takaisin.

Joku saattaa miettiä miksi kerron tätä. Minä itse kuulun myös niihin. Huomaan usein pakoilevani jonkin tärkeämmän asian kirjoittamista kirjoittamalla aamusta ja aamuista jotenkin erityisen merkityksellisesti. Haluan kertoa jotain, mutten tiedä mitä enkä miten. Ehkä täytyy kirjoittaa enemmän ja useammin, jotta rivien välistä alkaisi purskahtelemaan jotain totuuksia.

Tuntuu että elämästä puuttuu konkretia, mutta toisaalta elämä on hyvin konkreettista. Sitä konkretialistaa ei vain halua kuulla, kukaan ei halua. "Herään, syön, pyöräilen töihin, syön, pyöräilen töistä pois, syön, liikun, nukun." Se on se kauhea litania, jota lukiessa haluaa puolustella että eihän se noin mene! Sieltä puuttuu kaikki tunteet, ajatukset ja yksityiskohdat. Mutta niin se on. Miettikää kun joutuisi lukemaan oman elämäntarinansa luettelona. "Syntyi, kävi koulun, osallistui kurssille, vietti joulun, synnytti lapsen, kirjoitti kirjan, menetti toisen jalan, sairastui reumaan, kuoli." Sen pituinen se.

Joku ehkä on samaa mieltä oman luettelonsa kanssa. Minua se järkyttää. Oma luetteloni kuulostaa aina jonkun toisen ihmisen luettelolta.En keskity sellaisiin asioihin. Minut tekee tyytyväiseksi se, että voin keskittyä siihen, miltä se lehtien puhallus näytti sinä yhtenä aamuna ja kuinka niiden lehtimiesten päivä oli edennyt sisäpihalta toiselle. Niillä oli ehkä nälkä, tai ehkä ne oli juuri juoneet kahvit. Raikas ilma sai niiden posket punottamaan ja kun ne illalla menivät koteihinsa, uni tuli nopeasti. Ja sen lehtimieskokelaan unissa pyöri lehdet, pelkät lehdet.

Pages