Ladataan...

Näin viime yönä vahvan unen elämäni suurimmasta rakkaudesta. Tai no, en voi sanoa että suurimmasta, sillä rakkaus on aina yhtä suurta, sen sävy ja intensiteetti (tiheys) vain vaihtelee. Mutta näin unta yhdestä elämäni ikimuistoisimmasta, minua sykähdyttävimmästä, minuuttani muuttavasta rakkaudesta. Sellaisesta rakkaudesta, jonka kokee elämänsä aikana ehkä kerran tai kaksi, ja joka jättää kokijaansa palamaan liekin, joka ei ikinä sammu.

Edelleen, pysyen omassa rakkaus-teoriassani, koen, että tämä rakkaus oli nimenomaan rakkautta minussa ja meidän välissä. Ei hänessä. Siksi osaan nauttia siitä rakkaudesta vielä tänäkin päivänä ja olla katkeroitumatta siitä, että en saanut häneltä yhtä paljon rakkautta takaisin.Unessa hän oli ihan lähelläni. Hän oli avoin, läsnä ja lähelläni. Kaikki kolme asiaa, jotka saavat minun veren kiertämään nopeammin. Uskaltauduin unessa kysymään häneltä ensimmäistä kertaa miksi meistä ei koskaan tullut mitään, vaikka selkeästi niin oli tarkoitettu. Hän sanoi, että ei hän tiennyt että meistä olisi voinut tulla jotain. Ei hän tiennyt, ei hän tajunnut, ei hän tuntenut sitä. Hän sanoi sen, ja oli eloisa, hymyilevä, huomioonottava. Kaikkea sitä, minkälaiseksi olin hänet päässäni maalannutkin. Minä meinasin jo sanoa että kyllähän sinä tiesit ja tunsit sen, mutta tajusin että niin. Ethän sinä. Sehän on ollut koko ajan vain minussa.

Heräsin hymy kasvoillani. Se oli tärkeä kohtaaminen. Ja juuri sitä mitä tarvitsinkin. Muistutuksen rakkaudesta. Olen kokenut sen, miten raastavaa yksipuolinen rakastaminen voi olla. Miten kertakaikkiaan masentavaa, ylä- ja alamäillä varusteltua puhelimen tsekkailua se voi olla. Ja juuri se kärsimys on toiminut minulle kipinänä löytää parempaa, aidompaa, täyttävämpää ja hyvätahtoisempaa rakkautta: rakkautta universumia kohtaan.Ylipäätään mitä rakkauteen tulee, keskity aina vain omiin asioihisi. Keskity siihen mahtavaan tunteeseen, mitä sekopäinen ihastuminen saa sinussa aikaan. Nauti niistä tuntien kestoisista juoksulenkeistä, kun energiaa riittää vaikka et ole muistanut syödäkään. Nauti innostuksesta, nauti siitä kun uni ei tule ja siitä, kun ystäväsi kysyy että mitäs sinulle on tapahtunut ja siitä kun hymyilet vastaantulijoille ja elät nautinnosta käsin. Se kaikki tunnevyöry on sinulle, sinua varten! Jotta sinä hyödyntäisit sitä elämässäsi.

Sillä se, kun rakkaudella on kohde, on jo ihan toinen asia ja vaatii ihan toisenlaisen yhtälön. Kun rakkauteen liittyy toinen ihminen, ei mikään teihin liittyvä ole sinun hallinnassasi. Et voi hallita rakkauden kohdettasi, et teidän välistä rakkautta etkä tapahtumien kulkua. Kaikilla noilla elementeillä on oma tahtonsa.Ja sinä. Sinä saat nauttia tunteesta, joka sinussa palaa. Sitä ei kukaan voi koskaan viedä sinulta pois. Jos sidot suuren tunteesi hädissäsi rakkauden kohteeseesi ymmälläsi siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, tartut häneen kuin pelastusrenkaaseen ja tulet ajan mittaan vihaiseksi ja katkeroituneeksi siitä, että hän tukahdutti tunteesi. Et ole vihainen siitä, ettei hän ollutkaan sinua varten, vaan siitä, että hän vei pois sen ihanan tunteesi. Siitä kaikessa on kyse.

Kun rakkautta ei sido siihen ihanaan tyyppiin (jonka nimikin kuulostaa jo synonyymilta rakkaudelle...), saat kokea hänen sytyttämäänsä rakkautta sinussa vielä vuosienkin päästä lähes yhtä autenttisena, lähes yhtä hullaannuttavana energiana, olipa teidän tienne sitten erkaantuneet tai iloisesti yhdistyneet. Ja tämä energia on pieni rakkaustehdas sisälläsi, joka tuottaa sinulle ja ympärilläsi oleville asioille aina vain lisää rakkautta. Rajattomasti.

Ladataan...

Olen löytänyt tänä talvena uuden harrastuksen. Avantouinnin! Kaikkihan aina hehkuttaa kuinka mahtavaa, terveellistä ja hyödykästä se on. Siinä missä avanto oli ennen speedo-uikkaristen keski-ikäisten aamukuuden harrastus, nyt se tuntuu olevan jo perushelsinkiläisen nuoren aikuisen tapa pitää itsestään huolta.

No, paljon avantohehkutusta kuulleena olin päättänyt itsekin tänä talvena uskaltaa. Mutta aijai, kuinka vitkastelinkin! Ajattelin, että no, onhan tässä talvea vielä jäljellä, kunhan tässä maaliskuun puolella menee. Tiesin puheiden perusteella, että tulisin rakastumaan tuohon mieltä ja kehoa koettelevaan jääkylmään dippaukseen (masokistin rippeet eivät meitsistä ihan helposti lähde), mutta jokin sai minut aina vain lykkäämään sitä.Kunnes koitti ihan älyttömän kiva päivä. Sellainen uuden elämän alku -päivä. Päivä täynnä taikaa. Kävin hymyssä suin nukkumaan ja seuraavana aamuna tiesin, että ainoa tapa pitää tämä hyvä momentum yllä oli nyt tehdä se. Nyt annan itselleni lahjan ja saan sen suoritetuksi. En ajattele mitään. Menen vain. Tiedän, ettei siihen voi kuolla, joten se ei voi kaiken järjen mukaan tehdä mitään muuta kuin vahvistaa minua.

Menin Marjaniemen rantaan. Riisuuduin. Puin bikinit. Paljain jaloin kipitin laiturille järkyttävän tuulen repiessä minua. Keskityin siihen, että en ajattele mitään. Tai sain ajatella jotain todella irrallista, kuten tuolia tai koiraa, mutta en mitään mikä liittyi itse suoritukseen. Lähestulkoon juoksin rappuset alas mereen. Heittäydyin sen varaan. Tein yhden uintivedon. Nousin salamana ylös. Kuuma aalto valui kaiteille kurottavia käsivarsiani pitkin torsoon ja siitä jalkoihin. Jalkoja kirveli. Kipitin tunnottomilla käpälöilläni takaisin vaatteitteni luo ja minua nauratti. Siinä se oli. Juoksu, dippaus, juoksu. Otti elämästäni kaiken kaikkiaan 20 sekuntia. Ja että tätäkin piti viivytellä viikkotolkulla!

Puin päälle ja kehooni oli muuttanut jokin uusi olotila. Rauha. Lämpö. Kiitollisuus. Aineet vaihtuivat ja ajatus oli kirkas. Ja ennen kaikkea: Olin ylittänyt itseni henkisesti.Menin kotiin ja yllätin itseni uudestaan. Aloin hoitaa kaikkea ärsyttävää, mikä oli jäänyt lojumaan: verojuttuja, laskutusjuttuja, pankkijuttuja, rahajuttuja, meilejä... Hoidin kaiken aikaisemmin mahdottomalta urakalta tuntuvan alta pois varmaan tunnissa ja tajusin että hei. Tästähän avannossakin on juuri kyse! Ryhtymisestä. Siitä, että päättää kerran mennä epämukavuusalueelle, ja sitten vain menee. Ei mieti mitään ylimääräistä, suorittaa vain homman ja tulee sitten takaisin mukavuusalueelle lepertelemään itselleen, kuinka hienosti se meni.

Tämähän on tietääkseni miehille aika tyypillistä ajattelua(?), mutta itselleni melko uusi ajatusmalli, jonka todellakin haluan valjastaa vielä paremmin käyttööni. Olen nimittäin itse sellainen, että "ryhdyn" tekemään jotain vähän siinä muun kivan ohessa, mutta kuitenkin ensimmäisten ärsyttävien vastoinkäymisten (äh, noi tarvitsee mun passin numeron ja se on vintillä. Äh tähän tarvitaan joku lääkärintodistus enkä tiedä missä se on) jälkeen luovutan ja jään odottamaan että asia hoitaisi itse itsensä joku päivä. Hah!

Kaikista helpoimmalla näköjään pääsee kun ryhtyy. Unohtaa oman ihmisyytensä hetkeksi ja suorittaa homman alusta loppuun kerralla, vei se 20 sekuntia tai 2 tuntia. Ja tätä taitoa voi nimenomaan harjoitella niin treenaamalla kuin käymällä avannossakin! Inhottavien tilanteiden sietokykymme paranee ja elämästä tulee ryhtymisten kautta... sujuvampaa.Mikäli et ole vielä avannossa dippaamista kokeillut, ja odotat jotain merkkiä (kuten minä odotin), niin tässä on se merkki! Tämä ryhtyminen on todellakin yksi niistä, jotka kannattaa. Ja vielä ehtii.

Inspiroivan hyytävän kuuma-aaltoista kevättä kaikille!

Pages