Ladataan...
The Good Morning

Hullun maineella jatketaan. Nyt kun minusta puhutaan taas jossain keskustelupalstoilla, että olen huruuntunut vähän lisää (energiat sitä, kuukautiskierto tätä ja tantra tota), niin mielestäni on täydellinen sauma pistää ulos postaus luontaishoidosta! (Btw Kaisaminnin Ennustus-TV:seen on tullut muutamia kysymyksiä. Lisää saa laittaa snäppiin! Kaivan vintiltä kristallipallon niin laitetaan lähetys pystyyn tässä joku päivä!)Kävin Pürilla tuossa yksi päivä ja törmäsin siellä vyöhyketerapeuttiin jonka kanssa sovittiin, että tulisin kokeilemaan hänen hoitojaan joku päivä. Ja tottakai menin! Oli kyse hoidosta kun hoidosta, vastaukseni on aina kyllä. Suomalaiset käyvät ihan liian vähän missään hoidoissa, vaikka he kaipaisivat sitä enemmän kuin mitään muuta mitä viidellä- tai seitsemälläkympillä voi ostaa. Me olemme kosketus- ja läsnäolopuutteessa! Tarvitsemme älypuhelintonta kosketusta, ihmiskontaktia, jonkun toisen täyttä keskittymistä itseemme ja kehon syvärentoutusta. Pelkällä sillä, että joku on vieressä ja koskettaa, voidaan vähentää stressiä ja lisätä oksitosiinin tuotantoa, joka taas vaikuttaa kaikkeen olemiseemme. Ja sitten jos haluaa vielä huruilla, voi koittaa uskoa hoidon tehoon ja saavuttaa vielä paremmat tulokset.Vyöhyketerapia oli itselleni ihan uusi juttu. Se perustuu uskomukseen, että esimerkiksi jalkaterissämme ja korvissamme olisi kehomme heijastepisteitä. Näitä pisteitä painelemalla voidaan parantaa eri kehonosien sairauksia, kipuja tai traumoja. Esim. korvalehdessämme on koko kehon heijastepisteet aina mantelitumakkeesta gynealueelle. Korvaa käsittelemällä voidaan siis hoitaa esim. PMS-oireita. No, suuntasin Liisankadulle kohti Koivun Hyvää Oloa. Astuin sisään pikkuiseen, raikkaaseen hoitohuoneeseen ja istuimme vyöhyketerapeutti Eijaliisa Koivun kanssa alas vesilasillisille. Siinä minä sitten avauduin kehollisesta historiastani, traumoistani, kivuistani, murtumistani, leikkauksistani ja PMS-oireistani. (Vyöhyke)terapeutti kuunteli ja kertoi myös omista kokemuksistaan. Tunnelma oli lämmin ja luottamuksellinen. Sitten ei muuta kuin pedille makaamaan ja runnominen alkakoon. Eijaliisa käsitteli kaikki heijastepisteet, eli korvat, jalkaterät, kasvot, keskivartalon ja kädet. Hän käytti käsiään ja puisia työkaluja ja pureutui niillä kipeisiin kohtiin. Aina kivun ilmaantuessa kysyin, mikä heijastepiste oli kyseessä, ja hänen vastauksensa oli aina jokin sellainen alue, jossa minulla oli ollut ongelmia. Pari yllätystäkin tuli. Hoidon jälkeen pedistä ei meinannut päästä ylös. Olisin halunnut jäädä siihen makaamaan. Jalat olivat niin kevyet, että tuntui ilkeältä laittaa ne maahan ja varata niiden päälle koko kehon paino. Voi raukat, uljaat jalat, jotka kantavat minua aina paikasta toiseen. Käveleminenkin oli haastavaa aluksi. Ja pukeminen. En ole varma, johtuiko se syvärentoutuneesta tilasta vai mistä, mutta olin jotenkin tosi heikkona, herkkänä, avoinna. Teki ehkä vähän mieli itkeäkin. Ensimmäisellä kerralla sain kokea lähinnä tuon välittömän hoidon jälkeisen fiiliksen, mutta mikäli haluaisin jatkaa tuloksien vaikuttamisaikaa, tulisi minun käydä esim. kerran kuussa hoidettavana. Mutta näinhän se on kaikissa hoidoissa aina hieronnasta reikihoitoihin. Ensimmäinen kerta lähinnä avaa, jonka jälkeen keho voi ottaa paremmin vastaan. Ylipäätään ihmiset kokevat kaikenlaiset hoidot hyvin eri tavalla. Minulla on tosi vastaanottavainen keho ja pääsen usein ensimmäisellä kerralla jo muutokseen kiinni. Myös mielellä on paljon merkitystä. Jos asenne on se, ettei mikään toimi ja kaikki on huuhaata, niin ei varmasti toimikaan.  Oletteko te kokeilleet vyöhyketerapiaa? Miltä tuntui? Heräsikö teille mielenkiinto kokeilla? Koivun Hyvän Olon Eija ottaa ainakin uusia asiakkaita ilolla vastaan.  <3 Koivun Hyvä Olo, Liisankatu 14.

Share

Ladataan...
The Good Morning

Kaunis päivä. Aloitin sen vedellä, lenkillä, kalliolla meditoimisella, auringossa hengittelyllä ja tanssimisella.

Mitä minä haluan? Minä haluan kirjoittaa. Tottakai minä haluan kirjoittaa. Minä tiedän sen, ja kirjoittaminen tietää sen. Aurinko tiesi sen ja tyyppi, jonka tapasin viikonloppuna, tiesi sen ennen kuin ehdin sanoa sitä. Hän näki sen.

En osaa enää kirjoittaa. En pidä viime aikaisimmista teksteistäni. Niiden sanat tulevat järjestäni, ei sydämestäni. Ja kun kirjoitan sydämestäni, aika katoaa ja sanat vain tulevat. Minun ei tarvitse tehdä mitään. En edes mieti mitä yksittäinen sana tarkoitaa, sillä sillä ei ole väliä. Millään, mitä sanon ei ole väliä. Vain energialla, jonka kanavoin tähän tekstiin, on väliä. Aina kun menetän kykyni kirjoittaa, on tapahtunut eräs asia. Se on säätely. Se on kontrolli. Se on sosiaaliset normit ja häveliäisyys. Se on ego. Se on jokin, joka yrittää pitää minua tietyssä muotissa. Luovuus ja lupa olla tänään sellainen kuin on, ovat lähteneet jonnekin retkelle. Tämän tekstin avulla koitan houkutella niitä takaisin.

Haluan oppia avautumaan enemmän. Haluan oppia olemaan rohkeammin sitä mitä olen. (Hassua, että tämä on ikuinen tie. Vaikka sitä luulee olevansa kuinka oma itsensä ja kuinka rohkea, niin aina on vielä niiiin paljon matkaa tekemättä.) Haluan kanavoida ajatukseni ja tunteeni ymmärrettävämpään muotoon. Haluan olla niin rehellinen, että punastun ja että pelkään. Haluan kertoa asioita, joita pelkään kaikista eniten. Haluan kokea sitä pelon tunnetta ja elää siinä. Haluan viedä sen niin äärirajoille kuin pystyn ja silti hengitellä. Olla elossa. Huomata että jumalauta, en kuollutkaan. Haluan kuitenkin kunnioittaa rajojani ja vetäytyä välillä myös silittämään itseäni. Se on muuten yksi lempijuttujani. Istua vain (tai seistä) ja silitellä itseään. Kaikkialta kehosta. Ja halata. Ja sitten taas nousta kovaan maailmaan ja säteillä ehtymätöntä rakkautta.Käyn taistelua blogini kanssa. Taistelua siitä, mikä minun pitäisi olla ja mikä olen. Luulen koko ajan että minun pitää olla vähän rytmikkäämpi, vähän suunnitellumpi, vähän markkinoidumpi, vähän brändimpi, vähän kaupallisempi, vähän visuaalisempi, vähän etäisempi ja vähän valheellisempi. Mitä enemmän menen siihen suuntaan, sen kauemmas kykyni kirjoittaa tuntuu karkaavan. Ja kyllä, minä kirjoitan sen kirjan, kuten lupasin. Sen minä teen.

Mietin myös sitä, mitä itse haluaisin lukea. Minua ei ole ikinä kiinnostanut blogit siksi, että niistä ei löydy minulle mielenkiintoista sisältöä. Siksi piti alkaa tehdä itse. Minä luultavasti lukisin blogiani. Tai skippaisin ehkä ne postaukset, joista selkeästi huomaan, etteivät ne ole tulleet sydämestä, sillä en jaksaisi tuhlata aikaani sieluttomaan tekstiin, mutta esimerkiksi tämän tyyppiset postaukset lukisin ja antaisin niiden vaikuttaa minuun.

Minulla on aina ollut vahva yhteys luoviin voimiin. Muistan edelleen ensimmäiset inspiraatiot, joita sain lapsena. Ne olivat niin voimakkaita, että tuntui kuin olisin ollut huumeissa. En pystynyt hallita niitä, ja vaikka ne olivat pelottavan voimakkaita, pystyin antautumaan niille ja luottamaan niihin täysin. Kerran mökillä (luonto triggeroi inspiraatiota) keksin, että voisin laittaa omaan huoneeseeni mökin vintiltä löytämäni hienon kuninkaallisen peilin, ja tehdä suurista valkoisista lakanoista huoneeseeni koristeita; ovenkarmiin, sängyn päälle, verhoiksi... Istuin mökin sohvalla ja koin jonkin tuntemattoman, kimmeltävän aallon nappaavan minut mukaansa. Se oli niin suurta, etten pystynyt hallitsemaan sitä. Irtauduin sohvasta ja mökistä, enkä ollut enää minä. En tiennyt, mitä se oli, mutta olin päämäärätietoisempi kuin koskaan. Minä halusin toteuttaa visioni. Minun täytyi toteuttaa se, tai kuolisin. Ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntuu, että taistelin koko lapsuuteni visioideni läpiviemisessä. Muut eivät voineet ymmärtää, miten tärkeä juttu oli kyseessä.

Kun ajattelee lapsen maailmaa, niin oma huonehan on käytännössä ainoita asioita, jotka ovat ainakin osittain lapsen "omaa" ja toimii hänen omien mieltymystensä ja ideoidensa toteutuskenttänä. Se on hyvin henkilökohtainen paikka, johon heijastamme sitä mitä olemme löytäneet itsestämme. Lapsella ei ole rahaa. Hän ei voi ostaa haluamiaan kalusteita, vaatteita tai esineitä, jotka herättävät hänessä tunteita. Lapsella ei ole vapautta siinä määrin, että hän voisi alkaa toteuttaa itseään täyspäiväisesti ja seurata luovuuttaan tilanteesta toiseen. Tuossa tilanteessa keksin, että voin ilmaiseksi toteuttaa itseäni jo nyt näillä löytämilläni elementeillä, ennen kuin kasvan ikuiseksi.

Ylipäätään muistan lapsuudesta sen jatkuvan voimakkaan odotuksen tunteen siitä että sitten kun olen aikuinen, pääsen toteuttamaan itseäni rajattomasti. Ja silloin räjähtää. Ja sitten elän kaikki unelmani todeksi. Ja minusta tulee kaikkea. Ja tulevaisuus on kimmeltävä. Ensin pitää odottaa että täytän 18 ja minua ei hallitse enää kukaan. Olen vapaa ikuisesti. Edelleen sydämeni hakkaa ja sieluni huutaa kun ajattelen tätä tunnetta.

Ja voi, tässä sitä ollaan, 22-vuotiaana. On käyty sivupoluilla ja on meinattu eksyä ties minne. Mutta on myös huikeita juttuja takana ja huikeita juttuja edessä. Olen iloinen, että tuo tarina tuli mieleeni, sillä se muistutti minua taas siitä, missä elämässä on kyse.

Haluan seurata intohimoani. Intohimoni on tänään eri kuin huomenna, ja niinhän sen kuuluukin. Saan ideoita. Niissä ei ole mitään järkeä, mutta se ei haittaa. Pysymällä hetkessä mukana ja seuraamalla aitoja impulssejamme, muodostamme elämänmittaisen kokonaisuuden, joka on ihan meidän näköinen. Siinä ei ole järkeä, mutta harvassa aidossa asiassa, kuten vaikkapa rakkaudessa, on järkeä. Parhaillaan opettelen, mitkä ovat ne asiat, joissa järki on hyvästä, ja kaikissa muissa tilanteissa pyrin heittämään sen menemään. Se on tiellämme liian usein.

Haluan kanavoida luovan energiani selkeämmin. Haluan antaa aikuiseni johdattaa lastani tilanteisiin, joissa se saa kokea tuota inspiraation aaltoa turvallisessa ympäristössä. Haluan seota jonkin rakenteen sisällä. Haluan maskuliinisen kehikon, jonka väliköissä feminiinienergia saa luoda.

Enemmän mökin sohvalla trippailua ja luovien voimien tuntemista ja paljon vähemmän suunnittelua, järkeilyä ja huolehtimista. Tunnen jo nyt, miten sydämeni lyö kovempaa kuin tekstin ensimmäisen sanan kohdalla.

Kiitos. Kiitos kun luette. Minä opettelen. Ja minusta on ihanaa opetella teidän kanssanne. Kiitos kun olette seuranneet snapchatissä. Teitä on siellä jo tuhat. Kiitos, että saan kasvaa ja heijastaa kasvuani teille.

Ihanaa viikkoa <3

Share

Pages