Ladataan...
The Good Morning

Nojailin tuossa juhannuksena terassin kaiteeseen ja tajusin että hetkinen, nyt ollaan puolessa välissä vuotta. Puhun tästä silläkin uhalla että saan idiootin leiman, mutta ihan oikeasti mielessäni ei ollut koskaan käynyt että tosiaan, keskikesän juhla on myös keskivuoden juhla. Miksi siitä ei koskaan puhuta selkeämmin? Miksi sitä ei korosteta? Puhutaan vain uuden vuoden lupauksista ja vuoden pakettiin laittamisesta, mutta entä tämä puolivälissä oleva tsekkauspiste? Piste, jonka aikana saa (joko helpotuksena tai järkytyksenä) huomata, että jaahas, puolessa välissä ollaan.

No, siinä minä sitten lämmittävä kahvikuppi kädessäni, katse luotuna järvelle, päätin pitää pienen hetken miettien kulunutta puolikasta ja mahdollisesti oikoa suuntaa seuraavalle puolikkaalle. Sisällä ihmiset juttelivat, nauroivat ja lauloivat. Oli niin kaunis kesäyö, ettei mitään rajaa.
Tänä vuonna olen oppinut ihan hirveästi asioita. Ja on ehtinyt tapahtua ihan hirveästi asioita. Se on hyvä. Siihen olen pyrkinytkin. Olen tarkoituksella hypännyt tuntemattomaan ja mennyt kohti pelkoja, sillä tajusin jossain vaiheessa että se on ainoa tapa, jolla haluan elää. En halua enää yhtäkään vuotta tai puolikasta vuotta, jota katselen ja mietin että jaa, eipä tapahtunut paljoa mitään. (Aina tapahtuu, vähintään henkistä muutosta, mutta me huomaamme ja tunnemme vain radikaalit suunnanmuutokset)

Vaikka olen oppinut tänä vuonna paljon tärkeää rakkaudesta, henkisyydestä ja irtipäästämisestä, tuntui silti yksi aika yllättävä oppi yltävän ylitse muiden. Siis yllättävä siinä mielessä, etten ole puhunut siitä täällä blogissa ollenkaan, ja jonka olen tavallaan aiemminkin jo oppinut, mutta näköjään se pitää oppia joka kerta uudelleen. Siis niinkin konkreettinen ja yksinkertainen asia, kun että ai perkele meitsi rakastaa liikkumista!

Mitä tulee urheiluun ja ihmisiin, joita rakastaa, niiden todellisen arvon huomaa vasta sitten, kun ne menettää.

En ole tajunnut rakkauttani urheiluun aiemmin näin vahvasti, sillä se on ollut luonnostaan niin iso osa elämääni. Tänä vuonna olen ollut kävelykyvytön kaksi viikkoa astuttuani lasinsiruun, nostokyvytön kaksi kuukautta murrettua selkänikamani ja lopulta viimeinen, pahin rysäys: juoksu/treeni/-venyttelykyvytön reväytettyäni takareiteni (tällä hetkellä mennään kuudetta viikkoa ilman liikuntaa ja parantelu on yhä käynnissä). Ja believe me, sitä huomaa vasta silloin, kun takareisi revähtää, kuinka helvetin monta kertaa sitä tuleekaan päivässä venyteltyä, joogailtua, temppuiltua, nosteltua koipia. Omalla kohdallani ainakin 55.

Voisin toki ajatella, että nämä keholliset vastoinkäymiset ovat universumin tapa kertoa minulle että ehkä kannattais lopettaa toi kehollisuus kokonaan ja istua vain kotona kirjoittamassa (tosin reiden naksahdettua kokeilin sitäkin, ja heti ensimmäisen tunnin aikana näppiksille kaatui iso lasillinen vettä ja se hajosi. Että kertokaapas te minulle mitä se sitten tarkoittaa? Että parasta olisi vain syödä, nukkua ja rakastaa? No, sitä olen kyllä tehnyt ja nyt alkais jo pikkuhiljaa riittää. Tosin, en valita, on tämäkin aika luksusta. Sentään henki vielä kulkee mikä on erittäin positiivinen asia jo itsessään.), tai sitten voin ajatella että universumi haluaa sanoa minulle Kendrickikin sanoin bitch sit down, be humble ja tajua nyt jumalauta jo miten paljon fyysistä lahjakkuutta, kyvykkyyttä ja paloa sinulla on! Sen edessä pitää olla nöyrä. Olen kyllä ottanut itsestäänselvyytenä liikkuvuuteni aika pitkään. Kylläpä sitä pitää monta kertaa rysähtää ennen kuin tajuaa että hitto, enhän minä oikeastaan muuta haluakaan tässä elämässä tehdä kuin liikkua. Kantapään kautta mennään siis tämä(kin) oppi. (En muuten usko, että on olemassa mitään muuta tapaa oppia kuin kantapään kautta. Kaikki muut tavathan on toisten kuuntelua, sääntöjen noudattamista ja vanhoihin malleihin mukautumista.)Yllättävää tai ei, liikkumattomuus ei ole masentanut minua tai saanut minua vihaamaan elämää. Tästä kiitos: #zen, #irtipäästö ja #hyväksyntä. Sisäinen rauha on ollut ainoa, mikä on pitänyt minut järjissäni, eikä pohjalla ole tarvinnut käydä, mutta sen olen päättänyt, että mikäli jonain kauniina päivänä kehoni on terve ja liikuntakykyinen, aion liikkua niin paljon ja niin äärirajoille kuin mahdollista. Eikä minua estä kukaan. Se tuntuu tällä hetkellä todella vapauttavalta ja toivoa tuovalta ajatukselta.

Sillä aikaa aion nauttia muiden temppuilun katselusta ja toitottaa heille, miten upeita he ovat.

Makeaa, mukavaa, venyvää ja just sun näköistä toista vuoden puolikasta teille kaikille!

Share

Ladataan...
The Good Morning

Hei! Täällä hiljaiselon jälkeen häntä koipien välissä blogiin palaava Kaisa. Olen ollut ihan super intensiivisesti kiinni teatterihommissa useamman viikon. Eilen saatiin prokkis pakettiin, pussiin, säkkiin, kuppiin ja nyt alkoi meikäläisellä loma! Lomalla tarkoitan siis sellaista periodia, jossa minulla ei ole fyysisen läsnäolon velvotteita mihinkään suuntaan. Toisin sanoen tämä blogin kirjoitushan ei lopu, päinvastoin, nyt minulla vihdoin on aikaa tehdä näitä oikeita töitäni, hah!

Siispä loma työnteolle alkaa nyt! Ja saatan minä siinä sivussa lomailla oikeastikin, itseasiassa olen hyvin loman tarpeessa. Olen metsäilyn, kirjan lukemisen, irtipäästämisen, uimisen ja Helsinkiä pakoon lähtemisen tarpeessa. Siis, älkäätte odottako, että tästä päivästä lähtien joka aamu klo 7:00 täällä on luettavissa uutta materiaalia. Aina kun täällä ei näy mitään, kuvitelkaa minut puun juurella hengittelemässä ja antakaa anteeksi.

Toivottavasti teilläkin on kesässä sopivasti ohjelmaa ja sopivasti fyysistä vapautta! Itse aion hyödyntää tämän "minua ei tarvita juuri nyt muutamaan päivään yhtään missään" -tilaisuuteni lähtemällä pikku roadtripille. Ihan tänne kauniisen kesäiseen Suomen maalle. Ja napata juhannuksenkin siinä samalla, jossain kaukana Helsingistä. Toivon näkeväni pilviä, harmautta, moottoritien varressa riutuvia kukkasia, auringonpilkettä, sadetta, räntää, ja jos oikein onnekas olen, niin kuulen Suomen suven suosikkiääneni: ukkosen jylinän.

Katsotaan, mitä luontoäiti on suunnitellut! Ihanaa juhannuksen aikaa kaikille!

PS. Jos tästä eteenpäin hiljaiseloni tarkoittaa sitä, että istun puunjuurella meditoimassa, niin tähän astinen hiljaiseloni on puolestaan merkinnyt sitä, että olen tanssinut punaisessa valossa sohvalla, repinyt hedelmiä ja riehunut strobovaloissa hevin soidessa. Ahdettuna pelkkiin sukkahousuihin. Päästä varpaisiin. Kasvot mukaan lukien. Kas näin:

Mutta nyt sinne tien päälle, ja mielellään niin epäpuristavissa ja kevyissä vaatteissa kuin mahdollista.

Kuvat:
Ylempi: Ilona Lehtonen
Kollaasi: Matti Hietala Photography
Visuaalinen suunnittelu: Tia Hassinen

Share

Pages