Ladataan...

Olen kahden päivän päästä 23-vuotias. Talvella syntynyt ei hirveästi synttäreistään innostu. (Pliis sanokaa, että voitte samaistua, eikä kyse ole vain minun mielikuvituksettomuudesta.) 

Jos olisin syntynyt kesällä, ottaisin kyllä syntymäjuhlastani kaiken ilon irti. Nappaisin mukaani viinipullon ja lähtisin seikkailemaan jonnekin yötä myöten ilman kenkiä. Tai lähtisin roadtrippaamaan kaverin kanssa. (En tiedä lähtisinkö oikeasti, vai oliko tuo joku leffoista napattu suomikesäromantisoitu ajatus.) Joka tapauksessa aina kun on talvi ja aina kun minulla on synttärit, olen jotenkin nuutunut ja ideaton.

Ystäväni sanoi hyvin, kun kysyin häneltä, että mitä ihmettä aikuiset tekevät syntymäpäivänään. "Ne viettävät tavallisen ihanan päivän ja ehkä salaa aina toivovat, että niiden kaverit olisi järjestänyt niille jotain erityistä." (Kaverit, älkää luulko, että tämä on "järjestäkää minulle yllätys" -kerjäys. Olen aika nuutunut myös yllätyksille.)

Samuel on kysynyt minulta koko ajan, mitä haluaisin tehdä syntymäpäivänäni. Tänä aamuna keksin. Olin jäänyt herättyäni sänkyyn makaamaan peittojen kanssa, ja kerroin Samuelille, että keksin vihdoin, mitä erityistä haluan. Haluaisin syntymäpäivänäni kupin kahvia sänkyyn. Se olisi ihanaa. Sillä lailla äitienpäivä-tyyliin. Teininä isäni toi minulle todella usein kahvia aamuisin sänkyyn. Tai ainakin se oli valmiiksi keitetty, ja hän herätti minut sanomalla "alakerrassa on kahvia". Ensin hän tosin laittoi yläkerran radion päälle ja heräsin vaimeasti soivaan musiikkiin. En kuulemma myöskään lapsena noussut, ellei minulle tuonut kaakaota sänkyyn. Samuel vastasi: "Haluaisitko kahvia jo tänään sänkyyn?" Haluaisin. Se olisi ihanaa.

Ja tässä sitä ollaan. Kahvikupin ja läppärin kanssa sängyssä. Ihan järkyttävää luksusta. Melkein tuntuu pahalta. Parvekkeen ovi on auki. Peittoihin kääriytyneenä. On kyllä ihan kivaa olla 23 kohta.

Kaikista hauskinta vanhenemissa on se, että koko ajan tajuaa yhä selkeämmin ja paremmin, kuinka nuori onkaan. Esimerkkinä: Luulin 16-vuotiaana olevani liian vanha esim. uuden harrastuksen aloittamiseen tai luovan elämän aloittamiseen. Luulin, että minun olisi pitänyt 3-vuotiaasta asti tehdä jotain, jos haluaisin tehdä sitä tosissani. Seuraavan kerran luulin 20-vuotiaana, että olen aivan liian vanha yhtään mihinkään. Peli on pelattu. Minusta ei voi tulla enää mitään, mitä en ole jo tähän asti ahkerasti tehnyt. Nyt oikeasti vasta 23:n kynnyksellä tajuan, että olen vieläkin ihan naurettavan nuori ihan mihin tahansa. Siis parikymppinenhän on ihan vauva vielä! Vasta tullut tajuihinsa. Osaa hädin tuskin erottaa, missä menee itsen ja toisen raja.

Sitä paitsi, vaikka olisi kahdeksankymppinen, niin aikaa saattaa silti olla runsaasti. Kuvittele, että kahdeksankymppisenä luulisi, ettei aikaa enää ole mihinkään, ja päättäisi lakata oppimasta. Että kohta se kuolema kuitenkin tulee. Mutta hupsista vain, elämä päättäisikin poistua ruumiista vasta lähempänä sataa ikävuotta, mikä tarkottaisi sitä, että tuhlasi kaksikymmentä vuotta elämästään ajatellen, että on liian vanha! Esimerkkinä kahdestakymmenestä vuodesta: kuvitelkaa, miten paljon asioita mahtuu vaikkapa kahden- ja neljänkympin välissä elettyyn elämään.

Ei siis kannata lakata oppimasta. Eikä kannata luulla, että olisi liian myöhäistä johonkin, sillä ideat syttyvät meissä aina oikeaan aikaan. Ne eivät yksinkertaisesti ole olleet kypsiä aiemmin. Kaikki ei kuitenkaan elä satavuotiaiksi. Koskaan ei tiedä, miten kauan tai miten vähän aikaa täällä vielä saa olla. Siispä, nautitaan tästä hetkestä. Ja kahvista sängyssä. 

Ladataan...

Ladataan...

Moni (käytän muuten hyvin usein sanaa moni tarkoittaessani lähinnä itseäni) nuori - ja miksei tietysti vanhakin - saattaa elämänsä aikana miettiä, että mikä oikein on minun juttuni. Ei kovin helppo kysymys.

Kaikki meistä eivät ole syntyneet perheeseen, jossa meille on tehty heti vauvana selväksi, mikä meistä tulee ja mikä meidän tehtävämme on täällä maailmassa. Vapaus omaan elämään luo hirveästi valinnanvaraa ja ihan hirveästi tuskaa. Olen niin monet kerrat istunut alas ihmisen kanssa, joka ei vain tiedä, mitä tekisi. Moni asia kiinnostaa, ja jotain on jo lähdetty tekemäänkin, mutta sitten se on jäänyt kun on tullut vastoinkäymisiä.

Kaiken innostavan tekemisessä ja tekemiseen ryhtymisessä on oikeastaan kyse yhdestä asiasta. Se ei ole se, että mikä minua kiinnostaa. Se on pikemminkin se, että mikä minua kiinnostaa niiiin paljon, että olen valmis ottamaan vastaan kaiken sen mukana mahdollisesti tulevan paskan. Koska rehellisesti - kaikki tekeminen täällä maailmassa tuo mukanaan pienen kasan paskaa. Paskalla on hyvin monta eri olomuotoa ja täten on erittäin olennaista löytää itselleen parhaimman makuinen paska.

Elizabeth Gilbert puhuu shit sandwichista, joka täytyy syödä. Hänen rakkautensa on kirjoittaminen, ja sen mukana tuleva shit sandwich oli kuusi vuotta kestäneet hylkäyskirjeet hänen lähettäessään tuotoksiaan kustantajille. Kuusi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika, jos tietää, että sen päässä odottaa palkintona menestys. Mutta se alkaa tuntua varmasti pitkältä viimeistään parin vuoden jälkeen, jos ajankäytölleen ei ole taattu minkäänlaista menestystä välttämättä ikinä. Ja se on enemmän tai vähemmän jokaisen taidealalla tai yrittäjänä toimivan henkilön shit sandwich, epävarmuus.

Mistä tullaankin siihen kultaiseen elämänohjeeseen; Kun teet sitä mitä oikeasti rakastat, menestyksellä ei ole väliä. Tottakai menestys, palkinnot, yleisön hurraukset tai jopa elannon saaminen (tässä vaiheessa taiteilijat kysyvät, että niin mikä?) ovat jotain, mitä on ihan ymmärrettävää haluta. Mutta itse syy toteuttaa intohimoaan tai kiinnostustaan ei ole halu menestyä, tulla mahtavaksi tai saada siitä rahaa. Omaa juttuaan tekee siksi, että sitä on niin paljon kivempaa tehdä, kuin jättää tekemättä. Joka päivä.

Ihanaa viikkoa! Minä opin juuri rakastamaan tammikuuta ja se tuntuu niin hyvältä. <3

Ladataan...

Pages