Ladataan...

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

Ihana ajoitus. Juuri kun olen alkanut taas lukemaan enemmän (ja somettamaan vähemmän), saan WSOY:lta kirkkaan keltaisen romaanin, johon käydä käsiksi oikein blogin puolesta eli täydellisen hyvällä omatunnolla. 

Kyseessä on huippumalli ja näyttelijä Cara Delevingnen esikoisteos Mirror, Mirror. Minusta on upeaa, että ihminen, joka ei ole julkisuudessa osoittanut minkäänlaista taipuvaisuutta kirjoittamiseen, astuu yhtäkkiä kirjansa kanssa parrasvaloihin. (Delevingne paljastui kyllä pikaisen googlettelun tuloksena melkoiseksi multitalentiksi, joten enpä ihmettele.)

Cara Delevingne kirjoittaa siis kirjan ja se on... fiktiota! Erittäin mielenkiintoista. Moni olisi varmaan lukenut naiselta myös jotain hänen omaan elämäänsä liittyvää, mutta sen sijaan Delevingne kirjoittaa tarinan neljästä ongelmiensa kanssa kipuilevasta teinistä. Todistaa muuten omalta osaltaan sen, ettei kenenkään tarvitse miettä mitä saa ja voi tehdä. Täällä elämässä kun saa ryhtyä ihan mihin huvittaa! Vaikka nuortenkirjailijaksi kaksvitosena.

Mielenkiintoinen valinta myös, että Delevingne on kirjoittanut kirjan yhdessä kirjailija Rowan Colemanin kanssa, mitä tosin tunnutaan kannen perusteella hieman vähäteltävän. Toivonkin sydämeni pohjasta, että kirja todella on yhtä isosti Delevingnen käsialaa, kuin kansi antaa olettaa, ja että Coleman on ollut lähinnä esikoiskirjailijan mentori ja rakennekoutsi. Vajaa 400 sivua kun ei välttämättä ole mikään helppo nakki kasassa pidettäväksi.

Oppi numero kaksi: Sen lisäksi siis, että saa tehdä mitä huvittaa, on ok myös pyytää apua, kun jokin uusi projekti tuntuu liian haastavalta itse kannateltavaksi. En ollut aiemmin Delevingneen sen syvemmin tutustunut, mutta tämän kirjan myötä oli aivan pakko - ja hän vaikuttaa anteeksipyytelemättömältä, aidolta ja kovapäiseltä tekijältä. Rakastan!

Itse romaaniin. Mirror, Mirror on tarina neljästä Lontoossa asuvasta nuoresta, jotka kipuilevat identiteettinsä, ihmissuhteidensa sekä joukkoonkuulumisen ja -kuulumattomuutensa kanssa. Perhedraamalta, kiroilulta, väkivallalta, alkoholismilta, karkaamisilta ja päihteiltä ei vältytä. Eri taustoista tulevia nuoria yhdistää yhteinen bändi nimeltä Mirror, Mirror, joka on heidän henkireikänsä ja turvansa kaiken turvattoman keskellä. Tarina alkaa siitä, kun yksi neljästä bändin jäsenestä katoaa ja löytyy myöhemmin tajuttomana Thames-joestaJäljelle jäävät kolme ystävystä lähtevät selvittämään, mitä heidän koomassa makaavalle ystävälleen on oikein tapahtunut.

En ole nuortenkirjoja lukenut "sitten oman nuoruuteni", ja tuossa kirjaa lueskellessani mietin, että mikä oikeastaan erottaa nuorten ja aikuisten kirjat. Ilmeinen tekijä on tietenkin se, että nuortenkirjan hahmot ovat useimmiten nuoria ja aikuisten kirjan hahmot useimmiten aikuisia. Tämän lisäksi tajusin, että nuortenkirjoissa käytetään yleensä huoletta kliseitä, sillä ne eivät ole nuorille vielä kliseitä! Vasta aikuisena alkaa janoamaan erikoisempia lopputulemia ja monitulkinnallisempia kommunikatio- ja tarinankerrontatyylejä. Teini taas ei välttämättä saa niistä mitään irti, vaan ne ovat hänelle tylsiä ja mitäänsanomattomia. Ja kun miettii, niin teini-ikähän oli ihan nolouteen asti yhtä kliseetä. Se oli inspiroivaa silloin. 

Vaikka kirjan aiheet ovat poikkeuksellisen raskaita ja nuorten ongelmat aika äärilleen vietyjä, pääsee sen kautta kyllä käsiksi omaan vähän viattomampaan teini-ikään ja sen ihanuuksiin ja kamaluuksiin. Siihen, kun omaa identiteettiä etsitään niin kuin se olisi maailman tärkein asia (teinille se on), ja siihen, kun kukaan ei ymmärrä. Rakastin myös sitä, kuinka kirja toi yllättävällä tavalla mukaan LGBT-teeman, jota ei liiaksi ainakaan minun lukemissani kirjoissa ole ollut.

Lähes 400 sivua teinirappioromanttiikkaa voisi itsessäänkin olla ihan mielenkiintoinen lukukokemus, mutta tämän lisäksi juoneen on ympätty dekkarimainen rakenne, sekä aika raskas loppuratkaisu, joka lävähtävää kasvoille kirjan viimeisessä kolmanneksessa. Ihmisen pahuutta ja ihmiskuntamme yhtä suurimmista ongelmista ei tässäkään teoksessa pakoon pääse.

Mirror, Mirror on saatavilla Suomalaisesta Kirjakaupasta.

Ladataan...

Ladataan...

No eikö ole aivan hirveän ihana uusi banneri? Instakyselyn perusteella (@kaisaminni) 22% teistä rakastaa sitä ja 78% vihaa. Itse rakastan ehkä yhden prosentin enemmän kuin vihaan, ja siksi se tuonne päätyikin toivottamaan teidät tervetulleiksi!

Hitsit. Olin sunnuntaina siskoni blogin julkkarikekkereissä. Teemana oli puutarhajuhlat ja ylipukeuduin tietenkin, kuten yleensä. No, ei siinä. Kivat juhlat. Mutta teinpä erään hyvin surullisen havainnon, joka pitää aivan satavarmasti paikkansa jokaisella bloggaajalla, enkä minä satavarmasti ole ainoa.

Nimittäin se into, joka siellä huoneessa leijaili. Se uuden blogin tuoma into, jota voisi verrata rakastumiseen, lottovoittoon tai tunteja jatkuneeseen esileikkiin. Se ilon ja inspiraation siemen, mistä blogin perustaminen jokaisella lähtee. Voi että, miten ohikiitävää se on... Se on puhdasta halua jakaa omia ideoita, auttaa. Ilmaista itseään. Se on niin viatonta ja kaunista. Vauvabloggaajana sitä ajattelee niin tuorein ja hämmästyttävän luovin aivoin, kun ei ole vielä uria, joita pitkin mennä. Uusi blogi on kuin koskematon hanki. 

Ja tämähän sai Kaisan tuntemaan itsensä a. veteraaniksi b. tyhjäksi kaivoksi, josta on puristettu kaikki innostava jo vuosia sitten ulos sekä c. kyyniseksi mummoksi, joka käveli juhlissa kuin hautakivi muistuttamassa juhlakansaa siitä, että kaikki innostava päättyy kyllä katkeraan tuhoon aikanaan. Katsokaa miten tuollekin mummelille kävi. Näettekö hänen rypyt ja mustat silmänaluset? Näettekö miten hän nääntyy? 

Samuel kysyi minulta juhlien jälkeen elämäni kannalta viime aikojen tärkeimmän kysymyksen. Istuimme ruokapöydän ääressä, kuten hyvin usein istumme keskustellessamme jostain hyvin tärkeästä. Tällä kertaa se oli minun blogikriisini numero 20018453. Minä join kahvia, Samuel ei. Hän kysyi: No, rakkahani, jos perustaisit nyt blogin, minkälainen se olisi?

Ja voi hyvää päivää! Positiivista oli jo pelkästään se, etten ajatellut "no en kyllä vitussa perustaisi", vaan mieleni hakeutui heti mahdollisen innostuksen ääreen. Ja kylläpä voi ihmisen koko elämä mennä yhdestä kysymyksestä sekaisin. "En ainakaan tällaista blogia." Siis aivan pöyristyttävää tajuta, etten ainakaan tällaista.

Tekisin rohkeammin ja taiteellisemmin. Tekisin niin paljon monipuolisemmin. Uudistaisin ihan koko ajan ja olisin joka päivä erilainen. Olisin freesimpi. Kirjoittaisin seksistä ja feminismistä enkä ajattelisi että voi voi, nyt sitä ollaan feministibloggaajien leirissä. Nyt sitä ollaan seksihulluja sitten. Voi voi, kirjoitin feminiinistä ja maskuliinista, nyt olen tantrahuuhaa. Voi voi voi. Who the fuck cares? Olisin ihan että kukkuluuruu, kun minulta kysyttäisin palavereissa että mihin kategoriaan tämä blogi menee ja mikä tässä voisi asiakkaita kiinnostaa. 

Niin. Tämä siis, jos perustaisin nyt uuden blogin, eikä minulla olisi mitään pilattavaa tai menetettävää. Rupesin siinä sitten miettimään, että pitäisikö sitä perustaa sitten uusi blogi. Samuel sanoi, että no ei todellakaan, kun jatkat samalla vain, niin kuin se olisi uusi. Ihan helppoa!

No, helposta en tiedä, mutta hei. Sieltä se siis iski. Blogi-idea. Sellainen tuore ja vielä siemenen sisällä oleva. En ole ihan varma mitä sieltä tarkalleen tuli, mutta visio se oli. Visioita on vaikeaa laittaa sanoiksi, mutta yhden jutun minä näin. Näin pinkin bannerin. Muutaman hetken kuluttua olinkin jo päivittämässä blogiini maailman historian ruminta ja epäammattimaisinta banneria.

Että eipä tällä kertaa muuta. Ty bii kontinjyyd. Palataan heti huomenna. Olen nimittäin lukenut kirjan, josta haluan kertoa teille.

Ladataan...

Pages