Ladataan...
The Good Morning

Minulta kysytään monesti, mistä saan rohkeuteni, kuinka uskallan olla oma itseni ja no, miten minusta tuli minä. Enemmän ja vähemmän kai meiltä kaikiltahan sitä taidetaan kysellä ja me kyselemme sitä muilta.

Vihaan ja rakastan tuota kysymystä. Vihaan siksi, että en osaa (ainakaan vielä) kovin hyvin vastata siihen, ja rakastan siksi, että se kiinnostaa minua(kin) älyttömästi. Mikä on syy myös siihen, miksi viihdyin aikoinaan psykologian tunneilla niin hyvin.

No, syitä siihen, miksi lopulta olemme mitä olemme, löytyy toki miljoona, mutta luulen hackanneeni yhden merkittävän niin kutsutun rohkeuteni tekijän. Siis sen lisäksi että teiniajan hormonit laittoivat minut niin sekaisin ja kapinaan, ettei aikuisena enää ollut takaisinpaluuta.

Ajattelen nimittäin kuolemaa. Päivittäin. Ehkä jopa kymmeniä kertoja päivässä. Ajattelen sitä tietä ylittäessäni, parvekkeella, uutisia lukiessani, kokiessani voimakkaita tunteita, ollessani tylsistynyt ja erityisesti tarkkaillessani elintoimintojani - kuten juomista, syömistä ja ulostamista. "Kaikki tämä toimii nyt niin mutkattomasti ja arkisesti, mutta jonain päivänä koko systeemi on sammunut. Hassua!" Ajattelen kuolemaa silloin, kun kaikki on superhyvin ja myös silloin, kun kaikki on ihan perseellään. En ajattele sitä peläten, vaan tiedostaen ja verraten. Tämä hetki vs. kuolema. Sitä voisi sanoa mieleni pohjavireeksi. Kuolema on ajatusten lisäksi paljon myös puheessani. Mainitsen sen joka päivä jossain yhteydessä.

Hassua, etten ole aiemmin kunnolla tiedostanut tätä. Tai sitten olen luullut, että kaikkihan me koko ajan kuolemaa kelataan. Mutta ehkä kaikki eivät kelaakaan. Ehkä jotkut sulkevat kuoleman pois ajatuksistaan, elämästään ja päiväkirjoistaan. Ihan hyvää kivunsiirtoa. Ainut vain, että siinä saattaa iskeä paniikki joku kaunis päivä, kun kuolemaa ei enää voikaan ajatuksellaan siirtää. "Oisitte heti sanonu, että mä kuolen! Oisin tehny ainaki sata juttua toisin, jos oisin tienny", kuuluisi minun suustani, jos alkaisin kaveraamaan kuoleman kanssa vasta viidenkympin tuolla puolen.

Isäni ihmetteli joitain päiviä sitten, kun "alle 25-vuotias puhuu niin paljon kuolemasta". Hahah. Silloin tajusin, että ehkä se on minun tapani elää elämääni jotenkin "oikein". Tiedättekö? Sanoa ne asiat, jotka sanomatta jätettynä kaduttaa ja tehdä ne rohkeutta vaativat teot, jotka tekemättä jääneenä jättäisivät minut elämään puolielämää. 

Olemme siis kuoleman kanssa kaverita. Meidän suhteestamme huomaan aina, miten elämässäni menee. Jos kuolema on tuttu ja turvallinen, vanha kaima, tiedän eläväni arvojeni mukaisesti, olevani läsnä, rakkaudessa. Egoni toimii hyvänä renkinä sielulleni, eikä toisin päin. Jos taas kuolema pelottaa, ahdistaa ja ajaa minut öisin sängyssä pyöriessä hulluuden partaalle, se on a. ihan kamalaa ja b. merkki siitä, että jokin elämässäni on ristiriidassa. En ole valmis kuolemaan, mikä on jo itsessään ristiriidassa elämän kanssa. Me kun emme lähde sitten, kun olemme valmiita, vaan sitten, kun meidän aika tulee. Se on elämisen ehto. Rimpuilun sijaan suosittelen tietenkin antautumista.

Näin keväisin palaan lukemaan Saima Harmajan runoja. Ja liikutun. Niissä on niin autenttisella tavalla koko ajan läsnä kuolema, vaikka runot ovatkin toiveikkaita ja elämää ylistäviä. Se on minun elämänkatsomukseeni jotenkin hirmu loogista, sillä täysin elossa oleva ihminenhän on täynnä kuolemaa.

Harmaja kuoli minun ikäisenäni. Keväällä, huhtikuussa, 1937. Sitä ennen hän onneksi ehti luoda paljon runoja, joista osa kirjoitettu suoraan sairaalan sängyltä. (Jälleen yksi muistutus siitä, miksi jokaisen pöytälaatikkokirjailijan ja -runoilijan tulisi kaivaa luomuksensa esiin, saattaa ne valmiiksi vaikka väkisin ja lykätä maailmalle! Koskaan kun ei tiedä, kenen keväitä ne vielä joskus ilahduttavat.) Yksi hänen ensimmäisistä runoista onkin nimeltään "Huhtikuu", joka on mielestäni aika tarkka kuvaus keväästä. Siitä, miltä se tuntuu sielussa. Runo päättyy sanoihin:

Ei yhtään ikävöivää päällä maan / voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan! / Ei ketään, joka kaipaa kylliksi / sen tiedän – enkö sitä tietäisi! 

Ihana ajatella, että vaikka elämä lopulta hänet keväällä jättikin, kevät ei koskaan jättänyt häntä.

Kuoleman ajattelu on kyllä sellainen pikakeino, jolla laittaa asiat todella nopeasti tärkeysjärjestykseen. Sellaiseen perspektiiviin, jossa asioita tavallaan katselee kaukaa ylhäältä, mutta ennen kaikkea ihan läheltä ja ruohonjuuritasolta, sydämestä. 

Onko kuolema small talkina ihan peruskauraa, vai ihan kamalan tahditonta?

Share
Ladataan...

Ladataan...
The Good Morning

- Lämpimästi pukeutuminen ja ulkona kahvittelu. Termari messiin ja merenrantaan tai mettään evästämään, kun on vielä valoisaa.

- Ystäväni sai kandin valmiiksi. En tajua, miten voi iloita niin paljon siitä, että toinen sai kandinsa valmiiksi! En ole itse opiskellut, mutta kuulemani perusteella tuntuu, että kyseessä on joku talvisodan kaltainen taistelu, josta ei selviä ilman someen valittamista, kuolemista ja ryyppäämistä, mutta ystäväni se vain uurasti homman valmiiksi valittamatta kertaakaan. Goals.

- Tummaan silmämeikkiin piiloutuminen. Inspiroiduin Marokossa arabinaisten vahvasta silmämeikistä. Mustassa kajaalissa on teinirappioromantiikkaa, joka auttaa selviytymään talven (tai puberteetin) yli.

- Marokosta tuotu arganöljy, joka on antanut kasvoilleni uuden elämän! Ihan ihmeainetta. Tiesittekö muuten, että Marokon alkuperäisasukkaat, eli berberit ja vielä tarkemmin berberinaiset valmistavat arganöljyä käsityönä? Siellä he katumarkkinoilla istuvat maassa risti-istunnassa ja puristavat öljyä mantelimassan näköisestä ruskeasta klöntistä vatiin. Sitten se pullotetaan ja myydään.

- Proosan lukeminen. Voi miten ihanaa vaihtaa todellisuutta jonkun toisen luomaan maailmaan ja lukea kirjaa esimerkiksi metrossa turhan instaselailun sijaan. Olen myös ilokseni huomannut, että kaikenlaisesta lukemisesta oppii. Kun lukee järjettömän hyvää tekstiä, saa vain nautiskella ja napata vinkkejä omaan kirjoittamiseen, mutta rehellisesti kaikki kansien väliin päätyneet tekstithän eivät ole mestariteoksia. "Huonoista" kirjoista oppii, miten ei kannata kirjoittaa ja saa itsevarmuutta omiin teksteihinsä.

- Siskostani tuli bloggaaja! Nyt me ollaan blogisiskokset. Tsekkaa Aino ja kaksi muuta: Flooran päivä.

Share
Ladataan...

Pages