Ladataan...
The Good Morning

Mp siitä että olit ennen melkeinpä anorektisen laiha, ja nykyään "terveen muodokas"?

Kysymys, jonka sain, ja jota saan säännöllisin väliajoin. Olen vältellyt kysymystä, sillä en oikein tiedä mitä siihen pitäisi vastata. Kysymys on vähän samaa luokkaa kuin "mp siitä, että lukiossa tykkäsit laskea matematiikkaa ja enää et laske?" 

Elämäntilanteemme muuttuu. Kehomme on suoraa seurausta siitä, mitä olemme elämämme aikana - ja eritoten viime aikoina - tehneet. Kehomme adaptoituu olosuhteisiimme, joita sille annamme, ja kehittyy hyväksi siinä, mihin sitä käytämme. Kun arki muuttuu, mielenkiinnon kohteet muuttuvat, harrastukset muuttuvat, mielipiteet muuttuvat, rahatilanne muuttuu tai asuinympäristö muuttuu, aika varmasti siis myös kehomme muuttuu. Tarvitseeko sen olla tämän monimutkaisempaa?

Diggailen tietyllä tapaa "fitnessajattelua" siksi, että se on niin samperin rationaalista. Kehomme on tällainen lihamöykky, jota pystyy muovaamaan tietyillä toiminnoilla. Mutta ehkä erona tuohon fitnessiin, en ajattele, että kehomme olisi mitenkään arvolatautunut asia. Se vain on! Sielumme ja aistiemme kulkuväline, joka usein on kauneimmillaan silloin, kun sitä rakastaa.

Voisin kuitata kysymyksen helposti sanomalla, että se "anorektisen laiha" Kaisa oli 18-vuotias ja tämä nykyinen Kaisa kohta 23-vuotias. Hormonitoimintani on siis muun muassa muuttunut. Asiaan liittyy kuitenkin vähän muutakin, kuin hintelästä teinistä naiseksi kasvaminen, joten here we go.

Saisin ennen ja jälkeen -kuvilla aikaan aika hyvän postauksen koskettavalla "näin parannuin anoreksiasta" -tarinalla, ja sitä kai kysymykselläkin haettiin. Että tulisin kaapista ulos ja kertoisin kasvutarinani epävarmasta varmaksi, pikkuruisesta tytöstä vahvaksi naiseksi. Kertoisin, kuinka mursin yhteiskunnan paineet uskaltamalla olla sellainen kuin olen. Ja kuinka nykyään rakastan itseäni muhkuroineni ja kuinka suhtautumiseni ruokaan on tänä päivänä niin paljon rennompi kuin aiemmin.

No, valitettavasti tämä ei ole sellainen tarina, vaan kannanotto siihen, että naisen keho on meille kaikille niin big deal.

Ensinnäkin, olen aina ollut normaalipainoinen. Kyllä, myös "heiveröisimpinä" aikoina. No, sillä ei sinänsä pitäisi olla mitään väliä. Toisen kutsuminen "anorektisen laihaksi" (=sairaus) on mielestäni väärin joka tapauksessa, kun toisen tarinaa ja taustoja ei teidä. Toisaalta onhan minua kutsuttu myös bipoksi, vaikka en ole (pari kaveriani tosin on), joten ehkä minulle on sitten kiva diagnosoida erilaisia sairauksia.

Toisekseen, kuten alussa sivusin, on jännä, miten eritoten naisilta odotetaan jotenkin todella haavoittuvaista suhtautumista omaan kehoonsa. Että jos ja kun keho muuttuu (kuten se muuttuu koko meidän elämämme ajan), siitä pitäisi olla jokin mielipide. Sen pitäisi tuntua jossain. Ja sillä pitäisi varsinkin olla jokin syy. Jokin dramaattinen tarina, jolla voisi mehustella. "Lihoin, koska masennuin" tai "laihduin, koska halusin rakkautta puolisoltani". Nämä ovat toki varmasti täysin totta joillekin, mutta joskus keho voi muuttua, koska lenkkareissa on ollut kolme kuukautta reikä, polvi on alkanut kipuilemaan, on alkanut saamaan elämänsä parasta seksiä tai on kulunut 4 vuotta aikaa.

Suhteeni omaan kehooni ei ole ikinä ollut vihasta lähtöisin, vaan olen aina ajatellut kehoani välineenä tehdä asioita ja toteuttaa minuutta. Minulle on ollut hyvin luonnollista rakastaa kehoani. Okei, olen kasvanut "hyvässä ympäristössä" ja harrastanut tanssia koko ikäni (baletti oli vain sivuaineena ja tuli myöhään kuvioihin, joten se maailma ei päässyt vaikuttamaan kasvuuni). Tanssista johtuen kehotuntemukseni on siis aina ollut hyvä. Tiedän, missä vaikkapa selkälihasteni tietty osa sijaitsee ja osaan jännittää sitä erillään muista. Olen hyvässä yhteydessä kehooni ja minulla on sen kanssa useita hyviä muistoja. Tämä ei tietenkään poissulje sitä, että kyllä, myös minä olen elänyt tässä yhteiskunnassa ja yhtä lailla oppinut arvottamaan kehoja ja vihaamaan ylimääräistä läskiä, mutta sattumankaupalla nämä paineet eivät ole kasautuneet suureksi taakaksi juuri minulle. 

En siis ole ikinä pakottanut itseäni liikkumaan vasten tahtoani tai näännyttänyt itseäni hyväksynnän toivossa. Laihimpina aikoinani söin tietoisesti vähän kaloreita ja liikuin aikeissani kuluttaa niitä, koska se oli kivaa, mutta mitään sen dramaattisempaa siihen ei liittynyt. Osakseen se oli myös opettelua. Olin kiinnostunut kehonmuokkauksesta, mutta se oli minulle tosi uutta ja hain rajojani sen suhteen. Saatoin tehdä ihan hassuja juttuja pelkän tiedon puutteesta, esim. mennä nälkäisenä nukkumaan. 

Mutta pääpointti on, että tein sitä, koska se oli kivaa. Sen jälkeen löysin jonkun toisen asian, joka oli kivaa (bodaaminen), ja aloin tekemään sitä. Sitten aloin kirjoittaa, sitten aloitin teatterijutut, sitten sitä ja sitten tätä. 

Ymmärrän, että kun sanon miinuskaloreilla elämisen olleen kuvaa, joku triggeröityy. Koska syömishäiriöt on tabu. Ja siksi kaikki toiminta, joka vähänkään muistuttaa niitä, on epäilyttävää ja huolestuttavaa. On hyvä, että syömishäiriöt otetaan vakavasti, sillä yhdenkään ei tarvitsisi sellaisesta sairaudesta kärsiä, mutta samalla näen, että tietynlaisten ruokakäyttäytymisten demonisoiminen juuri ruokkii syömishäiriöitä. Ja myös se, että toisen kehon muutoksista ollaan kiinnostuneita ja sille halutaan selitys, ruokkii syömishäiriöistä käyttäytymistä.

Elämä muuttaa meitä ja kehoamme. Jos se ei jossain kohtaa enää muuta meitä, niin on mielestäni aika huolestua. Silloin ei nimittäin todennäköisesti enää elä. 

Ollaan terveitä ja tasapainossa ja ylpeitä kehoistamme. Ne on niin hienoja ja ne haluaa meille vain meidän parasta. <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
The Good Morning

"Most people overestimate what they can do in a year and they underestimate what they can do in two or three decades." - Tony Robbins

Ihan vaan ajatuksena uudenvuoden lupauksia tehdessämme. Tuleva vuosi voi muuttaa paljon, mutta se on kuitenkin vasta alku koko loppuelämällesi.

Olen viime aikoina leikkinyt seuraavanlaista ajatutusleikkiä: Jos jatkan elämääni niin kuin olen tähän asti elänyt, missä olen viiden vuoden kuluttua? Mikä on pahin (minulle mahdollinen) skenaario viiden vuoden päässä ja mikä paras? Entä kymmenen vuoden päässä? Mihin pystyn ja mitkä ovat sudenkuoppiani? Mitä minun tulee juuri tänään tehdä, jotta pääsisin siihen parhaaseen skenaarioon?

Meillä on aika erikoiset suunnitelmat tälle päivälle. Ajateltiin hippeillä, hengittää, konmarittaa, meditoida, kokata, saunoa ja ihan vain tunnustella, että miltä tämä vuoden viimeinen päivä tuntuu. Kuinka usein sellastakaan tulee tunnusteltua? Ensimmäistä kertaa ikinä ei siis ole varsinaisia juhlapläänejä. Todella jännittävää!!

Mietittiin pitkään, että miksi ihmeessä ei keksitä mitään tarpeeksi hyvältä tuntuvaa tekemistä uudellevuodelle. Ei napannut lennot lämpimään, ei mökkeily, ei bileet. No, tänä aamuna tajusin kahvia keitellessä, että tämä on varmaankin elämäni ensimmäinen "conscious new year". Siis sellainen, että olen täysin tajuissani ja läsnä ilman hektisyyttä, minglailua ja nousuhumalaa. Kuka tietää, ehkä tässä päivässä piilee jokin vastaus, jonka kuulen, kun pysähdyn kuuntelemaan? Tuntuu niin kiitolliselta kokea juuri tätä hetkeä. Eikö tunnukin? Upeaa olla elossa.

Ihanaa uuttavuotta kaikille - viettipä sitä sitten megabilettäen, hengitellen, yksin, kaksin tai koko korttelin voimin!

Share
Ladataan...

Pages