Ladataan...
The Good Morning

Kaunista viikon alkajaista itse kullekin! Täällä maanantaiaamu alkoi itkulla. Ensin pakotin tekstiä, sitten itkin ja pakotin tekstiä. "Olen maailman paskin kirjoittaja enkä jaksa enää", nyyhkytin parvekkeella ja välillä kävin istumassa koneen ääressä. Koitin kaikkia mahdollisia tekniikoita, joista eritoten pakottamistekniikkaa. Se menee niin, että sisäinen aikuiseni huutaa nurkkaan ahdistetulle sisäiselle lapselleni, että leiki nyt tai tulee piiskaa.

(Joku mielenhäiriö meillä luovilla ihmisillä kyllä täytyy olla, kun tuollainen tekniikka on edelleen yleisesti käytössämme.)

Tämä ei sinänsä ole mikään uutinen. Itken ja kärsin luovuudestani (tai tarkemmin sen puutteesta) hyvin usein. Vuosien myötä siihen on tottunut. Kirjoittaminen on kamalimpina päivinä ihan paskaa, mutta kun ei siitä eroonkaan pääse, niin tässä sitä nyt sitten ollaan ja istutaan. Kauniisti sanottuna siis "siunaus ja kirous." 

Pakotettuani ja itkettyäni tuloksetta aloin seuraavaksi hajottaa paikkoja. Tai no, käsitellä kodin esineitä raivoksi kehkeytyneellä frustraatiolla. Ellei luova ihminen luo, hän alkaa tuhota - omaisuuttaan, ihmissuhteitaan tai itseään. Tämä on surullisen totta ja nähtävissä monissa eri muodoissa pitkin historiaa. Rappiotaiteilija-käsitettäkään ei olisi olemassa, mikäli luovat ihmiset voisivat vain luoda koko ajan. Rappio kun on kaikkea sitä, mikä tapahtuu itse luovuuden ulkopuolella.

No. Syy, miksi kuitenkaan en enää ole parvekkeella itkemässä on se, että törmäsin melkein tasan vuosi sitten kirjoittamaani tekstiin nimeltä "En kirjoita, ellei ole ihan pakko".

Luin tekstiä ja en voinut käsittää, miten helppoa sitä oli lukea. Verrattuna siis siihen, miten kamalan vaikealta juuri sillä hetkellä (minkä tahansa) tekstin kirjoittaminen tuntui. Eritoten tekstissä säväytti tämä:

"Kirjoittaja tietää aina itse olevansa kirjoittaja, mutta näkee koko elämänsä vaivaa, jotta myös muut uskoisivat sen."

Tuntuu oudolta, että olen vuosi sitten osannut sanoa jotain, mikä on edelleenkin osuvinta, mitä ikinä olen lukenut yhtään mistään. (Lukkiutuneen taiteilijan lisäksi olen siis myös erittäin suuri itseni fani.) 

Kirjoittamassani tekstissä pohdin myös sitä, mikä on hyvän tekstin syntyprosessi ja miten luovuuttaan voi hallita. No, terkkuja vaan sinne vuoden takaiseen, edelleen täysi mysteeri koko homma. Ei mitään hajua. Jokainen teksti on sataprosenttisen puhdas vahinko.

Ei kai tässä auta tätäkään tekstiä mulla tavoin lopettaa, kuin toteamalla että opetellaan, opetellaan. Onko muilla samanlaisia kokemuksia liittyen johonkin luovaan? Olen vertaistuen tarpeessa! 

Ainiin! Melkein unohtui. Viime viikolla meiliini kilahti viesti, joka meni jotenkin näin:

"Kaisa, sinun kultamussukka-lukijasi ovat kaikessa hiljaisuudessaan ihan salaa tulleet meille kertomaan, että sinä olet heidän lempibloggaajansa. Siksi sinä olet ehdolla Inspiration Blog Awardseissa vuoden Tarinankertojaksi. Onneksi olkoon!"

Kiitos senkin rakkaat! Että ihan tarinankertoja. Ehkä siistein titteli, mitä nyt blogigaalassa voi saada. Viimeeksi sitä onkin oltu ehdolla vuonna 2014 jossain sporttikategoriassa. Minua (ja kaikkia muitakin ehdokkaita) pääsee äänestämään tästä. Super iisi toimitus. Onnistuu yhdellä klikkauksella ilman mitään nimien syöttöjä. Arvostan tosi paljon jokaista ääntä, mutta senhän te tiedättekin. <3

Tarinoita luvassa lisää tällä viikolla. Ensin täytyy vähän lepyytellä tuota nurkassa itkevää luovuuttani.

Share

Ladataan...
The Good Morning

Kevään ensimmäinen parvekekahvi. Tarkenin ilman sukkia ja housuja!

Meidän kissavanhus kieriskeli onnessaan avoparvekkeelle kuuluvassa muratissa, joka on ollut talven ajan lasitetulla suojassa siinä toivossa, että se selviäisi pakkasista. Se selvisi. Kohta sen voi siirtää takaisin omalle paikalleen hengittämään meri-ilmaa ja lepattamaan tuulessa. 

Minulla on jo kevätvaihde päällä. Se tarkoittaa sitä, ettei enää tee mieli sämpylöitä ja Netflixiä, vaan verigreippejä ja liikkumista. Tämä aika vuodesta on niin täynnä toivoa, niiin täynnä toivoa! Maaliskuu, rakastan sinua.

Vielä on pakkasta, mutta valoa on jo niin paljon, että haluan sanoa kuluneelle talvelle hyvästit. Olit aika rankka.

Tammikuu oli yhtä helvettiä ja tajusin vasta eilen illalla, että kannan yhä sen taakkaa mukanani. Tukahdutetut tunteet olivat vetäneet minua alaspäin aina siitä asti, enkä edes ollut siitä tietoinen. Niiden hiipiessä olin vain nopeasti tehnyt jotain muuta, jotain mikä vie ajatukset muualle. Sitten ihmettelin, kun sydän pamppailee ja keho ei rentoudu. Jännittää. Ei nälätä.

Eilen minä sitten riisuin reppuni ja kurkistin sinne. Omnia mea mecum porto.

Nyt opettelen hyväksymistä. Ja hikoilen. Aurinko tuntuu niin hyvältä!

Rakkautta kaikkien päivään <3

Share
Ladataan...

Pages