Ladataan...

Tekee taas mieli tehdä tällainen puhelinkuvakollaasi kuluneesta viikosta! Tuntuu, että kaikki painava sana asettautuu vielä tietoisuudessani, joten kirjoitetaanpa nyt ihan vaan elämästä. Näitä katselen sitten talvella. Ah, kesä. Se on NYT.

Viikko alkoi ihanasti, kun pääsin näkemään muita Lilyn bloggaajia afterworkin merkeissä Más Rooftop Barissa. Oli niin kiva nähdä Lilyn porukkaa ja erityisesti tätä säteilevää kuvan naista, Iidaa. Ollaan tutustuttu tänä keväänä ja vitsit että diggailen Iidan meininkiä. Lol, onpa muuten kliseinen "getting a baby & just getting drunk" -kuva. Täysin tahatonta, uskokaa tai älkää!

Leikkautin semispontaanin semipolkan! Olin niiiin kyllästynyt kuivuneihin ja hapsottaviin latvoihini, että päätin pätkästä niistä niin paljon pois, kun tarve vaati. Ja sehän vaati jonkun 15 senttiä. No, nyt ollaan polkkapäänä! Kyllä se siitä taas kasvaa. Oli myös ihana käydä vakikampaajalla ja räntätä miesjutuista kolme tuntia. :D Olen aina ollut sitä mieltä, että kampaajilta saa joka kerta enemmän palvelua, kuin pelkän uuden tukan. Niillä on niin hyvä tatsi elämän spekulointiin!

Anivarhainen Kalasatama. Olen herännyt kuluneella viikolla joskus neljältä ainakin kolmena aamuna. Kesäaamun tunnelmassa on sitä jotain. Frank Ocean korville ja ihastelemaan merta. Haudassa sitten levätään.

Kesän ensimmäinen miniroadtrip tehty! Käytiin Meri Björnin kanssa Helsingin ympäryskuntien kauneimmilla spoteilla ottamassa meitsistä kuvia. Tuli kyllä älytöntä matskua! Kuvat otettiin enimmäkseen vedessä ja vaikka olin lopulta ihan jäässä jokainen vaatekappale märkänä, kaikki oli niin sen arvoista. Roadtrip-tyyliin haettiin tietty huoltsikkakahvit, kuuneltiin musiikkia ikkunat auki, käytiin autokaistalla (!) ja mentiin yöllä vielä lopuksi Kuusijärvelle pulahtamaan. Meri olet hurmaava ja tämä täytyy uusia joskus!

Treenattuakin tuli viikolla jopa neljä kertaa! Pari rankempaa treeniä ja pari palauttavaa liikkuvuus-/tanssi-/temppuilutreeniä. Eräs ystävä juuri kysyi minulta, että miten ihmeessä motivoida itsensä liikkumaan kun on kesä ja skumppaa ja valvomista. Itselläni matalin mahdollinen kynnys lähteä liikkumaan on sellainen, että päätän tehdä vain niitä juttuja, joita tekee mieli tehdä ja joita kehoni pyytää ja vain sen aikaa kun se on kivaa. Joskus olen sitten salilla 30 minuuttia "vain" venyttelemässä, seisomassa käsillä, ehkä teen vähän lihaskuntoa tai vatsalihaksia tai sitten roikun. Parempi kuin ei mitään! Tällaiseseta fiilispohjaisesta treenistä jää usein myös tosi hyvä olo kehoon. Joskus sitä sitten intoutuu riuhtomaan kovempaakin, kun on salille itsensä kerran saanut.

Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa moottoripyörän kyytiin! Tämäkin tapahtui sattuneesta syystä keskellä yötä. Kesällä on kiva elää öisin. Seikkailu vei kuvan maisemiin. Ei se aurinko laskenut, vaan hohkasi horisontissa pitkin yötä. Se on keskikesä ihan just!

Tämä rakas pikku riiviö on kyllä käynyt hermoille. Olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole aikaa antaa hänen tarvitsemaansa ja ansaitsemaansa rakkauta ja huomiota enää, kun olen koko ajan menossa, joten hän muuttanee takaisin vanhempieni luokse. Ainakin nyt kesäksi. Myös jatkuva naukuminen yötäpäivää ja lattialle kakkimiset ovat edesauttaneet tätä päätöstä (tosin, kyllä minäkin huutaisin ja kakkisin, jos äitini olisi ihan paska hoitamaan velvollisuuksiaan). Katsotaan syksyllä sitten taas, kaveri.

Ladataan...

Uuteen ihmiseen romanttisessa mielessä tutustuminen on kyllä vuosi vuodelta vaikeampaa. Kun 13-vuotiaana tapasin ensimmäisen poikaystäväni, oli kokemuksia päivitettävänä ainoastaan päiväkoti- ja ala-asteajoilta. Muistissa olevia kokemuksia oli varmaan hädin tuskin viiden vuoden ajalta. Oli helppo sulautua yhteen ja kokea kaikkea ensimmäistä kertaa yhdessä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että toisesta saattaa vielä jotenkuten saada otteen, mutta entäs sitten, kun on 83 ja tapaa uuden ihmisen? Mistähän sitä aloittaa? Vai tarvitseeko mistään aloittaakaan? Onko deittailu sitten ihan vain sitä itseään, eli olemista ja elämän jakamista ilman sen suurempia tavoitteita? Hetkessä olemista.

Tiedättekö sen vitsin, että aina kun vanhukset nähdään kävelevän käsikädessä, niin ajatellaan että voi että, ovat olleet toistensa kanssa niin kauan ja tämä on kyllä tosirakkautta, mutta entä jos he tapasivatkin edellisenä päivänä, viettivät yön yhdessä ja ovat nyt alkuhuuman pyörteissä matkalla aamukahville? 

Olen seurustellut ja eronnut muutamia kertoja, ja jokaisen ihmisen kohdalla on tullut enemmän tai vähemmän se tunne, että tässä se on. The One -kokemus neljä kertaa tapahtuneena tekee tietenkin hieman skeptiseksi omista tunteista ja arviointikyvystä, mutta myös todistaa sen, että kyllä rakkautta ja upeita ihmisiä maailmassa riittää. Luulen, että se juuri on se, mikä minua kantaa vaikeidenkin suhdejuttujen yli. Aina kun tulee sellainen fiilis, että joku tyyppi on niin uniikilla tavalla erityinen, ettei ketään yhtä hyvää voi olla olemassa tässä maailmassa, ja kuolen mikäli tämä juttu päättyy, niin tulisi ehkä pysähtyä hetkeksi. En sano, etteikö tällaista ihmistä voisi oikeasti olla olemassa (antakaa romantikon elää minussakin), mutta tosi useasti olemme ihan vaan satujen, leffojen ja kirjallisuuden aivopesemiä ja erinomaisella draamantajulla varusteltuja rakkaudennälkäisiä inhimillisiä ihmisiä.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten riskialtista hakuammuntaa parinvalinta loppupeleissä on. Ajoitus ja pienet tapahtumat tapaamisten edetessä nousevat aika isoon merkitykseen. Joku ajattelee heti ensimmäisestä merkistä, että tässä tämä on ja laittaa kaikki peliin. Toinen on skeptisempi ja haluaa tutustua toiseen perinpohjin, ennen kuin tekee liikettä suuntaan tai toiseen. Joku tasapainoilee järjen ja tunteen välillä. Siltikään ei aina onnistu. Kun tähän kaikkeen lisää vielä ihastumisen tuomat sivuvaikutukset, kuten ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit ja se fakta, että ihastuneina me ihmiset täytämme toisesta puuttuvat tyhjät aukot aina sellaisilla piirteillä ja asioilla, jotka ovat meille mieluisia, niin ei mikään ihme, ettei suhteet aina kestä, kunnes kuolema erottaa. Vuoden, kahden, tai kymmenen kohdalla voi hyvin huomata, ettei tunnekaan toista yhtään. On kuitenkin lohdullista ja jotenkin hellyyttävää, että me kaikki ihmiset olemme yhdessä tämän saman ongelman äärellä. Jokainen on yhtä hukassa ja yrittää parhaansa. 

Entäs sitten, jos kumppanin valinnan pelaisikin varman päälle ja valitsisi puolisokseen lapsuudenystävän, jonka kanssa tunsi toisensa, kun molemmat olivat suhteellisen tyhjiä canvaita? Ei tulisi sitten ylläreitä. Tai entä jos hyväksyisi sen, ettei toista voi koskaan ikinä milloinkaan tuntea, ainakaan kokonaan, mikäli häneen törmää kesken elämän? Ehkä tarkoituksemme onkin hakuampua, päätyä viettämään jonkun kanssa hetken elämää, ja sitten joko huomata, että kivasti kävi, tai pinkkien linssien kuluessa värittömiksi jatkaa matkaa erikseen.

Vaikka uuteen ihmiseen tutustuminen voikin olla uuvuttavaa ja ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät jaksa deittailla juuri tästä syystä, niin minulla on myös toisenlainen lähestymistapa aiheeseen. Koska olen sillälailla sopivasti hippi, uskon, että tässä hetkessä on kuitenkin aina kaikki. Niin sen täytyy olla, koska eihän meillä ikinä ole muuta ollutkaan, kuin tämä hetki. Siispä kaikki mennyt ja tuleva on myös jollain tasolla mukana tässä hetkessä. Aidossa läsnäolossa sillä ei ole kovin paljon väliä, tietääkö toinen suolesi toiminnasta, entisten suhteiden aiheuttamista traumoistasi ja noloimmista hetkistäsi kaiken. Menneisyyden sijaan toisen voi pyrkiä tuntemaan tässä ja nyt. Itseensäkin voi siinä samalla koittaa tutustua uudelleen.

Kuvat: Tiia Nyholm

Ladataan...

Pages