Ladataan...

Kaunista viikon alkajaista itse kullekin! Täällä maanantaiaamu alkoi itkulla. Ensin pakotin tekstiä, sitten itkin ja pakotin tekstiä. "Olen maailman paskin kirjoittaja enkä jaksa enää", nyyhkytin parvekkeella ja välillä kävin istumassa koneen ääressä. Koitin kaikkia mahdollisia tekniikoita, joista eritoten pakottamistekniikkaa. Se menee niin, että sisäinen aikuiseni huutaa nurkkaan ahdistetulle sisäiselle lapselleni, että leiki nyt tai tulee piiskaa.

(Joku mielenhäiriö meillä luovilla ihmisillä kyllä täytyy olla, kun tuollainen tekniikka on edelleen yleisesti käytössämme.)

Tämä ei sinänsä ole mikään uutinen. Itken ja kärsin luovuudestani (tai tarkemmin sen puutteesta) hyvin usein. Vuosien myötä siihen on tottunut. Kirjoittaminen on kamalimpina päivinä ihan paskaa, mutta kun ei siitä eroonkaan pääse, niin tässä sitä nyt sitten ollaan ja istutaan. Kauniisti sanottuna siis "siunaus ja kirous." 

Pakotettuani ja itkettyäni tuloksetta aloin seuraavaksi hajottaa paikkoja. Tai no, käsitellä kodin esineitä raivoksi kehkeytyneellä frustraatiolla. Ellei luova ihminen luo, hän alkaa tuhota - omaisuuttaan, ihmissuhteitaan tai itseään. Tämä on surullisen totta ja nähtävissä monissa eri muodoissa pitkin historiaa. Rappiotaiteilija-käsitettäkään ei olisi olemassa, mikäli luovat ihmiset voisivat vain luoda koko ajan. Rappio kun on kaikkea sitä, mikä tapahtuu itse luovuuden ulkopuolella.

No. Syy, miksi kuitenkaan en enää ole parvekkeella itkemässä on se, että törmäsin melkein tasan vuosi sitten kirjoittamaani tekstiin nimeltä "En kirjoita, ellei ole ihan pakko".

Luin tekstiä ja en voinut käsittää, miten helppoa sitä oli lukea. Verrattuna siis siihen, miten kamalan vaikealta juuri sillä hetkellä (minkä tahansa) tekstin kirjoittaminen tuntui. Eritoten tekstissä säväytti tämä:

"Kirjoittaja tietää aina itse olevansa kirjoittaja, mutta näkee koko elämänsä vaivaa, jotta myös muut uskoisivat sen."

Tuntuu oudolta, että olen vuosi sitten osannut sanoa jotain, mikä on edelleenkin osuvinta, mitä ikinä olen lukenut yhtään mistään. (Lukkiutuneen taiteilijan lisäksi olen siis myös erittäin suuri itseni fani.) 

Kirjoittamassani tekstissä pohdin myös sitä, mikä on hyvän tekstin syntyprosessi ja miten luovuuttaan voi hallita. No, terkkuja vaan sinne vuoden takaiseen, edelleen täysi mysteeri koko homma. Ei mitään hajua. Jokainen teksti on sataprosenttisen puhdas vahinko.

Ei kai tässä auta tätäkään tekstiä mulla tavoin lopettaa, kuin toteamalla että opetellaan, opetellaan. Onko muilla samanlaisia kokemuksia liittyen johonkin luovaan? Olen vertaistuen tarpeessa! 

Ainiin! Melkein unohtui. Viime viikolla meiliini kilahti viesti, joka meni jotenkin näin:

"Kaisa, sinun kultamussukka-lukijasi ovat kaikessa hiljaisuudessaan ihan salaa tulleet meille kertomaan, että sinä olet heidän lempibloggaajansa. Siksi sinä olet ehdolla Inspiration Blog Awardseissa vuoden Tarinankertojaksi. Onneksi olkoon!"

Kiitos senkin rakkaat! Että ihan tarinankertoja. Ehkä siistein titteli, mitä nyt blogigaalassa voi saada. Viimeeksi sitä onkin oltu ehdolla vuonna 2014 jossain sporttikategoriassa. Minua (ja kaikkia muitakin ehdokkaita) pääsee äänestämään tästä. Super iisi toimitus. Onnistuu yhdellä klikkauksella ilman mitään nimien syöttöjä. Arvostan tosi paljon jokaista ääntä, mutta senhän te tiedättekin. <3

Tarinoita luvassa lisää tällä viikolla. Ensin täytyy vähän lepyytellä tuota nurkassa itkevää luovuuttani.

Ladataan...

Ihanaa kesää rakkaat. (Kyllä tätä saa kesäksi kutsua, vaikka joutuisikin keinumaan villakangastakki päällä.)

Mitä teille kuuluu? Täällä on ollut ilmassa pientä writer's blockia. En muistanutkaan, miten kamalaa kirjoittaminen voi olla silloin, kun kaikki mitä sormet naputtelevat, on vain yksinkertaisesti ihan kamalaa. Kaikki lauseet ovat ristiriidassa sisäisen olotilan kanssa. Luulen että kirjoitusblokki voi olla kyvyttömyyttä sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan, tai yksinkertaisesti merkki siitä, ettei päässä ja sydämessä liiku mitään valmista. Kuiva kausi. Kaikki on vasta tuloillaan.

Ylipäätään elämä jaksottuu antamis- ja ottamiskausiin. Välillä on kausi, jolloin lukee kirjoja, kuuntelee podcasteja, haluaa tavata uusia ihmisiä ja imeä itseensä inspiraatiota. Sitten tulee kausi, kun voi lukkiutua pieneen mökkiin metsän keskelle yksinään ja vain luoda. Ilman mitään ulkoisia ärsykkeitä. No, blogin päivittämättömyys on kuitenkin aiheuttanut pientä stressiä ja ollut mielessä sen verran intensiivisesti, että lähes viikon kirjoitusblokki-kärvistelyn jälkeen päätin tehdä sen, mitä pitää tehdä aina kun jokin on liian vaikeaa: madaltaa odotuksia ja vaatimuksia. Tehdä vain jotain. Tehdä vaikka paskaa, mutta Elizabeth Gilbertin sanoin "to create something is always better than to create nothing"

Joten tässä sitä mennään. Toimii muuten tämä metodi ihan kaikkeen. Jos on ylitsepääsemättömän vaikeaa lähteä kymmenen killometrin lenkille, kahden tunnin joogaan tai killerisalisessiolle, niin mene vaikka vain maahan makaamaan ja venyttele vähän. Tai mene parvekkeelle ja tanssahda vähän. Pääasia että ruho heiluu. Ja eihän sitä tiedä, siitä saattaakin vahingossa innostua ja lopulta juostakin 10 kilometriä. Tai vaikka yhden. Sekin on enemmän kuin 0.

Miten on kesä alkanut? Mistä haluaisitte lukea? Olen saanut toiveen kirjoittaa niinkin kesäisestä ja inspiroivasta aiheesta, kuin kuolemasta, mutta se odottaa ja kypsyy vielä. Siis odottakaamme. Sillä mikään ole pahempaa luettavaa kuin kesken kaiken uunista riuhtaistu raaka kuolema. Kypsä kuolema sen sijaan lohduttaa, rauhoittaa ja tuo onnen tähän hetkeen.

Kuva: Samuel Glassar

Pages