Ladataan...
The Good Morning

Ai että miten minä rakastan sitä, kun yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja sosiaaliset jäykät rakenteet alkavat rakoilla. (Kapinallinen vesimies täällä moi!) Sain kokea sitä tunnetta taas eilen istuen heiluvassa bussissa matkalla Mikkeliin. Kuulokkeista oli loppumassa akku, ja ne ilmoittivat asiasta kilisemällä minuutin välein, mutta ehdin katsoa loppuun ensimmäisen jakson Jenny+ -sarjaa, joka löytyy Areenasta. Tosin, olisin voinut katsoa sarjan myös ilman kuulokkeitakin. Koko bussin olisi nimittäin pitänyt kuulla se.

Olen seuraillut hymy huulilla silmät hehkuen Jenny Lehtisen ja Saara Sarvaksen juttuja somessa. Ja sitten törmäsin Jennyn hostamaan sarjaan. Ensimmäisen jakson perusteella tuskin maltan odottaa tulevia jaksoja. Olipa kliseinen sana tai ei: Onpa voimauttavaa! Tuli taas muistettua, miten helvetin paljon meidän kulttuurissamme on kehonegatiivisuutta. Miten varhaisesta iästä oman ja muiden ulkonäön arvostelu lähtee, ja mitä tuhoja se tekee. Ennen kaikkea tuli taas muistettua se, että kulttuurilliset kauneusihanteet ja vain ja ainoastaan sen tietynlaisen kehon tituleeraaminen haluttavaksi, menestyneeksi ja kauniiksi vahingoittaa meitä kaikkia, ihan jokaista. Myös niitä, jotka toteuttavat habituksessaan tätä kyseistä mallia.

En muista, että kehoani olisi koskaan lapsena tai teininä arvosteltu vääränlaiseksi. Tai ainakaan en muista mitään yksittäistä kokemusta, joka olisi vahingoittanut syvästi. Sain kasvaa aika tervettä kehokuvaa luoden. En siltikään ajatellut olevani täydellinen, sillä kyllähän yleinen ilmapiiri koko ajan kertoi, että olen liian jotain; lihava, laiha, kurvikas, tasapaksu, lihakseton, lihaksikas. Niinhän se kertoo meille kaikille, ja bisnes kehotyytymättömyyden ympärillä sen kuin pyöri.

Homma kuitenkin muuttui, kun "astuin julkisuuteen". Sen jälkeen kehostani ollaankin oltu montaa eri mieltä. Olen ollut varmaan liian kaikkea tänä aikana, jota olen blogia pitänyt. Nuorempana anonyymit kommentit liittyen kehooni olivat aika shokeraavia. En voinut käsittää sitä, miten minun ulkonäköni kuuluisi kenellekään. Otin "liian läski" ja "liian laiha" ja "onks tolla silarit" -tyyppiset kommentit todella henkilökohtaisesti, ja ajattelin niiden koskevan nimenomaan minua ja kertovan jotain minusta. Silloin en ollut vielä rakentanut minkäänlaista "julkisuuspersoonaa", vaan olin yksityishenkilö, jonka itsetuntoa kivitettiin huoletta.

Sittemmin olen oppinut, että se Kaisa, jonka laitan julkisuuteen, on sellainen Kaisa, jota saa arvostella. Se on figuuri, brändi, jokin konkreettinen ilmentymä työstäni. Hänestä saa myös olla mitä mieltä haluaa. Kommentit ja mielipiteet Kaisasta eivät sinänsä kosketa minua, sillä A. en jaa kaikkea julkisuuteen - minusta tiedetään vain jotain, ja loput keksitään itse omien kokemuksien perusteella, sekä B. Yleisestihän kaikki puhumisemme kertoo ensisijaisesti meistä itsestämme. Jokin muu vain antaa meidän omille heikkouksillemme kasvot.

Näin ollen ulkonäkööni liittyvät kommentit eivät herätä minussa enää mitään tunteita.

Tai oikeastaan herättävät. Ne saavat minut todella surulliseksi.

Ne muistuttavat siitä, miten paljon jokainen meistä kärsii ulkonäköpaineista. Mitä vaikeampaa meillä on olla omissa nahoissamme, sen automaattisempaa meille on muiden arvostelu. Mitä vahvemmin tarraamme median ja kulttuurimme luomaan "kehototuuteen", sen väärempänä näemme itsemme. Ja kun jatkuvasti etsimme itsestämme vikoja, näemme muissa myös vikoja. Pahimmassa tapauksessa möläyttelemme loukkaavia kommentteja muiden kehoista jopa ääneen, ja annamme niille energiaa. Ja se, mihin energiaa laitamme, kasvaa tietenkin. Täten ruokimme itseasiassa vain omaa tyytymättömyyttämme.

Haluaisin niin halata kaikkia, jotka arvostelevat muiden kehoja, sillä he ovat todennäköisesti tuplasti rajumpia itselleen!

Sama toimii onneksi myös käänteisesti: kun itseään alkaa nähdä kauniina ja uniikkina, kaikki muutkin ihmiset muuttuvat uskomattoman upeiksi. Sitten huomaa, ettei mitään vikoja edes ole olemassa. Viat ovat bisnestä. Kehopositiivisuus on totuus, joka voimauttaa meitä jokaista.

Jossain vaiheessa ajattelin, että minun täytyy olla täydellinen, jotta ylipäätään voin tätä työtä tehdä. Että minun täytyy olla jokaisesta kuvakulmasta katsottuna kauneusoppikirjan mukainen, jotta välttyisin ikäviltä kommenteilta, ja saisin keskittyä olennaiseen. (Tosin, ihmisten anonyymikäyttäytymisen tuntien, olisin silti ollut jonkun mielestä vääränlainen.) No, se olisi ollut yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto oli olla juuri sellainen kuin on, rakastaa sitä mitä on, ja ehkä jopa muuttaa joitain vallitsevia rakenteita omalla olemisellaan.

Minulla on unelma, että jonain päivänä kaikki heräisivät, ja näkisivät itsensä uskomattoman kauniina, juuri sopivina, ihmeellisinä, täydellisinä. Me olemme meidän näköisiämme syystä. Kaikelle olemisellesi - kaikilla ulottuvuuksilla - on niiiiin paljon syitä! Mutta aivan kuten Jenny+ -jaksossa todettiin, pahimmillaan tämä kehokulttuuri voi luoda ihmiselle epäonnistumisen kokemuksen tuplasti. Ensin epäonnistutaan siinä, ettei täytetä ulkonäkökriteereitä, ja sitten vielä siinä, ettei onnistuta edes rakastamaan itseään.

Siispä tuota jälkimmäistä saa opetella. Itsensä rakastamisen ei tarvitse olla valaistuminen, joka eräänä päivänä iskee kirkkaalta taivaalta tajuntaan. Itseensä rakastuminen voi tapahtua hiljaa ajan kanssa, opetellen. Keskittyen joka päivä omaan sisäiseen puheeseen. Kohtelenko itseäni, kuten kohtelisin ystäviäni? Entä jos laukoisin heille tällaisia kommentteja? Haluaisivatkohan he hengailla kanssani kovin pitkään? Tai entä jos katson kuvaa itsestäni lapsena. Kertoisinko hänelle, mitä kaikkea hänen pitää tehdä, jotta hän ansaitsee rakkauteni?

Meikki ja kuvat: Samuel Glassar

Olet upea. Minun ei tarvitse nähdä sinua sanoakseni sitä. Tiedän, että olet upea, sillä luet tätä tekstiä, sydämesi pumppaa, ihosi elää, silmäsi liikkuvat, aivosi tuottavat ajatuksia ja sylkirauhasesi sylkeä. Olet elossa, olemassa, ainoa laatuasi, ja siksi äärettömän upea. <3

PS. Joskus tekee aika hyvää antaa jonkun rakkaan ihmisen meikata sinut "niin kauniiksi, kuin mahdollista". Tällöin voi huomata, että kauneus todella on katsojan silmissä, heh!

Lue myös: Itsensä rakastaminen vs. Itsekkyys

&

Instagram: kaisaminni
Snapchat: kaisaminni
Facebook: The Good Morning
Youtube: KAISAMBU

Share

Ladataan...
The Good Morning

Olen puhunut tämän vuoden puolella aika paljon rakkaudesta ja suhteista täällä blogissa, ja ne postaukset ovatkin olleet heittämällä yksiä blogin suosituimpia postauksia. Tuntuu myös, että mitä enemmän kirjoitan aiheesta, sitä enemmän teiltä satelee kysymyksiä, toiveita ja kommentteja, joten jatketaan ihmeessä sillä aiheella, mille on kysyntää!

Enpä olisi uskonut, kun puoli vuotta sitten tuon tyypin tapaisin, että jonain päivänä oltaisiin tässä. Videolla puhumassa meidän suhteestamme. Kaikki mitä olemme Samuelin kanssa kokeneet aina tapaamisestamme tähän päivään asti, on kuitenkin ollut jotain niin erilaista ja uutta - meille molemmille - että olemme kokeneet tarvetta jakaa kokemuksiamme muillekin.

Nyt siis päästetään ääneen meitsin lisäksi myös tämän "Kaisaminni ei sitten tiedoks vaan seurustele" -suhteen toinen osapuoli. Vaikka videossa puhutaankin paljon asetelmalla meidän suhde vs. seurustelu, en kuitenkaan väitä, että olisi olemassa jotain täydellisen suhteen määritemää, tai että kaikille sopisi juuri tietynlainen suhde. Uskon, että tärkeintä on löytää juuri sellainen tapa elää, joka tuo omaan elämään iloa, onnea ja rakkautta. Tässä jotain, minkä me olemme kokeneet hedelmälliseksi, kehittäväksi ja palkitsevaksi!

[embed width="810" height="454"][/embed]

Kommentoi, mitä ajatuksia herättää!

EDIT: Meidän vapaa suhde | part 2 -video täällä!

Share

Pages