Ladataan...
Haaveista todeksi

Huhheijaa. Jopas on aika kipittänyt eteenpäin. Heinäkuu. Lueskelin vanhoja postauksia ja voi että sitä onkin ihminen ollut hukassa. Kauempaa näkee paremmin. Asiat tuntuvat nyt kaukaisilta, ja monet päätökset juuri oikeilta. Toiset ei niinkään. Mutta niinhän sen kuuluukin kai elämässä mennä. Paljon on muuttunut ja varmaan paljon tulee vielä muutumaan tulevaisuudessa. 

Löysin sen kaavailemani ja haaveilemani työn tammikuun alussa. Olen nyt ollut puolisen vuotta työelämässä ihan täysipainoisesti. Sain vakituisen ja täysiaikaisen pestin. Alkuvuosi meni melko lailla nukkuessa. Nopea paluu työelämään kaiken sairastamisen ja mielialaongelmien jälkeen aiheutti hieman kuormitusta jota tasapainotin nukkumalla. Oli niin paljon uutta ja erikoista ajaltavaa päänupille, että ei se ole ihmekään että "aivot väsyi" Onneksi nyt on tilanne tasapainottunut ja riittää kun aina joskus vetää päikkärit työpäivän päälle.

Kyllästyin myös turtuneeseen olooni vuoden vaihteessa. Olin ihan kypsä lääkkeisiin  ja siihen että mikään ei tuntunut miltään. Tein ehkä silloin hurjan ja jopa hieman tyhmänkin päätöksen ja lopetin vuoden vaihteessa kokonaan aripipratsolin syömisen. En kertonut asiasta kenellekään vaan ajattelin että kokeilen, ja jos olo huononee, aloitan uudelleen. Ei huonontunut vaan parani. Tunnustin viimein keväällä lääkärille ja hoitajlle mitä olin tehnyt, ja sain kuulla hieman asiasta. Lääkäri painosti aloittamaan uudelleen lääkkeen, mutta en suostunut. Taisi tulla punakynämerkintä... Olo alkoi parantumaan. Kokoajan jaksaminen on kasvanut, pystyn omaksumaan ja oppimaan asioita noepammin, en ole enää kävelevä zombi. Ahdistukset loppuivat ja en ole tarvinut ainuttakaan opamoxia puoleen vuoteen! JAtkan edelleen hoitajalla käyntejä, mutta nyt hieman harvemmin. Kenties jossain kohtaa voisi ehkä ajatella sitä terapiaa..jos olo nyt vaan pysyy tasaisena. Minua kyllä kovasti varoiteltiin lääkärissä siitä että olo tulee jossain kohtaa tod.näk.kääntymään johonkin suuntaan, olen hyvin herkkä vaihteluille. Mutta sitä odotellessa..Nyt ainakin menee hyvin. Minulla on säännöllinen työaika ja sopivan haasteelliset työtehtävät. Jaksan puuhata ja touhuta ja olen jopa ajatellut harrastusten aloittamista uudellen. Aika hyvällä mallilla siis kaikki. 

Pikkupojat ovat kasvaneet ihan hurjasti. Isompi on jo yli 133/32 ja pienempi 122/22 kokoisia. Pieni lähtee syksyllä kouluun ekalle, isompi siirtyy kolmannelle. Hui. Juurihan minä vein sen hoitoon ekaa päivää.. Olen melko innoissani tulevaisuuden suhteen, on jännä nähdä minne elämä vie. Tällähetkellä olo on siis hyvä, kaikki asiat on kutakuinkin kohdillaan ja mikä parasta, mulla on kohta miniloma!

 

Ladataan...

Ladataan...
Haaveista todeksi

En oikein osaa jäsentää oliko vuosi 2017 hyvä vai huono. Vielä toissapäivänä olisin ollut valmis tallomaan maanrakoon koko vuoden, mutta en nyt enää ole niin varma asiasta.

Alkuvuoden elelin vielä omakotitalossamme, yritin kovasti rakastaa ja tulla toimeen. Keväällä alkoi uusi työ, jonka myötä stressitasot nousi ihan taivaisiin. Suhde alkoi voida huonommin ja huonommin. Jäin sairaslomalle, ja työsuhde päätettiin kesällä. Olin kotona ja mietin mitä sitä tahdon elämälläni tehdä. Mies painosti sairauteni suhteen jatkuvasti. Kyttäsi miten voin ja onko oloni kääntymässä taas jonnekin. Aloin olla todella stressaaantunut. Silloin päätin lopettaa sairastamisen. Sairaus on osa minua ja tulee aina olemaan. Enää en aktiivisesti ajattele asiaa vaan annan sen olla taustalla. Toki reagoin muutoksiin ja olon vaihteluihin niiden vaatimalla tavalla, mutta en enää pelkää sitä mitä tulevaisuudessa tulee eteen. Elän tässä hetkessä. Oloni koheni hirmuisesti tämän oivallettuani.

Aikani asiaa ajateltuani päätin lopettaa myös kolmevuotta kestäneen suhteen. Opin että ihmistä ei voi muuttaa. Voi muttaa vain itseään. Ja joskus sekään ei riitä. Päätös oli todella raskas. Olin todella ajatellut että kyllä tämä tästä. Ei se siitä. Erkanimme ja emmekä osanneet enää selvittää asioita. Kuilu oli niin syvä, että ahdistus kasvoi ihan mielettömiin mittasuhteisiin. Veitin aikani poikien kanssa, molemmat pelasi jalkapalloa koko kesän ja minä istuin kentänreunalla hengittämässä. Pakenin tilannetta kotona todella typerästi, ja asia olisi pitänyt käsitellä paremmin.

Muutin pois, omaan asuntoon. Pelkäsin miten pojat reagoisivat, mutta ne ottivat asian todella lunkisti. Isomman koulumatka lyheni ja ollaan sopeuduttu tosi hyvin tänne. Tajusin vasta myöhemmin miten rikki olenkaan erosta. Nuolin haavojani koko syksyn, ja samalla yritimme palata yhteen poikien isän kanssa. Yritettiin ja totesin että samat ongelmat toistuvat kuin ennenkin. Tein vaikeaan ratkaisun ja päätin myös tämän yrityksen. Tai tiedä oliko siinä varsinaista päättämistä. Mutta käsiteltävää varmasti molemmille. Kun ei saavuta sitä tunnetta, ei vaan saavuta. Lisäksi olin aivan liian hajalla vielä edellisestä. Suhdettta ei koskaan pitäisi korvata toisella. Se on vain tunteiden siirtämistä.

Loppuvuosi on mennyt omaa elämää tukaillen. Koittanut selvittää mitä oikein haluaa. Ja olen todennut että haluan parisuhteen, jonka osapuoli haluaa samoja asioita kuin minä. Koska en toista voi muuttaa, on yhteiset unelmat ja tavoitteet tärkeitä. Itselle ne alkaa vähitellen hahmottua. Se saanko niitä koskaan toteutumaan riippuu sitten monesta muuttujasta. Mutta unelmointi on tärkeää. Ainakin itselleni.

Suurimmat tavoitteeni ensi vuodelle ovat työpaikan löytäminen ja talouden parantuminen. Ne kun saan kuntoon on asiat aika hyvällä mallilla. Uskon että ne järjestyvät parhain päin ajan kanssa. Lisäksi toivon löytäväni hyvän, tasa-arvoisen parisuhteen, jossa kumppanini tavoittelee samoja asioita elämältä kun minäkin.

Opin tässä loppuvuodesta myös että sydänsurut on perseestä, varsinkin kun ne iskevät itsestä johtumattomista syistä joille et voi tehdä mitään. Ja että niistä voi parantua. Maailmalla on valtavasti ovia tarjota. Aina aukeaa yksi uusi kun vanha sulkeutuu.

Tällaisin ajatuksin ensi vuoteen.

Ladataan...

Ladataan...
Haaveista todeksi

Miksi miksi miksi. Pitää ihmisen ihastua näin nopeasti. Tapasin ihan mielettömän typin, se pyysi jouluksi niille, esitteli perheelleen, puhui mitä tulevaisuudessa tehtäisiin. Toin sen kotiini, lapset tapasivat. Kaikki meni hienosti kunnes lähtöpäivänään ilmoitti, että ei tästä tule mitään. Tämä kaupunkin ahdistaa, liikaa muistoja eksästä. On liian kiinni eksässään edelleen. Että riipas pahasti. Suorastaan vitutti. Miksi pitää ihastua aina johonkin vaikeisiin tapauksiin.

Eniten ehkä ärsyttää se, että annoin itteni ihastua. Ei olis pitänyt. Toisaalta kaikella on tarkoituksensa. Ehkä hänkin sai nyt selville oikeat tunteensa, ja voi alkaa niitä työstämään jonnekin suuntaan. Minä taas totesin että on paras mennä eteenpäin elämässä eikä roikkua vanhassa. Tämä lyhyt "suhde" aukaisi aikalailla silmiä. Huomasin että se tunne kun sukat pyörii jaloissa on edelleen ihan mahdollista saavuttaa. Henkilö ehkä oli vaan nyt väärä. Tai aika oli väärä. Tiedä tuosta. Annan hänen nyt nuolla haavojaan ja menen eteenpäin.

Lisäksi erään toisen ihmisen kanssa on aikamoinen solmu. Hirvittäviä väärinymmärryksiä vuosien vuosien takaa. Joita ei hän ole minulta itseltäni voinut kysyä, vaan olettanut toisten puheista ties mitä. Ja nytkin kaiken kuulin yhteisen ystävän kautta, en edes häneltä itseltään. Olisi ehkä ollut kohtuullista että asia olisi minulta itseltäni selvitetty, mutta toisaalta, tämä selittää nyt monta asiaa. Kyseessä on siis oikeastikin vuosien takaiset asiat, ja aivan täysin väärin ymmärrykset. Mutta ne ovat heijastuneet edelleen tähän päivään asti. Kyseinen henkilöhän ei nyt vaan tiedä että minä tiedän näistä. Kaveri kertoi salaa minulle. Hyvä niin.

Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä että muutan nunnaluostariin ja juon siellä luostariviiniä lopunelämäni. Jotenkin on nyt hieman sellainen poljettu olo. Kaikki tuntuu ihan paskalta. Työmotivaatio on nyt nollassa. Toivoisin löytäväni edes sen uuden työn, jotta pääsisin tuosta matka ajosta pois. Onneksi on alkamassa uusivuosi, ja ehkä sen myötä tulee eteen jotain mielenkiintoista.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ei sentään. Olen kuitenkin niin peruspositiivinen ihminen että kyllä tästä suosta noustaan. Aikaahan se ottaa mutta eiköhän tästä pienellä maailmanparannus-baarikierroksella saada taas iloa ja valoa. Ja luojan kiitos minulla on nuo ystävät. Ne jotka seisovat tukevasti vierellä silloin kun heittelee. Aina saa tukea ja kuuntelijaa. Välillä varmaan olen jo rasittava, elämä on nyt ollut sellaista myllerrystä että varmaan alkaa jo kaveritkin väsyä. Ehkä tämä vuonna 2018 sitten rauhoittuu ja elämä tasaantuu uomiinsa. Sitä odotellessa.

Ladataan...

Pages