Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Hullumuijan sekoilut jatkuu. 

Meidän piha oli ihan hiton kuravelliä keväällä ja päätettiin että alkaa riittämään tarpominen siinä lillussa. Päätettiin tilata siirtonurmea. 

Ei siinä muuten mitään, mutta pohjat piti tietysti kuoria ja laittaa multaa. Ja koska meidän pihalle ei edes minikaivuri pääse, ni johan ihan muina maansiirtokoneina aloin avaamaan pihaa itse. Lapiolla. 

Voin sanoa että taas yks varsinainen #nevöföget

Ihan taas saatoin vähän yliarvioida omat voimat ja jaksamisen siinä suunnitteluvaiheessa. 

Ensin kaivoin sadevesiputkelle uran maahan ja upotin vempaimet sinne. Sitten kersojen kanssa käännettiin maata urakalla. Vanha multapohja meni ihan jees, mutta soramaan kanssa tuli äitiä, isää ja kaikkea mahdollista todella ikävä. Tuntu ku olis yrittäny asfalttia lapiolla avata. Kädet särki öisin, kämmenet oli rakoilla ja selän nikamat paukkui. Kertaalleen sain huulenki halki, lapiolla. 

 

No mutta. Siitäkin selvittiin! 

Nyt vaan sitten letkusta vettä juuristolle niin paljon ku sielu sietää. 

Ehkä loppukesänä nautiskellaan nurmikosta kuravellin sijaan. 

En viittis edes kertoa että kokeiltiin tätä puoleen pihaan ja mikäli tää meinaa kestää koirien ja kekaroiden kinttujen alla, ni vielä olis puol pihaa edessä. Aikaisintaan ensivuonna, kun mun kädet (ja henkiset traumat) on parantunu, sano. 

Ladataan...

Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Äitienpäivänä olin tosi kiitollinen broidille autokyydeistä. Mä oon semmonen kiitollinen ihminen ja aina jään miettimään miten voisin tarpeeksi kiitellä semmosesta vilpittömästä avusta. 

Vaikka esim. just broidin ollessa kyseessä se ihan vilpitön ”kiitos” varmasti riittää. 

Broidi on kyllä mun semmonen ensimmäinen rakkauslapsi. Mä olin niin taivaissa kun se syntyi. Olin silloin 11 ja hoidin vauvaa tosi mieluusti. Leikitin, keitin puuroa ja vein leikkimään. Myöhemmin otin hoitoon mun luokse, vein futisturnauksiin ja kun salibandypelit meni vakavammaksi touhuksi, jännitin kentän laidalla. Yläasteella pojasta tuli koulupudokas, ja koska musta tuntui ettei kukaan tee mitään, kävin hakemassa pojan mun luokse asumaan toiseen kaupunkiin, ja käytiin sekä kasi- että ysiluokka loppuun etänä mun opetuksessa, raivosin koululle, sossulle ja vanhemmille. Mutta me selvittiin. Ja mun mieleen aika on jääny tosi kivana mieleen. 

Katselin tossa vain elämää Mikael Gabrielia jakson ja hauskasti nieleskelin itkua koko ajan. Siitä veijarista tulee broidi niin elävästi mieleen. Ulkonäköä myöten. Jostain syystä mulla menee aina se MG tunteisiin. Ja ehkä se hänen tarina hankaluuksista ja toopeiluista valoon koskettaa kanssa. 

Viimeisimpänä taistelin broidin kanssa sille oman asunnon, ja ammattiin valmistavan koulupaikan. Nyt sen on työssäkäyvä omillaan pärjäävä ihana aikuinen ihminen. Joka kuljettaa siskoaan omalla autollaan ja kyselee josko se tarvii apua remonttihommissa. 

Että juu. Ei mun aina tarvitse olla älykiitollinen ja vaivautunut kun se auttaa mua. Sitä se rakkaus ja välittäminen vaan on. 

Ja. 

Joinain päivinä ku rasittaa nuo omien kersojen kasvatteluhommat, nii muistan että olen onnistunut ennenkin ja aika paksuissa mehuissa muakin on näissä kasvatushommissa keitelty, että eiköhän mä omieni kanssa selviä. Niinku aina. 

 

Kuvissa mä nautin äitiyden tähtihetkistä. 

Makaan auringossa laivan kannella, poika ohjaa  <3 

Ladataan...

Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Ei ole mahdollista! 

Firman uudelleen järjestelyissä on ainoastaan uusia käänteitä uusien käänteiden perään. Kaikki on sekaisin ja epävarmaa. Maanataina putoili pommia toisen perään, ja olin iltapäivästä jo aivan närvit. Työt sain hoidettua hyvin, ja fokusoitua ydinasiaan, mutta toimistossa suusta jatkuvasti pärisi ärräpäitä. Kertaalleen soitin pomolle itku kurkussa ja valitin uusien käännösten olevan A) huonoja tai B) todella huonoja. Pomolla oli siinä ”huono hetki” kommentoida mun määkmiseen, joten tajusin lopettaa ajoissa, enkä kaivanut marttyyri-lopputili-korttia esille. ...sehän siis meinaa tulla suusta, ja on tullutkin, koska mä todella myös voisin vaihtaa työpaikkaa. Mutta syvällä sisällä en halua. Koska vaikka sirkus taustalla pyörii, on mun työ itsessään mulle äääääääärimmäisen tärkeää ja rakasta. Onneksi en ole yksin näiden angstiajatusten kanssa. Äitini ikäistä työkaveria alkoi jo kaiken pännimisen keskellä naurattaa, ja se kaappasi mut isoon halaukseen kun näytti että tärisen raivoissani ulos housuistani. 

Olen jo sata kertaa sanonut tämän, mutta kirjoitan ihan itselle muistiin, ydintyö on tärkein. Jätä koko paska organisaatiosirkus muiden huoleksi. 

 

Alkaa muuten tuntua että olen siinä iässä että vastatuulta tulee joka suunnasta ja pitää vaan porskuttaa eteenpäin. Aiemmin tuntui että oravanpyörä tarkoitti ainaista arjen kiirettä ja organisoimista, nyt tulee paskaa turbiiniin joka elämän osa-alueella, ja sitten sitä vaan rääpäsee pahimmat roiskeet naamasta ja koittaa jatkaa eteenpäin vaikka tietää että vastatuulta pukkaa.

 

Kaksi kolmesta tai ehkä kolme neljästä kivasta elämän osaalueesta on tällähetkellä ihan saissea, ja haluaisin vaan tietää kauanko tätä pitää jaksaa? Ja näyttää että siellä edessäpäin on vaan niitä hankalia ja kurjia juttuja, nii mitä hittoa?!? 

 

Eilen illalla juhlittiin serkun ja mukuloiden kanssa työväenjuhlaa grillaamisen, saunomisen ja herkuttelun merkeissä. 

”Ei Jeesus!” Huusin iltakymmeneltä. 

”Mä en ole yhtään vielä muistanu märehtiä ja avautua niitä mun työjuttuja!” 

 

Täysnollaus näiden kanssa. Jes! 

Eikä ihme. Kato nyt näitä! 

 

Ladataan...

Pages