Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Hupsista. 

Marginaaliblogini, jota lukee isäni ja kaksi ystävääni, pamahti tänään lilyn Facebook-seinälle, koska törkeästi mainitsin että xxxxxxxx

Olen empatiakyvytön terveydenhuollon aasiantuntija, jonka olisi syytä hankkia oma elämä, luin kommenteista. Jopa blogisti-ikonini Emmi Nuorgam kävi yhdellä lauseella dumaamassa mun typerät ajatukset. 

No, otsikkokin sanoi että tässä epäsuosittu mielipiteeni, ja se olinkin näköjään ihan yleisesti epäsuosittu ja väärin ajateltu. Enhän saa ajatella mitään nurinkurista huonoista elintavoista. Tai sitten vaan lihava ja lapsi samassa postauksessa läikkyi joillain yli. Sorit siitä.. Tiesittekö että jokainen vanhempi on normaali ja haluaa lapselleen vaan hyvää, ja osaa toimia sen mukaan. Ainakin kommenttien mukaan... Niinkö? 

Lisätään vettä myllyyn kertomalla että mua salaa ahdistaa myös sokerimurot, huonohampaiset lapset, alkoholia ostoskärryyn lappavien vanhempien lapset, yksin pihalla iltamyöhällä heiluvien vanhempien lapset ja moni muu vastaava asia. 

 

Niin että. 

En ehkä aina osaa ilmaista itseäni oikein, enkä asettaa sanojani korrektisti. Sikäli mikäli isäni, kaverini tai joku kahdeksastatoista tänne eksyneestä lukijasta nyt kuitenkin heräsi miettimään omaa tai lastensa terveyttä, otan ihan mieluusti kommenttinne, haukkunne ja dumaamisenne niskoilleni.

Kiitos että luit ja kommentoit. 

 

Ps. Empatiasta puheenollen, isompiin asioihin, toivon että joku minua pätevämpi kynäniekka ottaisi puheeksi Syyriassa tapahtuvat julmuudet, joiden vuoksi varmasti moni on voinut pahoin nähtyään tämän päivän uutiset. Tiesithän että mm. Kirkon ulkomaanavun, Unicefin tai punaisen ristin kautta pystyy lahjoittamaan hätäapua Syyrian. Toimi nyt. 

Kiitos. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Kun työpaikalla kouhotin jotain mitä olen lasten kanssa tehnyt viikonloppuna, nii mun opiskelija, nuorimies, sanoi arvostavansa tosi kovin mun kasvatusmetodeja, ja sitä että lapset osallistuu ja tekee. 

Ai kiitos arvostuksesta, mutta öööö, tää on meidän elämää tietyllä tavalla. 

Toisaalta varmaan tietoinen kasvatuksellinen valinta, ja toisaalta ei. 

Lapsille on hyvä oppia semmoset asiat ettei vaatteet hyppää puhtaina kaappeihin, ja ettei pöydät itsestään kiiltele kotona. Lelut ei hyppää laatikkoon itsenäisesti eikä sängyt petaudu yksinään. 

Noi on saaneet lapsesta saakka kilistellä tiskikoneessa ja hämmentää ruokia, koska ne jutut on olleet kiinnostavia. Ja juu, joudun välillä mennä itse perässä säätää, mutta yritys aina hyvä. 

 

Nyt kun on ostettu tää mahtava puuhamaa (lue: remonttihelvetti) niin puuhia on jos jonkunlaisia myös kersojen tehtäväksi. Mä takaan ja vannon että yks kuusivuotias on tapettienrepijänä satakertaa helpompi handlata, versus että se sekoilis ilman valvontaa sen aikaa. (Koska pädi tai leffa ei ole meillä aina se toinen vaihtoehto.) Jos ajatellaan että kuusivuotiasta kiinnostaa seikkailla metsässä, uida mudassa, rymytä vintillä tai heittää bäkkäriä katolta lumihankeen, nii iisimpää on antaa sen osallistua remppahommiin ja jopa kannustaa niihin. 

Kundi oli sikahyvä remonttiapulainen esimerkiksi porrasremontissa vastikään. Sisko oli turnauksessa, joten apukäsinakki napsahti pojalle.

Ensin hän auttoi porrasmaalin valinnassa herrasmiesmäiseen tapaansa. 

Sitten vanhat tapetit läksi käden käänteessä ja tasanteen lattia tuli hiottua. Talkoopalkaksi oli pannaria. 

Eipä se tuossa hirveästi näyttäny kärsivän. 

Uutta tapettia laittaessa kirosin vähän kun oli jännät paikat, mutta kun pyysin noituamista anteeksi, totesi kundi tyynesti "sellasta se remppaaminen nyt vaan on..."  Ja täytyy sanoa että ilman pikkukäsien apua ei olis sekään tapetti menny seinään mitenkään, kun keksin haluta tapettivuodat vaakaan. 

Nyt on vaan taas joka kerta kiva kulkea portaissa ja muistuttaa, että kun ME tehtiin tää, ja nytku tää on nii hieno ku ME ollaan tää tehty. 

Keskimmäinen kekara on jo ottanut esille että kavereiden ei tarvitse itse siivota, ei tyhjentää tiskikonetta eikä viikata omia pyykkejä. No byhyy, sanon, meillä Kisu-raasu viikkaa pyykkinsä ja siivoaa huoneensa täällä vielä kahdeksan vuotta about. Joutui kaverit siivoamaan tai ei. Perusteluni asialle on, että meillä toimitaan näin. Tämä on meidän yhteinen koti, ja sitäpaitsi, jos osallistuu yhteisiin hommiin, on mullakin enempi aikaa tehdä kivoja juttuja kersojen kanssa. Vielä kun ne mielellään aikaa mun kanssa viettää. Ja ennenkun lakkaa kiinnostamasta, pitää vissiin keksiä uus perustelu... 

 

Lasten serkku oli meillä kesällä viikon. Se kesken viikon innoissaan soitti äidilleen että on saanut meillä kantaa kiviä päivätolkulla ja sai poimia marjoja, ja leipoa itse! 

- jouduit kantaa kiviä!? 

- joo, se oli tosi kivaa. 

 

Eipä näistä sen enempää.

Jos ei mitään vaadi, ei mitään saakaan. 

 

Kisu pitäisi vielä jalostaa keittiötieteiden kandiksi ennen kesää, siltä varalta että lomailevia kersoja yllättäen alkais nälkä vaanimaan. Ongelmana vaan on toi meidän keittotaso, se kun on nii korkea, etten ole vielä keksinyt miten siinä vois tommonen alimittanen turvallisesti toimia. Edellisellä kerralla meinaan pastaveden kaataminen oli aivan järkyn pelottavan näköistä, sivusta katsottuna. Ikean koroke? Testataan ensiviikonloppuna. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Mä kun alan pitää itseäni tämmösenä kotikasvatustieteen maisterina kahdenkymmenen vuoden käytännön kokemuksella, nii ei se aina mene ihan pulkkaan meikäläiselläkään.

No ne väärät sanat, ja aika kamala kasvatuksellinen lapsus, tuli mun suusta yks ilta kun olin aivan hermoraunio siitä mutsin räjähtäneestä polvilumpiosta, ja poikani riekkui ja mölysi menemään. Jossain semi sekopäisessä tilassa mä ärvähdin että jossei suu mene kiinni, niin pää irtoaa. 

Illalla kun kersa meni nukkumaan, se pohdiskelevaan sävyyn ilmoitti etten kai oikeesti irroita siltä päätä, koska sitten se ei voi elää. Enkä mä kai nyt semmosta omalle lapselle, joka on mulle tärkeintä maailmassa. 

Hemmetti. Mä ja mun suuri turpani taas. 

Sisko yläpediltä lohdutti: "ei se kenenkään päätä irrota, se vaan tarkotti että se on tosi vihainen kohta." 

Jäi itselle paha mieli moneksi päivää. Tekis mieli itseltä repiä välillä se pää irti, tai suu vähintään. Tai oppispa joskus tukkimaan sen ajoissa. Eikä varsinkaan pelottelis lapsiaan tuollalailla. 

 

Sattuneesta syystä, samasta mölyämisestä ja riekkumisesta oli puhetta myös eilen illalla. Toivoin, että siinä kohtaa kun puhun vielä sopuisalla äänellä ja pyydän rauhoittumaan niin poika vaikka tekis niin. Että kannattais harjotella että kun tulee sanomista, nii sen sijaan että jankkaa ja lässyttää vaan, nii miettis mikä meni munille ja toimis enskerralla toisin. 

Sit poika sanoi kyllä yrittävänsä käyttäytyä, mutta kun ei aina osaa. Johon koitin lohduttaa että jos vaan miettis että tässä mokasin, mutta että enskerralla en käy mesoamaan, niin se onnistuu kyllä. 

Pieni lamppu syttyi pojan päässä.

"Aiiiijaaha. Tässä onkin kysymys niinku itseluottamuksesta? Että jos mä ajattelen etten jänkkää ja sekoile, ni sitä mä niinku uskon siihen itsekin, ja sit mä en jänkkää enkä sekoile?" 

Voitto! Voitto! 

Loppuiskohan jänkkääminen ja sekoilu sillä, että muistuttaisin tästä itseluottamuksesta? Sen sijaan että vedän omat liinat liian tiukalle? 

Share
Ladataan...

Pages