Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Mä kun alan pitää itseäni tämmösenä kotikasvatustieteen maisterina kahdenkymmenen vuoden käytännön kokemuksella, nii ei se aina mene ihan pulkkaan meikäläiselläkään.

No ne väärät sanat, ja aika kamala kasvatuksellinen lapsus, tuli mun suusta yks ilta kun olin aivan hermoraunio siitä mutsin räjähtäneestä polvilumpiosta, ja poikani riekkui ja mölysi menemään. Jossain semi sekopäisessä tilassa mä ärvähdin että jossei suu mene kiinni, niin pää irtoaa. 

Illalla kun kersa meni nukkumaan, se pohdiskelevaan sävyyn ilmoitti etten kai oikeesti irroita siltä päätä, koska sitten se ei voi elää. Enkä mä kai nyt semmosta omalle lapselle, joka on mulle tärkeintä maailmassa. 

Hemmetti. Mä ja mun suuri turpani taas. 

Sisko yläpediltä lohdutti: "ei se kenenkään päätä irrota, se vaan tarkotti että se on tosi vihainen kohta." 

Jäi itselle paha mieli moneksi päivää. Tekis mieli itseltä repiä välillä se pää irti, tai suu vähintään. Tai oppispa joskus tukkimaan sen ajoissa. Eikä varsinkaan pelottelis lapsiaan tuollalailla. 

 

Sattuneesta syystä, samasta mölyämisestä ja riekkumisesta oli puhetta myös eilen illalla. Toivoin, että siinä kohtaa kun puhun vielä sopuisalla äänellä ja pyydän rauhoittumaan niin poika vaikka tekis niin. Että kannattais harjotella että kun tulee sanomista, nii sen sijaan että jankkaa ja lässyttää vaan, nii miettis mikä meni munille ja toimis enskerralla toisin. 

Sit poika sanoi kyllä yrittävänsä käyttäytyä, mutta kun ei aina osaa. Johon koitin lohduttaa että jos vaan miettis että tässä mokasin, mutta että enskerralla en käy mesoamaan, niin se onnistuu kyllä. 

Pieni lamppu syttyi pojan päässä.

"Aiiiijaaha. Tässä onkin kysymys niinku itseluottamuksesta? Että jos mä ajattelen etten jänkkää ja sekoile, ni sitä mä niinku uskon siihen itsekin, ja sit mä en jänkkää enkä sekoile?" 

Voitto! Voitto! 

Loppuiskohan jänkkääminen ja sekoilu sillä, että muistuttaisin tästä itseluottamuksesta? Sen sijaan että vedän omat liinat liian tiukalle? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Muistatteko ku hekumoinnin kuukausi takaperin sillä kouluterkkalomakkeella, että kun oli nii kiva täyttää lappua ja huomata että elää lastensa kanssa just oman näköistä elämään. Lappua koskeva lopputulema käytiin läpi kouluterkan ja -lääkärin yhteistarkastuksessa. Jeesus mitä settiä, sanois entinen teini. 

Voi te kanssaäidit joilla hermoa kiristää ja mieli pahoittuu neuvolaterkan tai -lääkärin sanomisista. Ei niissä tädeissä mitään, enkä mä ole niiden hyvää tarkoittavista ohjeista nokkiini ottanu enää kahdeksaantoista vuoteen, mutta haluaako joku kokeilla pientä vekkulointia mun pojan kanssa tollasessa kontekstissa? En suosittele. 

Pieni huumorimieheni pisti mun sapen hiukka kiehumaan kertomalla ettei sillä ole ketään kaveria (epätosi) ja ettei yksikään meidän koira ole sen mielestä erityisen kiva (epätosi). Lisäksi poika viuhtoi juuri oppimiaan sitaattiviittomia omien lausuntojensa kohdalla.

Joo, me tosiaan "retkeillään paljon".

Ja juu, mä saan "usein" leipoa.

Sen lisäksi me mamman kanssa "lenkkeillään" "lähimetsissä".

Kyllä en taas tienny pitäiskö itkeä vai nauraa.

Tämän päälle se jänkkäsi nukkumaanmenoajoista lääkärin kanssa. Niin että jouduin sanomaan sille että "olepa poika hiljaa, ei se lääkäri sitä sun nukkumaan menoa myöhennä vaikka kaverit sais valvoa kuinka. Meillä määrään minä. Ei koululääkäri." Sekin kuulosti hiton totalitääriseltä, mutta ei tuo papupata muuten hevillä hiljene, ja täti olis saanut perustella nukkumisasiaa maailman tappiin. 

Farssi jatkui sillä että lääkäri lempeästi killitti mua silmiin ja kysyi ollaanko me saatu kavereita uudesta kaupungista. Ja kolmeen kertaan sanoin että onhan noi niitä saanut, enkä millään tajunnut että lääkäri siis huolehti ja jänkkäsi mun ja Tyypin ystävyyssuhteista. Meidän. Meillä on kyllä ne samat vanhat mitkä on ollu varmaan aina. Käytiin läpi tukiverkot ja mun omat harrastukset ja ajat. Kun olin omani maininnut, nii lääkäri kysyi surusilmin josko Tyyppi pääsee i.ki.nä pois kotoa. -No ei pääse, tietty! 

Tyypin töistä kyseltiin myös. Työn luonteen vuoksi siitä ei kotona olla juurikaan puhuttu, nii eiköhän nämä kolmeen kertaan toistamalla varmistanut että kuulivat mun kuiskauksen oikein. Onneksi poika ei sitä kovinkaan notiseerannut. Tai sitten tämä asia tulee esille jossain ei-toivotuissa yhteydessä, jos mä poikaani, sen suurta suuta ja sitaattikäsiä yhtään tunnen.

Tyyppi oli myös autuaasti unohtanut että kersoilla on ollut vesirokko, vaikka se itse niitä sen rokon aikaan kotihoiti. Tämän oikaisin, koska pelkäsin rokotepropakandaa, nii itseasiassa miltei huusin, tai kiljuin. On ollu, on, ihan oikeesti. No yks rokko kertaa kaks, kuka näitä nyt muistaa. Propsit Tyypille siitä.

Sitten päästiin lempiaiheeseeni, nimittäin kasvukäyrät. Oma käyrä, miinus käyrä, katsokaa hetki minua. Kääpiön lapsi harvoin on mikään jättiläinen. Painoa kundi on saanut hyvin parissa kuukaudessa lisää, ja jos sisaruksiinsa yhtään tulee, kohtaa venähtää pituutta. Edellinen kasvuennuste oli 186, nyt 176... Mitäpä me näistä haarukoinneista lähdettäis ensinkään välittämään. Jos se venähtää tuossa kesällä sen kuudesta yhdeksään senttiin, niinkun 2/3 muista perheen kersoista ko. vaiheessa, niin taas ollaan haarukan yläosassa ja päästään ämisteleen miten se nyt nii ihmeen paljon kasvaa.

Poika kuitenkin syö, nukkuu, riekkuu ja on onnellinen ni ei tehrä tästä kasvukäyrähommelista ny mitää numeroo. 

 

Oikeesti hommat on hyvin, olen tyytyväinen kekaraan ja kekara itse on elämäänsä ja itseensä hyvin tyytyväinen. Nää oli ne terkkakäynnin pääasiat, vaikka mun vilkkaassa mielikuvassa koko käynti oli aika silkkaa hulluttelua ja tosi absurdi. 

Jälkeenpäin kun sanoin kundille ettei mun mielestä nyt mennyt ihan sukkaan käytöksen osalta tuo sessio, se sanoi omasta mielestä olleensa ihan asiallinen. Mitäpä minä siihen enempää sanelemaan, kaikki on niin suhteellista. 

Siinä kohtaa alko taas naurattaa, ja nauratti vielä lisää kun mietin niitä riivattuja sitaattikäsiä. Ja naurattaa edelleen. 

Siinä se taas on. Lumitähtensä kanssa. 

 

Ps. Tänään kun sisko tuli suihkusta, alkoi ylhäällä ihme teinikimitys. Oli mainio ekaluokkalainen jäbäleissön tehnyt vähän siskon nelosluokan matikanläksyjä. Kimityksestä päätellen ei ollu desimaalit ihan kohdilleen osunu. Mutta siskonkin sydän suli kyllä kun pikkumies hiljaa kuiskasi: "mutta ku mä vaan halusin auttaa... " 

On se, hyvä tyyppi. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Halvalla hyvä elämä

Mun mutsi ei ole ikinä ollut se pullantuoksuiseen kodin hengetär. Se on omanlaisensa persoona, ja kauhukseni olen huomannut alkavani luonteeltani enemmän ja enemmän muistuttaa sitä. 

Mun mutsi on kiukkunen ja suorasanainen pikku ämmä (siis kooltaan pieni). Mä olen (ainakin ollut) sitä pehmeämpi ja miellyttämisenhaluisempi, mutta samaa huumorintajua ja sinnikkyyttä löytyy molemmista. Ja sitä kipakkuutta, multa enenevissä määrin. Mutsi on realisti eikä yhtään heikkopäinen, siinä missä minä optimistinen ja sekopäinen (lue: heikkohermoinen). Iän kanssa mullekin alkaa vissiin kertyä usko realismin etuihin. 

Oletko sä soittanu äidillesi paniikissa, itkua tihertäen ja kiljunu "mitääääääh?! Onko sulla syöpä?" Jos olet, sanoinko äitis tyynesti että on, ja lopeta toi sekoilu ja tää on ihan pikkujuttu. Pikkujuttu? Syöpä? Omalla äidillä? Sun saa*tana sentään. 

Yks keissi sen kanssa on ollu mun teiniraskaus. Kun mä olen mennyt sille tilittämään tilannetta, ni hän kysyi ainoastaan haluutsä asua kotona vauvan kanssa vai hankitaanko kämppä. Kun olen ostanut asunnon, se on kulmakarvan heilahtamatta taannut mun lainan. Se neuvoo lasten sairauksissa (kossusukat, tietty) ja rauhallisesti puhelimessa sanoo ettei lapsella varmasti ole kallonmurtumaa jossei mun sormet osu pehmeeseen kudokseen kun kuhmua paniikissa tutkin. Kun olen eronnut, se on todennut tyynesti että helvetti, ja kysynyt tuletko tänne syömään. Ei draamaa, ei kouhausta, ei tuppausta, mutta siellä se on. 

Vaikka meidän välit tuntuu ajoittain viileän asiallisilta, eikä se ole esimerkiksi ikinä halunnut vahtia mun lapsia, olen sen sairastuttua halunnut seisoa sen tukena. Olen monelta taholta kuullut sen puhuvan meistä lapsista lämpimään sävyyn, vaikka joistain lausunnoista voisi kuvitella muuta. 

Viimeviikolla se oli kaatunut ja kun soitin sille, se alkoi olla jo vähän ärsyyntynyt. Puhelu alkoi tympääntyneellä mitä asiaalla, ja toteamuksena että polvi on hel*etin kipeä. Seuraavana päivänä polvi ei kuulemma ollut läheskään kipeä kun aiempi solisluunmurtuma. Varsinaiseen tunneskaalan vuoristorataan ja skitsotiloihin pääsin taas illalla kun se soitti että polvilumpio onkin halki! Hänet oli kutsuttu leikkausarvioon sen suhteen. 

Noeiseokipee ja seonvaanhalki - ja semmosta. 

Tämä terveydenhuollon aasiantuntijahan otti taas vähän pulttia ja soitteli kaikki mahdolliset paikat, varmisti allergiat, kyydit, riskit ynnä muut, ja päälle tiherti pienet itkut. Illalla ei tullut uni silmään, ja joudin hakemaan koiran unikaveriksi Tyypin ollessa töissä. Perussairauksien ja allergioiden vuoksi polven leikkaus olisi voinut olla hengenvaarallinen ja toipuminen aivan hanurista. 

Kirurgin arvion mukaan ei jalkaa nyt kannata leikata, ja alan "amatilaisena" näin toivoinkin. Varmaan huomenna kun mutsille soittelen, sitä taas vaan ottaa kupoliin mun ainainen lässytys ja hössötys. Kylläoonjoojumpannu, eikäookipee, oliksmuuta? 

Eilen mua niin ikään stressasi iso perhe ja kiinteä suku, kun saa kaiken asioidenhoidon lisäksi kaikille soittaa tai kirjotella missä vinkkelistä mutsin jalka ja henkiriepu roikkuu. Vaikka ihan oikeasti mä olen tasan sadalla prosentilla vaan tyytyväinen että mulla on ne ihmiset, joiden kanssa sekoilupaniikkistressaukseni jakaa. Ja tänään sitten sen helpotuksen huokauksen. 

Parane pian, mutsi. Mäkin alan olla ookoo. 

Share
Ladataan...

Pages