Ladataan...
Hanna Elina

Vuosi alkaa saapua tällä erää päätökseensä uuden vuoden ollessa jo ovella. On ollut aika rauhoittua koteihin. Jouluaatto on jo eilistä ja Joulupäivä parhaillaan käynnissä. Varmasti monellekin joulupäivä on omistettu vielä kyläilyyn, ystävien näkemiselle ja ihan vain läheisten kesken vietettyyn aikaan. 

Itselläni tarkempia joulupäivän suunnitelmia ei ole. Tällä erää joulunaika ylipäänsä on tarkoitus viettää ihan vain aikatauluttomasti kotona. Työni puolesta joulun alusaika on useimmiten kiireistä, eikä omalle joulun valmistelulle niinkään ole aikaa. Niin kävi myös tänä vuonna. Joulukoristeet kannettiin varastosta aatonaatto iltana, eikä kaikkia ole edelleenkään otettu esille. Eikä oteta.

Uskottelin itselleni pitkin joulukuuta, että joulu tulee vähemmälläkin, sillä en kertakaikiaan tavoittanut sitä kuuluisaa joulumieltä. En tippaakaan. Yritin kuunnella joululauluja, jotka lähinnä saivat aivot ylikierroksille ja glögin hörppiminen vain hermostumaan. Joulusiivoukset jäivät tekemättä, perus imurointi aatonaattona sai riittää, lattiatkin taisivat jäädä pesemättä. Joululahjojen ajattelu hirvitti ja tuntui pelkältä rahantuhlaukselta. Joten tänä vuonna saivat lahjan minulta vanhempani, lapseni ja kummityttö sekä ystäväni, jolla on syntymäpäivä joulun aikaan.

Kun viimeinen työpäivä enne joulua, perjantaina oli ohitse, yllätti itseni rentoutunut fiilis. Turhautumisen tunne katosi. Kotiin päästyäni otin mukillisen glögiä ja ajattelin, että näillä mennään. Tunne oli älyttömän vapauttava; meillä on nyt tallainen joulu. Jouluaatto vierähtikin lähinnä syödessä, punaviiniä hieman siemaillen ja Netflixiä tuijottaen. Tätä todellakin olin kaivannut. Vaikka tänään olen tehnyt hieman töitä ja pari sähköpostia olisi vielä lähetettävänä, fiilis on rentoutunut. Teen sen verran, mikä tuntuu hyvälle ja loppuillan aion ottaa rennosti ja tehdä sitä mitä fiilis tuo tullessaan.

Itselläni tuli useankin ihmisen kanssa juteltua aiheesta; joulumieli kadoksissa. Puheet ajautuivat lähes poikkeuksetta kiireeseen töissä sekä loman tarve nousi esiin samassa yhteydessä. Itse voin täysin allekirjoittaa tämän omassa arjessani. En ole ehkä niinkään pitänyt huolta itsestäni tällä tavalla, vaikka niin kuvittelenkin hetkittäin. Huomaamattani olen jälleen arjen oravanpyörässä, josta on varsin hankalaa hypätä tauolle. Tässäpä missio itselleni ensi vuodelle, jonka työstämisen olen aloittanut.

Uuden vuoden vaihteeseen on ilmaantunut pieni suunnitelma vaihtaa kaupunkia pariksi päiväksi ihan vain täällä Suomessa ja mikäli tämä suunnitelma toteutuu, on se enemmän kuin tervetullut. Pieni loma tekisi myös terää tammi-helmikuussa. Viikonloppureissu Saksaan, Ranskaan, Unkariin tai Sveitsiin olisi ihana! Katsotaan. Todella toivon, että tämä järjestyy. Kohteet ovat lähellä lentoetäisyydeltään, joten reissu olisi mahdollista toteuttaa näinkin nopealla aikataululla. Yksin reissuun olisi jo kovasti päästävä.

 

 

Olen kuvitellut olevani "jouluihminen" ja niin varmasti olenkin ollut, mutta vuosi vuodelta turha hömpötys aiheen ympärillä tuntuu vain suuresti ahdistavalta ja niin turhalta. Tämä fiilis, joka itselläni on juurikin nyt, tässä hetkessä... - toivon, että tulevaisuudessa tämä on se minun joulufiilikseni, jouluihmiseni.

Haluaisin myös tulevina arkiviikonloppuina pystyä vaalimaan tätä tietynlaista rauhaa, pieniä hetkiä: kun kynttilät palavat, Sarah McLachlan laulaa taustalla Spotifysta, juon kupposen herkullista kahvia ja katselen ikkunasta taivaanrantaa jossa vilahtaa kirkontorni sekä tuulipuiston tuuliturbiini. Kun talvi hiljalleen syvenee ja jäät paksuuntuvat, odotan kovasti pääsyä merenjäälle, koirien kanssa illan suussa, hetkenä jolloin aurinko alkaa jo hiljalleen painua mailleen. 

Tärkein ajatus tässä joulussa ja joulun ajassa on ollut hyväksyä se tunne ja ajatus mikä minulla kullakin hetkellä on. Kaikki on hyvin juurikin nyt, vaikka niin toisella tavalla kuin koskaan ennen.

Näissä merkeissä suuntaan kohti joulupäivän iltaa ja toivotan kaikille lukijoilleni ihanaa ja rauhallista joulun aikaa <3

- Hanna E.

 

 

 

Share

Ladataan...
Hanna Elina

Olen viimepäivinä tiiviisti pohtinut tulevaa uutta vuotta ja muutenkin tulevaisuutta. Missä haluaisin olla ja mitä tehdä. Nämä kysymykset tottakai aktivoituvat varmasti jokaisella meistä aika-ajoin. Itse olen ehkä eniten poikani kasvun myötä pohtinut näitä asioita viimeisen vuoden ajan enemmän kuin koskaan.  Hänen ollessaan aikuisuuden kynnyksellä, tuntuu että minulla on ollut aikaa miettiä myös itseäni. 
 

Olen viimeisen kahdentoista kuukauden sisällä tehnyt ratkaisuja, pienempiä ja hieman suurempia, että pääsisin siihen suuntaan mihin haluan mennä. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, nämä ovat minulla hitaasti tapahtuvia askelia ja vasta pitkän pohdiskelun jälkeen alkaa tapahtua. Pikkuhiljaa olen alkanut tarkoituksella muuttamaan ajatteluani spontaanimpaan suuntaan. Vaikka nopeuttaisin hieman tapaani käsitellä asioita ja pinnistelisin esiin sitä kuplivaa ihmistä, joka minussa asuu, mutta joka ei oikeastaan koskaan ole päässyt täysin vapaaksi,  ei tästä aiheutuisi kenellekään mitään pahaa. Päinvastoin. Uskon, että tällöin osaisin suhtautua asioihin entistä avoimemmin ja positiivisemmin. Olen elänyt ne vuodet, jolloin mietin enemmän muita kuin itseäni. Nykyään osaan jo mennä oma hyvinvointini edellä. Vuodet kuluvat hurjaa vauhtia ja tahti ei varmasti tule ainakaan hidastumaan! Tiedän, että en tekisi valintoja jotka vaikuttaisivat lapseeni negatiivisella tavalla, joten miksi jäädä räpiköimään paikoilleen ja odottaa sitä aaltoa joka veisi mukanaan, mutta joka ei koskaan saavu. 

Aalto-vertausta olen käyttänyt aikaisemminkin ja minusta se on hyvin kuvaava.  Mitä sitten, jos Elämän aaltoa ei tule, ei pyyhkäise yli eikä ali? Se ei kuljeta mihinkään rannikolta tai avomereltä, jos ei tuule tarpeeksi. Miten se tuuli siten nousisi - Elämän tuuli? Elää voi niin monella tavalla, mutta kunhan jokainen löytäisi sen ITSELLE sopivan tavan. Ajattelen kyllä niin, että asiat tapahtuvat kun niiden aika on, mutta siihen vaaditaan liuta elämäntapahtumia jotka sysäävät hommaa liikkeelle. Tämä on asia, johon mielestäni pystymme eniten vaikuttamaan; mitä tapahtuu onnellisten hetkien tai kriisin jälkeen. Kun ajattelen aikaani kiikkustuolissa, mikäli sinne asti pyristelen, veikkaan että odottaminen olisi asia jota katuisin eniten.
 

 

Läheinen ystäväni esitti minulle  kysymyksen: "Missä kaikista eniten näkisit itsesi tulevaisuudessa, mikä olisi eniten sitä mitä haluaisit tehdä?" Vastasin; päästä maailmalle ja kirjoittaa. Urheilu toki kuuluu tähän kuvaan myös. Niinpä, eikö kuulostakin hullulle? Niin hullulle, että ehkäpä moni ajattelee: ei tuu tapahtuun! Uskon että tämä on asia, jota moni läheisimmistänikään ei tiedä, se on sellainen "Mun Unelma" - yksi niistä hullutuksista! Hullutuksista, joista olen vain yrittänyt tehdä totta. Onkin  aika hienoa, että osa niistä hulluimmistakin jutuista on jopa toteutunut. Niin... eihän sitä koskaan tiedä, mitä maailmalla on minua varten ja kuinka onnistun itseäni ajamaan eteenpäin. Pieni jännityksen tuntu kun on ilmoilla ja vatsanpohjassa liitelee hieman perhosia, kun ajattelee tulevaa vuotta 2018, ollaan jo aika hyvällä mallilla. Voisin suhtautua tulevaan myös vastakohtaisella tavalla, pelolla ja epäilyksellä; mitä kaatuu niskaan ensi vuonna? En tiedä... Tätäkin on kokeiltu, eikä menestystä tullut. Vuosi voi ola aina karmeampi kuin edellellinen, mutta vahvasti mahdollista on myös, että parannuksia tapahtuu ja tämä on asia johon minä luotan aina. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan.

Eräs tuttavani totesi minulle jo jokin aika sitten, että kai sä teet niitä juttuja, joita haluat? Vastasin, että ei se nyt ihan noin yksioikoista ole. En tarkkaan muista mistä silloin oli puhe, mutta elämäntilanteesta ylipäänsä, missä ollaan, ketä ja mitä varten. Omat ajatukseni ovat jotain tosi erilaista, mitä suurimman osan tuttavistani. Eivät toki mitään ihmeellistä, mutta koen vain olevani eri elämänvaiheessa kuin valtaosa lähipiiristäni, kavereistani, omasta perheestäni ja joistakin ystävistäni. Tämän vuoksi omia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta on joskus todella hankala tuoda ilmi tai tuntuu, että se on aika turhaa, sillä ajatukset ne ovat niin erilaisia. Tiedän että monelta löytyy ymmärrystä, mutta pohjalla kun on oma näkemys ja sen hetkinen elämänkokemus matkassa meistä, ei se ymmärrys ole puhdasta monellakaan, ei aina itselläkään. Väittäisin näin.
 
Tähän liittyen haluankin mainita, että olen valmistellut pitkään kirjoitusta YKSINÄISYYDESTÄ ja tulevassa artikkelissa sivuan muunmuassa tätä asiaa, kun tuntuu että et kuulu siihen kuvioon, mitä ympärillä elävät ihmiset elävät. Aihe on minulle suuri ja sitä on ollut hanakala kirjoittaa sekä miettiä, millaisena ja mistä näkökulmasta sen haluan tuoda julki. Olen ajatellut, että haluan kirjoittaa henkilökohtaista blogia, joka on käytännössä sama kuin heittäisit itsesi susille, kun kerrot itsestäsi ja omista ajatuksistasi julkisesti. Kuinka monen on helppoa vaikkapa kymmenien, satojen, jopa tuhansien ihmisten ympäröimänä kertoa omia ajatuksiaan, joista suurin osa on ehkäpä haukkana tarttumassa pilkun jälkeiseen sivulauseeseen? Tästä aiheesta ovat jotkut bloggaajat kirjoittaneet ja ymmärrän heitä täysin. Vaikka oma blogini ei ole lainkaan mittakaavassaan samaa luokkaa, samaistun heidän pohdintoihinsa. Toisaalta ajattelen, että jos kirjoituksistani edes joku saa jotakin mietinnän aihetta tai näkemystä omaan arkeensa, olen onnistunut ja tämä on se jolle haluan antaa enemmän painoarvoa! No, tämä aihe ansaitsisi oman artikkelinsa, joten ei siitä sen enempää. Kirjoittaminen on itselleni terapeuttista, se saa ajatuksen sekä ymmärryksen lentämään ja on ihana hetki itselle kaiken pohdinnan keskellä. Tämän vuoksi kirjoitan ja haluan kirjoittaa. Eli kyllä, olen itse valinnut kirjoittamisen.

Ovatko kaikki kaukokaipuuta tuntevat ihmiset jollakin tavalla yksinäisiä susia? Takoitan tässä ihmistä, joka on jollain tavalla "levoton sielu". Ihmistä, joka etsii itseään, eikä istu muottiin,  ajatukset ja haaveet lentävät jatkuvasti, olisi kova halu päästää irti joistain määrittävistä tekijöistä elämässä. Ihmistä, jolla on muutama hyvä ystävä, mutta hän ei kuitenkaan ole riippuvainen heidän fyysisestä läsnäolostaan. Tieto siitä riittää, että nämä ihmiset ovat siellä jossain aina ja ystävyys on ja pysyy, olit sitten missä tahansa. Joillakin meistä on laajakin tuttavapiiri, mutta silti kokee olevansa yksin sen keskellä ja katsovansa kuin ulkopuolisena sitä ihmismassaa - joskus yrittäen mukautua, joskus haluten vain mahdollisimman kaus... Voiko joku samaistua?

Blogin otsikko - Luopumisen tarve - viittaa riippumattomuuden tunteeseen, jota haluan tietoisesti vahvistaa. En halua olla riippuvainen omaisuudesta, enkä kenestäkään ihmisestä. (Haluan korostaa, että tästä suljen pois lapseni.) Itselläni ei ole mitään tarpeita saada omistusasuntoa, uutta autoa, hienoja huonekaluja, uutta sisustusta, avioliittoa... Tällä hetkellä lähinnä haluan vain kaikesta ylimääräisestä eroon ja se, että en ole riippuvainen mistään, tuntuu älyttömän vapauttavalta. Olen onnellinen, että tämä on juurikin näin. Vihdoinkin ohjaudun siihen suuntaan, mihin haluan, ajattelematta jokaista ympärilläni olevaa ihmistä; sitä miten heidän olisi hyvä olla tai mitä he olettavat minun tekevän kullakin hetkellä. Sinkkuajat ovat tehneet hyvää. On ihana katsoa vierestä ja kuunnella, kuinka ihmiset asettuvat elämässään ja rakentavat tytyväisenä itselleen sellaista arkea sen olemassa olevan ympärille mitä heillä on. Niin kauan kuin he sitä todella itse haluavat, on se mahtavaa seurattavaa! Vaikka en itse ajattele näin ja tallainen mielikuva omalla kohdallani jopa hirvittää hivenen, ei se tarkoita sitä että en olisi onnellinen ihmisten puolesta, jotka tallaisen kokevat läheiseksi ja tärkeäksi itselleen.
 

 
Olen joskus yrittänyt ahtaa itseäni tietynlaisten odotusten kaavoihin. Kaavoihin ja raameihin, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olen itselleni hyväksynyt ja yrittänyt omaksua ne. Ne ovat mielestäni rajoittaneet minua ja olen sitä kautta antanut muiden ihmisten vaikuttaa elämääni ja valintoihini, itseeni ja siihen millainen olen. Samaan aikaan kupliva Minä on taistellut tuolla jossain hiljaa vastaan. Elämässäni on muutamakin valinta, joissa toimisin nyt toisin ja joissa ajattelisin pelkästään itseäni ja lastani. En kuitenkaan tarkoita, että tyrmäisin täysin sen miten olen toiminut, mutta valitsisin joitakin asioita "minä edellä". Ehkä se on ollut nuoruutta ja tietynlaisten lapsuuden kokemusteni kautta tulleita vaikutteita, mitkä ovat tähän toimintaan minua ohjanneet. Olen kuunnellut toisten odotuksia ja tarpeita enemmän kuin omiani ja sanoisin, että jos joihinkin "merkkeihin" ihminen haluaa uskoa, niitä merkkejä on melko paljon ilmassa, että valinnat ovat todellakin olleet jotain muuta kuin minua varten. Uskon myös siihen, että nämä ihmiset, jotka ovat näihin ratkaisuihini ja päätöksiini vaikuttaneet, ovat olleet tietoisia vaikutuksestaan minuun. Ehkä tämä on ollut heikkouteni, mutta mietin myös miksi nämä ihmiset ovat halunneet näin toimia, mikä on ollut heidän motiivinsa? Jokainen meistä on vastuussa omista valinnoistaan, mutta sanoisin nuorelle Hannalle nyt; "Elä elämäsi kuten  itse haluat. Luota sydämeesi ja tiettyyn kaipuuseen vapaudesta. Älä tee ratkaisuja sen pohjalta mitä muut sinulta haluavat tai odottavat, jos se ei tunnu sisimmässäsi oikealta päätökseltä juuri SINULLE. Ole rohkea, älä vertaa itseäsi muihin ja luota itseesi. Älä mieti mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat."
 
Kaikkia näitä elämänohjeita, joita antaisin vuosien takaiselle Hannnalle, olen yrittänyt toteuttaa viime vuodet. Olenkin kiitollinen kaikista kokemuksistani, myös niistä joita muuttaisin ehkä hieman nyt nykyisen elämänkokemukseni myötä, sillä näiden myötä olen kasvanut ja minulla on vielä rahkeita kasvaa lisää. Mikä parasta, voin tehdä sen aikuisena, juurikin tämän ikäisenä. Aika siistiä!
 

 
Olen pyrkinyt elämään elämäni niin että lapsellani olisi kaikki turvallisesti ja perusasiat hyvin, että rakkautta olisi ja se näkyisi ja kuuluisi. Hän on tärkeintä elämässäni ja olen todella ylpeä millainen nuorimies hänestä on kasvamassa. Olen valinnut vanhemmuuden. Vanhemmuuteen kuuluu myös olla itsenäinen, erillinen ihminen ja tämä oli ehkä hivenen hukassa joskus. Olen ollut todella monta vuotta vain äiti, tätä kuitenkaan yhtään väheksymättä! Nykyään olen myös paljon muuta ja se tuntuu hyvälle! Äiti tulen olemaan lopun elämääni ja se on edelleen parasta mitä minulle on tapahtunut, odotan kuitenkin yhä innokkaampana tulevaa; millainen muunlainen ihminen minä olen ja tulen olemaan... Huomisestahan emme koskaan tiedä, mutta toivon että vielä ehtisin tekemään juuri niitä asioita mitä eniten haluan! Asioita, joita MINÄ haluan!
 
Hanna E.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Share

Ladataan...
Hanna Elina

Voiko exän kanssa olla ystävä? Itseläni on hyvät välit entiseen avopuolisooni. Nykyään olemme niin paljon tekemisissä, että osa jopa kuvittelee meidän olevan pariskunta. Käymme yhdessä salilla, kaupassa, syömässä, ulkomailla, hengaamme yhdessä muuten vain. Hän oli myös poikani rippijuhlissa. Kerron hänelle ensimmäisenä kaikki arkisemmatkin asiat, suurimmista puhumattakaan - myös sellaiset asiat joista kukaan muu ei tiedä. Kun tarvitsen mielipidettä johonkin, kyllä, ensimmäisenä käännyn hänen puoleensa. Tämä toimii myös toisinpäin. Hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, luotan häneen ja arvostan häntä ja hänen maailmankatsomustaan ja sitä kautta hänen mielipidettään. Elämästä ei tiedä, mutta tällä hetkellä näin.

Onko se normaalia? En tiedä. En osaa sanoa, mikä on normaalia. Tarkoittaako normaali jotain asiaa, jossa enemmistö on samaa mieltä? Mistä tiedän, että enemmistö on samaa mieltä kanssani? Tai puolestaan erimieltä? Pohjautuuko tämä ajatus luuloon vai tutkittuun tietoon? Uskon, että se on jonkun yksilön eletyn elämän myötä ja oppimisen kautta syntynyt käsitys asiasta, johon on sitä kautta muodostunut mielipide.

Muistan ihmetelleeni aina, kuinka joku voi olla ystävä entisen kumppaninsa kanssa. Ajattelin, että kun on erottu, siihen on syy. Tottakai eroon on syy, mutta se että ihmiset muuttuvat elämässään ja kasvavat myös henkisesti, jos antavat sille tilaa, muuttaa ehkä ajattelua eron syistä. Meillä eron syy se oli ehkäpä molemminpuolinen keskenkasvuisuus. Kumpikin syytteli eron alkuvaiheessa toinen toistaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Emme todellakaan eronneet fiksusti ja aikuismaisesti. Meillä oli hyvinkin tulikiven katkuiset välit ja sillat haluttiin polttaa takana.

Henkiseen kasvuun tai laajempaan ajatteluun, miten tämän haluaakaan ilmaista, ei mielestäni voi kukaan muu vaikuttaa kuin sinä itse. Tottakai joku voi ohjata oikeaan suuntaan, siihen kyllä uskon, mutta luullakseni itse on havahduttava - annettava rauhaa ja aikaa tämän kehittymiselle. Tämäkään ei kai tule pakottamalla. Tosin niin ihana ajatus kuin se olisikin: Mä alan nyt olemaan parempi ihminen! Haluan vielä korostaa, että en tarkoita parempi ihminen muiden silmissä, vaan nimenomaan omissa silmissäni. Luulen, että itse tulen olemaan tässä asiassa keskeneräinen loppuelämäni. Lopulta en edes tiedä, kykenenkö olemaan parempi, mutta ehkä ainakin ymmärtäväisempi itseäni kohtaan.

Erosimme exäni kanssa noin kolme vuotta sitten. Tuolle aikavälille, erosta tähän päivään, mahtuu kaikenlaisia vaiheita. Kumpikin on vuorollaan ollut vähemmän fiksu ja fiksumpi - ainakin omasta mielestään. Uskallan väittää, että olemme kumpikin loukanneet toinen toistamme tietoisesti, mutta yhtälailla myös halunneet kaikkea hyvää maailmassa. Hän on minulle tärkeä ihminen ja tiedän, että minä olen hänelle. Kyllä, myönnän että joskus kirpaisee, kun hän puhuu jostakin muusta ihmisestä, josta on kiinnostunut muussakin kuin ystävyysmielessä. Miksi? Siksi, että pelkään menettäväni hänet juurikin samasta syystä kuin olen itse aikanaan ihmetellyt, miten exät voivat ola ystäviä keskenään. 

Kumpikaan meistä ei ole vielä vakavissaan seurustellut toisen kanssa eromme jälkeen. Kumpikin on tapaillut ihmisiä mielessä tai toisessa. Itse olen pysytellyt sinkkuna myös tietoisesti, sillä en ole osannut kuvitella jonkun ihmisen sopivan elämääni juuri nyt. Ehkä sekin kertoo omasta keskenkasvuisuudestani, mutta myös siitä, että elämänvaiheeni on hyvin kiireinen, enkä osaa kuvitella ketään tämän hetkiseen arkeeni. Ehkä tämä ajattelu on itsekästä. Myönnän, se on.

Kun ajattelen sanomaani, että "sopivaa ei ole tullut vastaan", kertoo se ehkä enemmän minusta, ei niinkään vastaantulijasta. Tosin kun mietin yhtä kokonaista arkipäivääni, seurustelu tuntuu mahdottomalle - missä välissä? Joku henkilö muuttaa näkemykseni tästä joku päivä, tiedän sen, mutta en usko olevani hyvä kumppani juuri nyt. 

Exäni kanssa on helppoa olla. Tunnemme toisemme, mutta silti jatkuvasti opimme ymmärtämään toinen toistamme paremmin. Yhtälailla yllätymme, emmekä niin positiivisesti: MITEN SÄ VOIT OLLA TOLLANEN!? Emme todellakaan ole samaa mieltä kaikista asioista, emme sinne päinkään, mutta siitä ei myöskään tule riitaa. Enää. Väittely toisinaan kyllä, mutta toisen mielipide hyväksytään sellaisenaan ja siitä voidaan keskustella. Parisuhteessa meillä saattoi olla riita, vaikka olimme asiasta täysin samaa mieltä. (?!) Sinällään aikamoinen suoritus! Olemme oikeasti tulleet todella hyviksi siinä, että ymmärrämme toinen toistamme jatkuvasti paremmin. Tätä ei koskaan silloisessa parisuhteessa olisi tapahtunut ja sen tiedämme kumpikin!

Mikäli tiemme erkanevat joku päivä, tiedän että se ei ollut todellista ystävyyttä. Jokainen on vapaa tekemään asiat elämässään parhaalla näkemällään tavalla.

Mielestäni uusi alku vaatii täysin puhtaan pöydän ja rehellisen lupauksen itselleen, että on valmis laittamaan tietyt asiat ikuisesti lippaaseen, jonka avain heitetään samaan paikkaan heinäsuohon neulan kanssa. Lähipiirissäni on suhteita, pitkiä sellaisia, joissa näin on toimittu. Arvostan sitä ja tulevaisuudessa haluan itsekin tulla yhtä hyväksi parisuhteilijaksi kuin nämä huippu tyypit! 

Tämä pistääkin miettimään: kuvastaako ystävyyssuhteemme nykypäivän suhtautumista parisuhteisiin ja tapaan käsitellä niitä... Hmm... Tämä kuulosta jo toisen postauksen aiheelta. Jätetäänpä siis jotakin pohtimisen varaan.

Vielä on sanottava; on uskomatonta mistä olemme tulleet ja missä olemme tänäpäivänä! Elämä ilman häntä, ystävääni, tuntuisi epäreilulta. Sekin on kuitenkin hyväksyttävä, mikäli se toimii onnen tuojana johonkin. Tosin valitettavsti sellaiseen pohjautuva onni ei tunnu pitkäkestoiselle. Eikä se sitä ole. Olenhan itsekin elänyt läpi sellaisen parisuhteen ja vaiheen elämässä.

Viikonloppuna luonto antoi taas parastaan ja oli kaikkine väreineen erityisesti illalla parhaimmillaan. Taivaanranta oli kyllä uskomaton kaikkine eri sävyineen! Hiljaisuus, meri, auringonlasku ja sen jälkeinen pimeys, jossa kuului vain hiljainen meren kohina, oli ehkäpä tämän syksyn mileenpainuvimmista retkistä. Siinä totesimme ystäväni kanssa, että vaikka monenlaista stressin aiheuttajaa on meneillään, huomaa tuossa ympäristössä, että homma on silti balanssissa. Se oli hyvä havainto, sillä siihen on pyritty.

Hanna E.

 

 

Share

Pages