Ladataan...
Hanna Elina

Voiko exän kanssa olla ystävä? Itseläni on hyvät välit entiseen avopuolisooni. Nykyään olemme niin paljon tekemisissä, että osa jopa kuvittelee meidän olevan pariskunta. Käymme yhdessä salilla, kaupassa, syömässä, ulkomailla, hengaamme yhdessä muuten vain. Hän oli myös poikani rippijuhlissa. Kerron hänelle ensimmäisenä kaikki arkisemmatkin asiat, suurimmista puhumattakaan - myös sellaiset asiat joista kukaan muu ei tiedä. Kun tarvitsen mielipidettä johonkin, kyllä, ensimmäisenä käännyn hänen puoleensa. Tämä toimii myös toisinpäin. Hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, luotan häneen ja arvostan häntä ja hänen maailmankatsomustaan ja sitä kautta hänen mielipidettään. Elämästä ei tiedä, mutta tällä hetkellä näin.

Onko se normaalia? En tiedä. En osaa sanoa, mikä on normaalia. Tarkoittaako normaali jotain asiaa, jossa enemmistö on samaa mieltä? Mistä tiedän, että enemmistö on samaa mieltä kanssani? Tai puolestaan erimieltä? Pohjautuuko tämä ajatus luuloon vai tutkittuun tietoon? Uskon, että se on jonkun yksilön eletyn elämän myötä ja oppimisen kautta syntynyt käsitys asiasta, johon on sitä kautta muodostunut mielipide.

Muistan ihmetelleeni aina, kuinka joku voi olla ystävä entisen kumppaninsa kanssa. Ajattelin, että kun on erottu, siihen on syy. Tottakai eroon on syy, mutta se että ihmiset muuttuvat elämässään ja kasvavat myös henkisesti, jos antavat sille tilaa, muuttaa ehkä ajattelua eron syistä. Meillä eron syy se oli ehkäpä molemminpuolinen keskenkasvuisuus. Kumpikin syytteli eron alkuvaiheessa toinen toistaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Emme todellakaan eronneet fiksusti ja aikuismaisesti. Meillä oli hyvinkin tulikiven katkuiset välit ja sillat haluttiin polttaa takana.

Henkiseen kasvuun tai laajempaan ajatteluun, miten tämän haluaakaan ilmaista, ei mielestäni voi kukaan muu vaikuttaa kuin sinä itse. Tottakai joku voi ohjata oikeaan suuntaan, siihen kyllä uskon, mutta luullakseni itse on havahduttava - annettava rauhaa ja aikaa tämän kehittymiselle. Tämäkään ei kai tule pakottamalla. Tosin niin ihana ajatus kuin se olisikin: Mä alan nyt olemaan parempi ihminen! Haluan vielä korostaa, että en tarkoita parempi ihminen muiden silmissä, vaan nimenomaan omissa silmissäni. Luulen, että itse tulen olemaan tässä asiassa keskeneräinen loppuelämäni. Lopulta en edes tiedä, kykenenkö olemaan parempi, mutta ehkä ainakin ymmärtäväisempi itseäni kohtaan.

Erosimme exäni kanssa noin kolme vuotta sitten. Tuolle aikavälille, erosta tähän päivään, mahtuu kaikenlaisia vaiheita. Kumpikin on vuorollaan ollut vähemmän fiksu ja fiksumpi - ainakin omasta mielestään. Uskallan väittää, että olemme kumpikin loukanneet toinen toistamme tietoisesti, mutta yhtälailla myös halunneet kaikkea hyvää maailmassa. Hän on minulle tärkeä ihminen ja tiedän, että minä olen hänelle. Kyllä, myönnän että joskus kirpaisee, kun hän puhuu jostakin muusta ihmisestä, josta on kiinnostunut muussakin kuin ystävyysmielessä. Miksi? Siksi, että pelkään menettäväni hänet juurikin samasta syystä kuin olen itse aikanaan ihmetellyt, miten exät voivat ola ystäviä keskenään. 

Kumpikaan meistä ei ole vielä vakavissaan seurustellut toisen kanssa eromme jälkeen. Kumpikin on tapaillut ihmisiä mielessä tai toisessa. Itse olen pysytellyt sinkkuna myös tietoisesti, sillä en ole osannut kuvitella jonkun ihmisen sopivan elämääni juuri nyt. Ehkä sekin kertoo omasta keskenkasvuisuudestani, mutta myös siitä, että elämänvaiheeni on hyvin kiireinen, enkä osaa kuvitella ketään tämän hetkiseen arkeeni. Ehkä tämä ajattelu on itsekästä. Myönnän, se on.

Kun ajattelen sanomaani, että "sopivaa ei ole tullut vastaan", kertoo se ehkä enemmän minusta, ei niinkään vastaantulijasta. Tosin kun mietin yhtä kokonaista arkipäivääni, seurustelu tuntuu mahdottomalle - missä välissä? Joku henkilö muuttaa näkemykseni tästä joku päivä, tiedän sen, mutta en usko olevani hyvä kumppani juuri nyt. 

Exäni kanssa on helppoa olla. Tunnemme toisemme, mutta silti jatkuvasti opimme ymmärtämään toinen toistamme paremmin. Yhtälailla yllätymme, emmekä niin positiivisesti: MITEN SÄ VOIT OLLA TOLLANEN!? Emme todellakaan ole samaa mieltä kaikista asioista, emme sinne päinkään, mutta siitä ei myöskään tule riitaa. Enää. Väittely toisinaan kyllä, mutta toisen mielipide hyväksytään sellaisenaan ja siitä voidaan keskustella. Parisuhteessa meillä saattoi olla riita, vaikka olimme asiasta täysin samaa mieltä. (?!) Sinällään aikamoinen suoritus! Olemme oikeasti tulleet todella hyviksi siinä, että ymmärrämme toinen toistamme jatkuvasti paremmin. Tätä ei koskaan silloisessa parisuhteessa olisi tapahtunut ja sen tiedämme kumpikin!

Mikäli tiemme erkanevat joku päivä, tiedän että se ei ollut todellista ystävyyttä. Jokainen on vapaa tekemään asiat elämässään parhaalla näkemällään tavalla.

Mielestäni uusi alku vaatii täysin puhtaan pöydän ja rehellisen lupauksen itselleen, että on valmis laittamaan tietyt asiat ikuisesti lippaaseen, jonka avain heitetään samaan paikkaan heinäsuohon neulan kanssa. Lähipiirissäni on suhteita, pitkiä sellaisia, joissa näin on toimittu. Arvostan sitä ja tulevaisuudessa haluan itsekin tulla yhtä hyväksi parisuhteilijaksi kuin nämä huippu tyypit! 

Tämä pistääkin miettimään: kuvastaako ystävyyssuhteemme nykypäivän suhtautumista parisuhteisiin ja tapaan käsitellä niitä... Hmm... Tämä kuulosta jo toisen postauksen aiheelta. Jätetäänpä siis jotakin pohtimisen varaan.

Vielä on sanottava; on uskomatonta mistä olemme tulleet ja missä olemme tänäpäivänä! Elämä ilman häntä, ystävääni, tuntuisi epäreilulta. Sekin on kuitenkin hyväksyttävä, mikäli se toimii onnen tuojana johonkin. Tosin valitettavsti sellaiseen pohjautuva onni ei tunnu pitkäkestoiselle. Eikä se sitä ole. Olenhan itsekin elänyt läpi sellaisen parisuhteen ja vaiheen elämässä.

Viikonloppuna luonto antoi taas parastaan ja oli kaikkine väreineen erityisesti illalla parhaimmillaan. Taivaanranta oli kyllä uskomaton kaikkine eri sävyineen! Hiljaisuus, meri, auringonlasku ja sen jälkeinen pimeys, jossa kuului vain hiljainen meren kohina, oli ehkäpä tämän syksyn mileenpainuvimmista retkistä. Siinä totesimme ystäväni kanssa, että vaikka monenlaista stressin aiheuttajaa on meneillään, huomaa tuossa ympäristössä, että homma on silti balanssissa. Se oli hyvä havainto, sillä siihen on pyritty.

Hanna E.

 

 

Share

Ladataan...
Hanna Elina

Vuosien saatossa olen kovasti yrittänyt opetella tuntemaan itseäni. Yhdessä välissä huomasin, että keskityin vain siihen mikä minussa oli korjausta vaille. Oli helpompi listata asioita missä en ollut niin hyvä tai missä olin todella huono, yksinkertaisesti asioita joissa voisin olla parempi. Nämä eivät välttämättä olleet mitään suuriakaan juttuja, mutta katsoin vain asiaa hieman itselleni epäedullisesta kulmasta.

Olen ollut melko ankara itselleni aikanaan ja joskus se nostaa päätään edelleen. Oikeastaan en edelleenkään osaa sanoa mikä muutti ajatteluani tarkalleen tai missä oli käännekohta, mutta eväitä sain siihen monta vuotta sitten psykologilta. Hän auttoi ymmärtämään tiettyjä asioita varhaisilta lapsuus- ja nuoruusvuosiltani ja sen, kuinka tärkeää anteeksi anto on. Lapsuus jättää oman kädenjälkensä jokaiseen meistä ja kannamme tuota jälkeä mukanamme loppuelämän. Osalla se jälki on suurempi ja raskaampi kuin toisilla.

Kirjoitinkin täällä aihetta sivuten http://www.lily.fi/blogit/hanna-elina/hei-mita-jos-ma-oonkin-ihan-onnellinen ,kuinka anteeksi anto on suurin palvelus minkä voit koskaan itsellesi tehdä. Jokainen tietysti kokee asian omalla tavallaan, mutta kun itse opin ymmärtämään ja hyväksymään, että asiat menivät miten menivät ja se ei ollut minu vikani, muutti se jotain minussa. Hyväksyin sen, otin osaksi itseäni ja matkaani ja sitten se matka jatkui. Ei se helppoa ole, mutta jossain välissä joku elämäntilanne ehkä avaa oven tällaisille kohtaamisille. Aina sen aika ei kuitenkaan ole juuri silloin kun itse haluaisit.

Äkkiseltään, kun mietin omia vahvuuksiani, huomaan samojen asioitten ilmaantuvan myös heikkouksieni puolelle.

Nostetaanpa nyt ensimmäisenä esille vaikkapa sinnikkyys. Se on niin valtavaa, että se on rajoilla terveellisyyden kanssa. Läpi harmaan kiven-sanonta on ehkä jopa osa minua. Varmasti jokainen meistä, minä ja sisarukseni olemme jotuneet käymään läpi elämässä vaiheen, jossa on joutunut miettimään, kuinka paljon on valmis painamaan rikkomatta itseään tai muita perheenjäseniään. Joskus siltä ei ole voitu välttyä, eikä rajaa ole osattu vetää ajoissa. Päämäärätietoisuus on varmasti pitänyt pinnalla, mutta ehkä myös vienyt meitä jokaista äärirajoille omien voimiemme suhteen, näin kun on lapsuudesta saakka ollut. Eletty niin sanotusti reunalla tahtomattamme. Tämä piirre on kaksipiippuinen, mutta enemmän pidän sitä hyveenä. Tämän piirteen kanssa on opittava elämään, sillä ikävä kyllä, se saattaa myös satuttaa lähimmäisiä.

Toinen piirteeni, jonka voisin ottaa esiin, on ihmisen ymmärtäminen, asettuminen toisen ihmisen asemaan. Lieneekö se sitten empaattisuutta vai mitä. Toisinaan minun on hankala ymmärtää, miksi joku ihminen ei kykene kohtaamaan toista ja tämän tunteita, tuntemuksia tai ajatuksia. Tottakai minunkin on, ehkäpä tempperamenttini vuoksi, hankala toteuttaa tätä aina, mutta haluan oikeasti kuulla mitä ihmisellä on sanottavanaan.

Tämä on aihe, josta voisin kirjoittaa ikuisuuden. Haluan ymmärtää ihmistä. Rakastan ajattelua ja syvällisempää pohdiskelua. Koen, että tämä on auttanut tietyissä tilanteissa elämässäni, mutta siitä on ollut myös haittaa. Sillä tämä on piirre, jonka mukana saattaa kadottaa osan itseään ja myös imeä itseensä koko maailman maailman murheet. Kultainen keskitie on sopiva.

Pedanttisuus voisi olla kolmas mainittava luonteenpiirteeni. Tämän moni ymmärtääkin, miksi piirre on kaksi jakoinen.

Itse olen aikuisiällä joutunut opettelemaan kokonaan uuden asenteen elämään ja siihen, kuinka tärkeää kokonaisvaltainen hyvinvointi on ja kuinka voisin sen tuoda lähemmäksi omaa arkeani. Miten minun olisi hyvä olla? Se kun heijastuu kaikkeen. Joskus on pakko luopua, että saa jotain uutta tilalle. Hyvä olo ja tasapaino oman itsen kanssa heijastuu kaikkeen ympärillä olevaan. En tosin aina ole kovinkaan hyvä tässä ja sinnikkyydelläkään ei ole mielestäni tämän asian työstämisen kanssa mitään tekemistä. Tasapaino, jota hyvä olo itselleni myös on, ei tule pakottamalla vaan lempeydellä itseä ja ympärillä olevaa kohtaan. 

Minä haluan voida hyvin. Olen valmis luopumaan tietyistä, tekemään muutoksia ja töitä sen eteen, että minun on hyvä olla. Tämä on pitkä matka, mutta ilokseni olen voinut huomata, että olen alkanut arvostamaan itseäni niin paljon, että teen asioita tämän eduksi.

Juttelin taannoin erään mukavan ihmisen kanssa, joka oli kokenut elämän muutoksen. Hän kertoi kuinka hankalaa on ollut irroittautua työn oravanpyörästä edes hieman ja luopuminen sitä kautta tietynlaisista mukavuuksista, on ollut osaltaan haastavaa. Isojen asioitten vuoksi tämä on kuitenkin ollut tarpeen ja avannut ikäänkuin uuden mahdollisuuden.

Elämä on kertakaikkisen ihmeellistä, kuinka jokin asia, toisinaan raskaskin, viheltää ylimääräisen kohelluksen poikki ja muistuttaa mikä on tärkeintä. Itse olen usemman vuoden ajan näin aikuisena, elänyt vaiheessa, jossa stressi on osana jokapäiväistä arkea. Olen selvinnyt pahimman yli ymmärtämällä oman rajallisuuteni, mutta se on pitkä tie korjattavaksi. Tämä kaikki on niin hyvässä kuin pahassakin kiinni "kovapäisyydestäni". En luovuta. Mutta armollisuutta omaa itseä kohtaan olen sitkeästi työstänyt. Itselläni on vielä matkaa siihen, että pääsen irti stressin aiheuttamista jäljistä, joka on aikanaan hallinnut pitkään mieltäni. Pyrin tällä hetkellä määrätietoisesti eroon tällaisista asioista ja tämä on ykköstavoite tällä  henkisellä puolella. 

Pitkään minulla oli ollut tiedossa, että jotain on tehtävä, en vain osannut toimia tuolloin. Oli hankala irrottautua "Mun pitää"-ajatuksesta. Mun pitää selvitä, mun pitää jaksaa, mun pitää pärjätä, mun pitää osata, mun pitää tehdä, mun pitää hoitaa... Lista on loputon. Yhtäkkiä tulee herätys, tässäkin tapauksessa todella yllättävä sellainen ja on aika tehdä asioille jotain. Koska en elä arkea yksin, nämä muutokset ovat pidemmän tähtäimen juttuja, joita kohti otan hiljalleen askelia yski kerrallaan. Nyt sitten asetellaan palasia pala kerrallaan paikoilleen ja kokeillaan mikä sopii yhteen minkäkin kanssa.

Sanoisin siis, että ehkä suurimmat vahvuuteni ovat osaltaan myös heikkouksiani. Rakastan oivalluksia itsestäni ja muista ihmisistä. Ne auttavat ymmärtämään elämää ja ovat ehkäpä jonkun pienen muutoksen alku.

Oma onni vaatii rohkeutta ja tuolloin ei kannata katsella naapurin aidan alta viljavampaa maata. On perustettava oma kasvimaa nurmikon sijaan ja mietittävä miten sen saa kukoistamaan, että voi joku päivä korjata sadon. Välillä puutarhurin välineet ovat hukassa ja toisinaan myrsky repii hedelmällisen puun juurakoineen irti maasta. Mutta on kerättävä talteen se mitä on jäljellä ja aloitettava istutustyöt uudelleen. Yhtäkkiä huomaat kuinka siemen alkaa itämään ja hiljalleen siitä jalkautuu uusi verso.

Puutarhurin kannattaa viljellä, kastella, kitkeä ja lannoittaa omaa maataan yhä uudelleen. Onhan mukavampaa nauttia omasta sadosta kuin katsella, miten naapurin omenapuu tuottaa tänäkin vuonna enemmän satoa. <3

Hanna E.

 

 

Share

Ladataan...
Hanna Elina

Minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. 

Isäni firma teki  konkurssin 90-luvun laman aikana, kuten moni muukin tuolloin. Ajat olivat kovat ja vaikka olin pieni, muistan kuinka rahasta oli aina pulaa ja vanhempamme riitelivät siitä yhtenään. Me lapset emme vielä siinä vaiheessa täysin ymmärtäneet tilanteen vakavuutta, mutta muistan kuinka tiedostin, että kurkkua ei osteta kuin sesonkiaikaan, sillä se oli liian kallista, ja että puuroa oli ruokana useammin kuin muissa perheissä. Meistä puuro oli hyvää.

Muistan kuinka jouluisin äiti haki apua useammilta eri tahoilta ja kiljuimme riemusta koko lapsikatras, kun esimerkiksi seurakunta tarjosi jouluapua. Äidin ystävältä tuli jokavuotinen joulukori.

Koskaan ei yksinkertaisesti vain ostettu MITÄÄN, opimme, että pyytää ei kannata. Kerran siskoni sai uudet sukset, ehkä ensimmäisellä luokalla. Koska olisin halunnut itse sukset ja hiihtää kilpaa, suutuin verisesti. En voinut käsittää, miten juuri HÄN sai sukset joissa oli nykyaikaiset siteet. 

Hiihdin pari viimeistä alakoulu vuottani silloisen ystäväni äidin hieman liian isoilla, vanhoilla varusteilla. Pingoin niin kovaa, että opettajani, joka oli varsinainen hiihtofriikki, sanoi kollegalleen: "Jos tuolla tytöllä olis oikeat varusteet, se voittais kaikki ja tekis vaikka mitä." Tämä oli minulle kuin suurempikin palkinto! Olin riemuissani, kun hiihdin maaliin oksennuksen maku suussa, pulssi ohimolohkossa jyskyttäen, sillä ymmärsin, että olin kaikesta huolimatta hyvä.

Hiihtäjää minusta ei tullut, mutta olen edelleen kiitollinen saaduista suksista ja sauvoista ja siitä, että perhe otti minut mukaansa laduille. Oma perheeni ei ollut urheilullinen, mutta minulla oli palava halu liikkua ja harrastaa. Jälkeenpäin ajateltuna myös opettajan sanat ovat syöpyneet mieleeni kannustavina. Hän tuskin arvasi sanojensa merkitystä tuolloin, saati sitä, että vielä 35-vuotiaanakin muistelen niitä. 

 

Äidin motto oli: "Vaikka mitään muuta ei olisi, niin koti on puhdas." Sillä mentiin. Oma mottoni on: "Kun rahaa ei ole, siitä ei voi riidellä."

Muistan kuinka siivouspäivät olivat tasan silloin kuin niiden kuuluikin olla. Kaikki tasot, joka nurkka siivottiin, listojen pääliset pyyhittiin, matot tampattiin ja petivaatteet tuuletettiin. Jokaisen lapsen tuli myös osallistua tähän. Minulla on kaksi sisarusta ja taidan olla ainoa, joka ottaa tässä asiassa nykyään "hieman rennommin". 

Kun erosin lapseni isästä, poikamme ollessa 6-vuotias, minulle tuli yllättävä tarve pingottaa tässä asiassa. Siivosin kuin hullu, pidin järjestystä yllä ja pyyhin pölyjä. Näin jälkeenpäin toki ymmärrän yhtälön, miksi siivoushullu-vaihe vallitsi elämässäni. 

 

Olen ollut kauneudenhoitoalalla yrittäjänä vuodesta 2006. 2010 avasimme kollegani kanssa oman liikkeen, pienen parturi-kampaamon... taantuman keskelle. Toisin siis kävi, minusta tuli kuin tulikin yrittäjä. Hiukset ovat pääosaamisaluettani ja leipätyöni.

Vuodet ovat siis vierineet tässäkin asiassa ja aivan kuten vanhempanakin, olen myös kasvanut ammatissani henkisesti. Käänteitä on koettu ja mutkaisia teitä kuljettu, mikroyrittäjän arki ei ole helppo sekään - oppirahoja on maksettu. Vastoinkäymisiltä ja "lopetusajatuksilta" tuskin välttyy kukaan yrittäjä. Siksi myös meillä on tehty aikanaan suunnitelma B. 

Hiljalleen yrityksemme on kaikesta huolimatta kehittynyt. Tällä hetkellä liikkeessämme työskentelee viisi alansa osaavaa ammattilaista ja jatkoa suunnitellaan parhaillaan. On ihanaa, kun on töitä ja voimme työllistää itsemme, sekä tarjota työpaikan näkemällämme vaivalla.

Rahallista hedelmää, laajempaa sellaista, tämä tuskin kantaa koskaan. Mutta tämä asia on myös yksi, jonka jouduin aikoinani priorisoimaan elämässä. Sanoisin, että tämä on elämäntapa ja valinta. Olen valinnut työni olla yrittäjänä tällä alalla, valinnut tuovani yksin leivän pöytään, mutta ennenkaikkea, valinnut myös perheen ja se on asia, mille haluan antaa aikaa. Tulee hetki, kun minulla on mahdollisuus painaa töitä yötäpäivää, enää en vain tiedä haluanko...

 

Yläkoulussa eräs poika kommentoi kenkiäni. "Toi käyttää äitinsä kenkiä".  Kengät olivat äitini, sillä minulla ei ollut omia talveen sopivia ja oli pakkasta. Tykkäsin kengistä itse ja muistan edelleen kuinka idioottina pidin poikaa, syvästi. Yhtälailla muistan henkilöt, jotka eivät koskaan kommentoineet mitään. Onkin hyvä miettiä, miten haluat itse jäädä ihmisten mieleen? Toivottavasti elämä on kohdellut kaikkia heitä mukavasti.

Lapsuuden perheemme oli oikeasti köyhä, vähävarainen, kuten nykyään sanotaan. Siksi arvostan itseäni ja sitä mitä olen saanut aikaan. Tie on ollut perhanan kivinen, mutta olen todellakin tehnyt töitä sen eteen, että voin aamulla mennä töihin omaan firmaani ja antaa osan itsestäni sitä kautta myös muille hyvässä hengessä. Itserakkaudessa ja itsensä arvostamisessa on suuren suuri ero!

Haluan muistuttaa, että rahattomuus tuntuu pahalle myös perheen nuorista. En ole koskaan kertonut kenellekään, edes äidilleni, että lopetin lukion toisen vuoden jälkeen, koska ymmärsin että perheelläni ei ole mahdollisuutta ostaa kirjojani. Menin kerran paikallisen kylän kirjakauppaan, enkä saanut hankittua kirjoja uudelle jaksolle, sillä edellinen lasku oli maksamatta. Silloin päätin, että lopetan. Minuun meni liikaa rahaa.

En ole katunut sitä, sillä tiesin jo tuolloin "mikä minusta tulee  isona" ja olen pärjännyt ilman lukiota. Hyödyin myös opinnoista  ammattiopintojen puolella. Joskus kuitenkin mietin, että olisihan tuon voinut käydä loppuunkin.

Tänä päivänä voin itse ostaa perheelleni kurkkua, jouluna ruokaa ja tarvittaessa uudet kengät sekä harrastaa, jota lapsena tai nuoruudessani ei ollut mahdollisuutta tehdä. Hinnalla on edelleen väliä. Toisinaan sitä katsotaan meillä hieman löyhemmin, toisinaan suurennuslasin kanssa. Lapsuuteni vaikuttaa edelleen ja en voi kieltää, etteikö kirpaise tai ihmetytä, kun törmään henkilöön, joka valittaa ettei tilillä ole kuin 200 euroa rahaa... Toiselle 50 euroa on aarre, toisella se alkaa vasta viisinumeroisesta luvusta.

Tällä pienellä lohkaisulla lapsuudestani halusin koulujen alun kynnyksellä kertoa, millaista joidenkin perheiden arki on myös tänä päivänä. Ja myös sen, kuinka tärkeässä roolissa aikuiset sanojensa ja tekojensa takana ovat.

Aina omalla perheelle ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta antaa edes niitä rohkaisevia sanoja tulevaisuuteen, vaikka sitä sisimmässään haluaisikin. Muu välittävä aikuinen voi hyvin pienillä teoillaa tai sanoillaan tsempata ja tukea, jopa tietämättään. Mahdollisesti oman lapsenkin kaveripiirissä saattaa olla paria kivaa sanaa kaipaava lapsi tai nuori!

Nuorille tiedoksi, että vaikka emme itse voi valita lähtökohtiamme, voimme valita tulevaisuutemme. Niin kliseiselle ja turhauttavalle kuin se kuulostaakin, mutta kaikki se räpiköinti ja kivinentaival vie kuitenkin eteenpäin, jos niin päättää. Osan meistä tarvitsee tehdä kymmenkertainen työ, kun toinen saa saman valmiiksi katettuna. Sen on oltava OK, sillä jos et anna luovuttamisen olla vaihtoehto, on yrittämisen oltava!

Seuraava puolestaan pätee mielestäni jokaisen ihmisen elämään: On hienoa, kun voi olla ylpeä siitä mistä tuli ja mihin päätyi. Ylpeä itsestään!

Hanna E.

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages