Ladataan...
Hanna Elina

Olen viimepäivinä tiiviisti pohtinut tulevaa uutta vuotta ja muutenkin tulevaisuutta. Missä haluaisin olla ja mitä tehdä. Nämä kysymykset tottakai aktivoituvat varmasti jokaisella meistä aika-ajoin. Itse olen ehkä eniten poikani kasvun myötä pohtinut näitä asioita viimeisen vuoden ajan enemmän kuin koskaan.  Hänen ollessaan aikuisuuden kynnyksellä, tuntuu että minulla on ollut aikaa miettiä myös itseäni. 
 

Olen viimeisen kahdentoista kuukauden sisällä tehnyt ratkaisuja, pienempiä ja hieman suurempia, että pääsisin siihen suuntaan mihin haluan mennä. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, nämä ovat minulla hitaasti tapahtuvia askelia ja vasta pitkän pohdiskelun jälkeen alkaa tapahtua. Pikkuhiljaa olen alkanut tarkoituksella muuttamaan ajatteluani spontaanimpaan suuntaan. Vaikka nopeuttaisin hieman tapaani käsitellä asioita ja pinnistelisin esiin sitä kuplivaa ihmistä, joka minussa asuu, mutta joka ei oikeastaan koskaan ole päässyt täysin vapaaksi,  ei tästä aiheutuisi kenellekään mitään pahaa. Päinvastoin. Uskon, että tällöin osaisin suhtautua asioihin entistä avoimemmin ja positiivisemmin. Olen elänyt ne vuodet, jolloin mietin enemmän muita kuin itseäni. Nykyään osaan jo mennä oma hyvinvointini edellä. Vuodet kuluvat hurjaa vauhtia ja tahti ei varmasti tule ainakaan hidastumaan! Tiedän, että en tekisi valintoja jotka vaikuttaisivat lapseeni negatiivisella tavalla, joten miksi jäädä räpiköimään paikoilleen ja odottaa sitä aaltoa joka veisi mukanaan, mutta joka ei koskaan saavu. 

Aalto-vertausta olen käyttänyt aikaisemminkin ja minusta se on hyvin kuvaava.  Mitä sitten, jos Elämän aaltoa ei tule, ei pyyhkäise yli eikä ali? Se ei kuljeta mihinkään rannikolta tai avomereltä, jos ei tuule tarpeeksi. Miten se tuuli siten nousisi - Elämän tuuli? Elää voi niin monella tavalla, mutta kunhan jokainen löytäisi sen ITSELLE sopivan tavan. Ajattelen kyllä niin, että asiat tapahtuvat kun niiden aika on, mutta siihen vaaditaan liuta elämäntapahtumia jotka sysäävät hommaa liikkeelle. Tämä on asia, johon mielestäni pystymme eniten vaikuttamaan; mitä tapahtuu onnellisten hetkien tai kriisin jälkeen. Kun ajattelen aikaani kiikkustuolissa, mikäli sinne asti pyristelen, veikkaan että odottaminen olisi asia jota katuisin eniten.
 

 

Läheinen ystäväni esitti minulle  kysymyksen: "Missä kaikista eniten näkisit itsesi tulevaisuudessa, mikä olisi eniten sitä mitä haluaisit tehdä?" Vastasin; päästä maailmalle ja kirjoittaa. Urheilu toki kuuluu tähän kuvaan myös. Niinpä, eikö kuulostakin hullulle? Niin hullulle, että ehkäpä moni ajattelee: ei tuu tapahtuun! Uskon että tämä on asia, jota moni läheisimmistänikään ei tiedä, se on sellainen "Mun Unelma" - yksi niistä hullutuksista! Hullutuksista, joista olen vain yrittänyt tehdä totta. Onkin  aika hienoa, että osa niistä hulluimmistakin jutuista on jopa toteutunut. Niin... eihän sitä koskaan tiedä, mitä maailmalla on minua varten ja kuinka onnistun itseäni ajamaan eteenpäin. Pieni jännityksen tuntu kun on ilmoilla ja vatsanpohjassa liitelee hieman perhosia, kun ajattelee tulevaa vuotta 2018, ollaan jo aika hyvällä mallilla. Voisin suhtautua tulevaan myös vastakohtaisella tavalla, pelolla ja epäilyksellä; mitä kaatuu niskaan ensi vuonna? En tiedä... Tätäkin on kokeiltu, eikä menestystä tullut. Vuosi voi ola aina karmeampi kuin edellellinen, mutta vahvasti mahdollista on myös, että parannuksia tapahtuu ja tämä on asia johon minä luotan aina. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan.

Eräs tuttavani totesi minulle jo jokin aika sitten, että kai sä teet niitä juttuja, joita haluat? Vastasin, että ei se nyt ihan noin yksioikoista ole. En tarkkaan muista mistä silloin oli puhe, mutta elämäntilanteesta ylipäänsä, missä ollaan, ketä ja mitä varten. Omat ajatukseni ovat jotain tosi erilaista, mitä suurimman osan tuttavistani. Eivät toki mitään ihmeellistä, mutta koen vain olevani eri elämänvaiheessa kuin valtaosa lähipiiristäni, kavereistani, omasta perheestäni ja joistakin ystävistäni. Tämän vuoksi omia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta on joskus todella hankala tuoda ilmi tai tuntuu, että se on aika turhaa, sillä ajatukset ne ovat niin erilaisia. Tiedän että monelta löytyy ymmärrystä, mutta pohjalla kun on oma näkemys ja sen hetkinen elämänkokemus matkassa meistä, ei se ymmärrys ole puhdasta monellakaan, ei aina itselläkään. Väittäisin näin.
 
Tähän liittyen haluankin mainita, että olen valmistellut pitkään kirjoitusta YKSINÄISYYDESTÄ ja tulevassa artikkelissa sivuan muunmuassa tätä asiaa, kun tuntuu että et kuulu siihen kuvioon, mitä ympärillä elävät ihmiset elävät. Aihe on minulle suuri ja sitä on ollut hanakala kirjoittaa sekä miettiä, millaisena ja mistä näkökulmasta sen haluan tuoda julki. Olen ajatellut, että haluan kirjoittaa henkilökohtaista blogia, joka on käytännössä sama kuin heittäisit itsesi susille, kun kerrot itsestäsi ja omista ajatuksistasi julkisesti. Kuinka monen on helppoa vaikkapa kymmenien, satojen, jopa tuhansien ihmisten ympäröimänä kertoa omia ajatuksiaan, joista suurin osa on ehkäpä haukkana tarttumassa pilkun jälkeiseen sivulauseeseen? Tästä aiheesta ovat jotkut bloggaajat kirjoittaneet ja ymmärrän heitä täysin. Vaikka oma blogini ei ole lainkaan mittakaavassaan samaa luokkaa, samaistun heidän pohdintoihinsa. Toisaalta ajattelen, että jos kirjoituksistani edes joku saa jotakin mietinnän aihetta tai näkemystä omaan arkeensa, olen onnistunut ja tämä on se jolle haluan antaa enemmän painoarvoa! No, tämä aihe ansaitsisi oman artikkelinsa, joten ei siitä sen enempää. Kirjoittaminen on itselleni terapeuttista, se saa ajatuksen sekä ymmärryksen lentämään ja on ihana hetki itselle kaiken pohdinnan keskellä. Tämän vuoksi kirjoitan ja haluan kirjoittaa. Eli kyllä, olen itse valinnut kirjoittamisen.

Ovatko kaikki kaukokaipuuta tuntevat ihmiset jollakin tavalla yksinäisiä susia? Takoitan tässä ihmistä, joka on jollain tavalla "levoton sielu". Ihmistä, joka etsii itseään, eikä istu muottiin,  ajatukset ja haaveet lentävät jatkuvasti, olisi kova halu päästää irti joistain määrittävistä tekijöistä elämässä. Ihmistä, jolla on muutama hyvä ystävä, mutta hän ei kuitenkaan ole riippuvainen heidän fyysisestä läsnäolostaan. Tieto siitä riittää, että nämä ihmiset ovat siellä jossain aina ja ystävyys on ja pysyy, olit sitten missä tahansa. Joillakin meistä on laajakin tuttavapiiri, mutta silti kokee olevansa yksin sen keskellä ja katsovansa kuin ulkopuolisena sitä ihmismassaa - joskus yrittäen mukautua, joskus haluten vain mahdollisimman kaus... Voiko joku samaistua?

Blogin otsikko - Luopumisen tarve - viittaa riippumattomuuden tunteeseen, jota haluan tietoisesti vahvistaa. En halua olla riippuvainen omaisuudesta, enkä kenestäkään ihmisestä. (Haluan korostaa, että tästä suljen pois lapseni.) Itselläni ei ole mitään tarpeita saada omistusasuntoa, uutta autoa, hienoja huonekaluja, uutta sisustusta, avioliittoa... Tällä hetkellä lähinnä haluan vain kaikesta ylimääräisestä eroon ja se, että en ole riippuvainen mistään, tuntuu älyttömän vapauttavalta. Olen onnellinen, että tämä on juurikin näin. Vihdoinkin ohjaudun siihen suuntaan, mihin haluan, ajattelematta jokaista ympärilläni olevaa ihmistä; sitä miten heidän olisi hyvä olla tai mitä he olettavat minun tekevän kullakin hetkellä. Sinkkuajat ovat tehneet hyvää. On ihana katsoa vierestä ja kuunnella, kuinka ihmiset asettuvat elämässään ja rakentavat tytyväisenä itselleen sellaista arkea sen olemassa olevan ympärille mitä heillä on. Niin kauan kuin he sitä todella itse haluavat, on se mahtavaa seurattavaa! Vaikka en itse ajattele näin ja tallainen mielikuva omalla kohdallani jopa hirvittää hivenen, ei se tarkoita sitä että en olisi onnellinen ihmisten puolesta, jotka tallaisen kokevat läheiseksi ja tärkeäksi itselleen.
 

 
Olen joskus yrittänyt ahtaa itseäni tietynlaisten odotusten kaavoihin. Kaavoihin ja raameihin, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olen itselleni hyväksynyt ja yrittänyt omaksua ne. Ne ovat mielestäni rajoittaneet minua ja olen sitä kautta antanut muiden ihmisten vaikuttaa elämääni ja valintoihini, itseeni ja siihen millainen olen. Samaan aikaan kupliva Minä on taistellut tuolla jossain hiljaa vastaan. Elämässäni on muutamakin valinta, joissa toimisin nyt toisin ja joissa ajattelisin pelkästään itseäni ja lastani. En kuitenkaan tarkoita, että tyrmäisin täysin sen miten olen toiminut, mutta valitsisin joitakin asioita "minä edellä". Ehkä se on ollut nuoruutta ja tietynlaisten lapsuuden kokemusteni kautta tulleita vaikutteita, mitkä ovat tähän toimintaan minua ohjanneet. Olen kuunnellut toisten odotuksia ja tarpeita enemmän kuin omiani ja sanoisin, että jos joihinkin "merkkeihin" ihminen haluaa uskoa, niitä merkkejä on melko paljon ilmassa, että valinnat ovat todellakin olleet jotain muuta kuin minua varten. Uskon myös siihen, että nämä ihmiset, jotka ovat näihin ratkaisuihini ja päätöksiini vaikuttaneet, ovat olleet tietoisia vaikutuksestaan minuun. Ehkä tämä on ollut heikkouteni, mutta mietin myös miksi nämä ihmiset ovat halunneet näin toimia, mikä on ollut heidän motiivinsa? Jokainen meistä on vastuussa omista valinnoistaan, mutta sanoisin nuorelle Hannalle nyt; "Elä elämäsi kuten  itse haluat. Luota sydämeesi ja tiettyyn kaipuuseen vapaudesta. Älä tee ratkaisuja sen pohjalta mitä muut sinulta haluavat tai odottavat, jos se ei tunnu sisimmässäsi oikealta päätökseltä juuri SINULLE. Ole rohkea, älä vertaa itseäsi muihin ja luota itseesi. Älä mieti mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat."
 
Kaikkia näitä elämänohjeita, joita antaisin vuosien takaiselle Hannnalle, olen yrittänyt toteuttaa viime vuodet. Olenkin kiitollinen kaikista kokemuksistani, myös niistä joita muuttaisin ehkä hieman nyt nykyisen elämänkokemukseni myötä, sillä näiden myötä olen kasvanut ja minulla on vielä rahkeita kasvaa lisää. Mikä parasta, voin tehdä sen aikuisena, juurikin tämän ikäisenä. Aika siistiä!
 

 
Olen pyrkinyt elämään elämäni niin että lapsellani olisi kaikki turvallisesti ja perusasiat hyvin, että rakkautta olisi ja se näkyisi ja kuuluisi. Hän on tärkeintä elämässäni ja olen todella ylpeä millainen nuorimies hänestä on kasvamassa. Olen valinnut vanhemmuuden. Vanhemmuuteen kuuluu myös olla itsenäinen, erillinen ihminen ja tämä oli ehkä hivenen hukassa joskus. Olen ollut todella monta vuotta vain äiti, tätä kuitenkaan yhtään väheksymättä! Nykyään olen myös paljon muuta ja se tuntuu hyvälle! Äiti tulen olemaan lopun elämääni ja se on edelleen parasta mitä minulle on tapahtunut, odotan kuitenkin yhä innokkaampana tulevaa; millainen muunlainen ihminen minä olen ja tulen olemaan... Huomisestahan emme koskaan tiedä, mutta toivon että vielä ehtisin tekemään juuri niitä asioita mitä eniten haluan! Asioita, joita MINÄ haluan!
 
Hanna E.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Ladataan...
Hanna Elina

Voiko exän kanssa olla ystävä? Itseläni on hyvät välit entiseen avopuolisooni. Nykyään olemme niin paljon tekemisissä, että osa jopa kuvittelee meidän olevan pariskunta. Käymme yhdessä salilla, kaupassa, syömässä, ulkomailla, hengaamme yhdessä muuten vain. Hän oli myös poikani rippijuhlissa. Kerron hänelle ensimmäisenä kaikki arkisemmatkin asiat, suurimmista puhumattakaan - myös sellaiset asiat joista kukaan muu ei tiedä. Kun tarvitsen mielipidettä johonkin, kyllä, ensimmäisenä käännyn hänen puoleensa. Tämä toimii myös toisinpäin. Hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, luotan häneen ja arvostan häntä ja hänen maailmankatsomustaan ja sitä kautta hänen mielipidettään. Elämästä ei tiedä, mutta tällä hetkellä näin.

Onko se normaalia? En tiedä. En osaa sanoa, mikä on normaalia. Tarkoittaako normaali jotain asiaa, jossa enemmistö on samaa mieltä? Mistä tiedän, että enemmistö on samaa mieltä kanssani? Tai puolestaan erimieltä? Pohjautuuko tämä ajatus luuloon vai tutkittuun tietoon? Uskon, että se on jonkun yksilön eletyn elämän myötä ja oppimisen kautta syntynyt käsitys asiasta, johon on sitä kautta muodostunut mielipide.

Muistan ihmetelleeni aina, kuinka joku voi olla ystävä entisen kumppaninsa kanssa. Ajattelin, että kun on erottu, siihen on syy. Tottakai eroon on syy, mutta se että ihmiset muuttuvat elämässään ja kasvavat myös henkisesti, jos antavat sille tilaa, muuttaa ehkä ajattelua eron syistä. Meillä eron syy se oli ehkäpä molemminpuolinen keskenkasvuisuus. Kumpikin syytteli eron alkuvaiheessa toinen toistaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Emme todellakaan eronneet fiksusti ja aikuismaisesti. Meillä oli hyvinkin tulikiven katkuiset välit ja sillat haluttiin polttaa takana.

Henkiseen kasvuun tai laajempaan ajatteluun, miten tämän haluaakaan ilmaista, ei mielestäni voi kukaan muu vaikuttaa kuin sinä itse. Tottakai joku voi ohjata oikeaan suuntaan, siihen kyllä uskon, mutta luullakseni itse on havahduttava - annettava rauhaa ja aikaa tämän kehittymiselle. Tämäkään ei kai tule pakottamalla. Tosin niin ihana ajatus kuin se olisikin: Mä alan nyt olemaan parempi ihminen! Haluan vielä korostaa, että en tarkoita parempi ihminen muiden silmissä, vaan nimenomaan omissa silmissäni. Luulen, että itse tulen olemaan tässä asiassa keskeneräinen loppuelämäni. Lopulta en edes tiedä, kykenenkö olemaan parempi, mutta ehkä ainakin ymmärtäväisempi itseäni kohtaan.

Erosimme exäni kanssa noin kolme vuotta sitten. Tuolle aikavälille, erosta tähän päivään, mahtuu kaikenlaisia vaiheita. Kumpikin on vuorollaan ollut vähemmän fiksu ja fiksumpi - ainakin omasta mielestään. Uskallan väittää, että olemme kumpikin loukanneet toinen toistamme tietoisesti, mutta yhtälailla myös halunneet kaikkea hyvää maailmassa. Hän on minulle tärkeä ihminen ja tiedän, että minä olen hänelle. Kyllä, myönnän että joskus kirpaisee, kun hän puhuu jostakin muusta ihmisestä, josta on kiinnostunut muussakin kuin ystävyysmielessä. Miksi? Siksi, että pelkään menettäväni hänet juurikin samasta syystä kuin olen itse aikanaan ihmetellyt, miten exät voivat ola ystäviä keskenään. 

Kumpikaan meistä ei ole vielä vakavissaan seurustellut toisen kanssa eromme jälkeen. Kumpikin on tapaillut ihmisiä mielessä tai toisessa. Itse olen pysytellyt sinkkuna myös tietoisesti, sillä en ole osannut kuvitella jonkun ihmisen sopivan elämääni juuri nyt. Ehkä sekin kertoo omasta keskenkasvuisuudestani, mutta myös siitä, että elämänvaiheeni on hyvin kiireinen, enkä osaa kuvitella ketään tämän hetkiseen arkeeni. Ehkä tämä ajattelu on itsekästä. Myönnän, se on.

Kun ajattelen sanomaani, että "sopivaa ei ole tullut vastaan", kertoo se ehkä enemmän minusta, ei niinkään vastaantulijasta. Tosin kun mietin yhtä kokonaista arkipäivääni, seurustelu tuntuu mahdottomalle - missä välissä? Joku henkilö muuttaa näkemykseni tästä joku päivä, tiedän sen, mutta en usko olevani hyvä kumppani juuri nyt. 

Exäni kanssa on helppoa olla. Tunnemme toisemme, mutta silti jatkuvasti opimme ymmärtämään toinen toistamme paremmin. Yhtälailla yllätymme, emmekä niin positiivisesti: MITEN SÄ VOIT OLLA TOLLANEN!? Emme todellakaan ole samaa mieltä kaikista asioista, emme sinne päinkään, mutta siitä ei myöskään tule riitaa. Enää. Väittely toisinaan kyllä, mutta toisen mielipide hyväksytään sellaisenaan ja siitä voidaan keskustella. Parisuhteessa meillä saattoi olla riita, vaikka olimme asiasta täysin samaa mieltä. (?!) Sinällään aikamoinen suoritus! Olemme oikeasti tulleet todella hyviksi siinä, että ymmärrämme toinen toistamme jatkuvasti paremmin. Tätä ei koskaan silloisessa parisuhteessa olisi tapahtunut ja sen tiedämme kumpikin!

Mikäli tiemme erkanevat joku päivä, tiedän että se ei ollut todellista ystävyyttä. Jokainen on vapaa tekemään asiat elämässään parhaalla näkemällään tavalla.

Mielestäni uusi alku vaatii täysin puhtaan pöydän ja rehellisen lupauksen itselleen, että on valmis laittamaan tietyt asiat ikuisesti lippaaseen, jonka avain heitetään samaan paikkaan heinäsuohon neulan kanssa. Lähipiirissäni on suhteita, pitkiä sellaisia, joissa näin on toimittu. Arvostan sitä ja tulevaisuudessa haluan itsekin tulla yhtä hyväksi parisuhteilijaksi kuin nämä huippu tyypit! 

Tämä pistääkin miettimään: kuvastaako ystävyyssuhteemme nykypäivän suhtautumista parisuhteisiin ja tapaan käsitellä niitä... Hmm... Tämä kuulosta jo toisen postauksen aiheelta. Jätetäänpä siis jotakin pohtimisen varaan.

Vielä on sanottava; on uskomatonta mistä olemme tulleet ja missä olemme tänäpäivänä! Elämä ilman häntä, ystävääni, tuntuisi epäreilulta. Sekin on kuitenkin hyväksyttävä, mikäli se toimii onnen tuojana johonkin. Tosin valitettavsti sellaiseen pohjautuva onni ei tunnu pitkäkestoiselle. Eikä se sitä ole. Olenhan itsekin elänyt läpi sellaisen parisuhteen ja vaiheen elämässä.

Viikonloppuna luonto antoi taas parastaan ja oli kaikkine väreineen erityisesti illalla parhaimmillaan. Taivaanranta oli kyllä uskomaton kaikkine eri sävyineen! Hiljaisuus, meri, auringonlasku ja sen jälkeinen pimeys, jossa kuului vain hiljainen meren kohina, oli ehkäpä tämän syksyn mileenpainuvimmista retkistä. Siinä totesimme ystäväni kanssa, että vaikka monenlaista stressin aiheuttajaa on meneillään, huomaa tuossa ympäristössä, että homma on silti balanssissa. Se oli hyvä havainto, sillä siihen on pyritty.

Hanna E.

 

 

Ladataan...
Hanna Elina

Vuosien saatossa olen kovasti yrittänyt opetella tuntemaan itseäni. Yhdessä välissä huomasin, että keskityin vain siihen mikä minussa oli korjausta vaille. Oli helpompi listata asioita missä en ollut niin hyvä tai missä olin todella huono, yksinkertaisesti asioita joissa voisin olla parempi. Nämä eivät välttämättä olleet mitään suuriakaan juttuja, mutta katsoin vain asiaa hieman itselleni epäedullisesta kulmasta.

Olen ollut melko ankara itselleni aikanaan ja joskus se nostaa päätään edelleen. Oikeastaan en edelleenkään osaa sanoa mikä muutti ajatteluani tarkalleen tai missä oli käännekohta, mutta eväitä sain siihen monta vuotta sitten psykologilta. Hän auttoi ymmärtämään tiettyjä asioita varhaisilta lapsuus- ja nuoruusvuosiltani ja sen, kuinka tärkeää anteeksi anto on. Lapsuus jättää oman kädenjälkensä jokaiseen meistä ja kannamme tuota jälkeä mukanamme loppuelämän. Osalla se jälki on suurempi ja raskaampi kuin toisilla.

Kirjoitinkin täällä aihetta sivuten http://www.lily.fi/blogit/hanna-elina/hei-mita-jos-ma-oonkin-ihan-onnellinen ,kuinka anteeksi anto on suurin palvelus minkä voit koskaan itsellesi tehdä. Jokainen tietysti kokee asian omalla tavallaan, mutta kun itse opin ymmärtämään ja hyväksymään, että asiat menivät miten menivät ja se ei ollut minu vikani, muutti se jotain minussa. Hyväksyin sen, otin osaksi itseäni ja matkaani ja sitten se matka jatkui. Ei se helppoa ole, mutta jossain välissä joku elämäntilanne ehkä avaa oven tällaisille kohtaamisille. Aina sen aika ei kuitenkaan ole juuri silloin kun itse haluaisit.

Äkkiseltään, kun mietin omia vahvuuksiani, huomaan samojen asioitten ilmaantuvan myös heikkouksieni puolelle.

Nostetaanpa nyt ensimmäisenä esille vaikkapa sinnikkyys. Se on niin valtavaa, että se on rajoilla terveellisyyden kanssa. Läpi harmaan kiven-sanonta on ehkä jopa osa minua. Varmasti jokainen meistä, minä ja sisarukseni olemme jotuneet käymään läpi elämässä vaiheen, jossa on joutunut miettimään, kuinka paljon on valmis painamaan rikkomatta itseään tai muita perheenjäseniään. Joskus siltä ei ole voitu välttyä, eikä rajaa ole osattu vetää ajoissa. Päämäärätietoisuus on varmasti pitänyt pinnalla, mutta ehkä myös vienyt meitä jokaista äärirajoille omien voimiemme suhteen, näin kun on lapsuudesta saakka ollut. Eletty niin sanotusti reunalla tahtomattamme. Tämä piirre on kaksipiippuinen, mutta enemmän pidän sitä hyveenä. Tämän piirteen kanssa on opittava elämään, sillä ikävä kyllä, se saattaa myös satuttaa lähimmäisiä.

Toinen piirteeni, jonka voisin ottaa esiin, on ihmisen ymmärtäminen, asettuminen toisen ihmisen asemaan. Lieneekö se sitten empaattisuutta vai mitä. Toisinaan minun on hankala ymmärtää, miksi joku ihminen ei kykene kohtaamaan toista ja tämän tunteita, tuntemuksia tai ajatuksia. Tottakai minunkin on, ehkäpä tempperamenttini vuoksi, hankala toteuttaa tätä aina, mutta haluan oikeasti kuulla mitä ihmisellä on sanottavanaan.

Tämä on aihe, josta voisin kirjoittaa ikuisuuden. Haluan ymmärtää ihmistä. Rakastan ajattelua ja syvällisempää pohdiskelua. Koen, että tämä on auttanut tietyissä tilanteissa elämässäni, mutta siitä on ollut myös haittaa. Sillä tämä on piirre, jonka mukana saattaa kadottaa osan itseään ja myös imeä itseensä koko maailman maailman murheet. Kultainen keskitie on sopiva.

Pedanttisuus voisi olla kolmas mainittava luonteenpiirteeni. Tämän moni ymmärtääkin, miksi piirre on kaksi jakoinen.

Itse olen aikuisiällä joutunut opettelemaan kokonaan uuden asenteen elämään ja siihen, kuinka tärkeää kokonaisvaltainen hyvinvointi on ja kuinka voisin sen tuoda lähemmäksi omaa arkeani. Miten minun olisi hyvä olla? Se kun heijastuu kaikkeen. Joskus on pakko luopua, että saa jotain uutta tilalle. Hyvä olo ja tasapaino oman itsen kanssa heijastuu kaikkeen ympärillä olevaan. En tosin aina ole kovinkaan hyvä tässä ja sinnikkyydelläkään ei ole mielestäni tämän asian työstämisen kanssa mitään tekemistä. Tasapaino, jota hyvä olo itselleni myös on, ei tule pakottamalla vaan lempeydellä itseä ja ympärillä olevaa kohtaan. 

Minä haluan voida hyvin. Olen valmis luopumaan tietyistä, tekemään muutoksia ja töitä sen eteen, että minun on hyvä olla. Tämä on pitkä matka, mutta ilokseni olen voinut huomata, että olen alkanut arvostamaan itseäni niin paljon, että teen asioita tämän eduksi.

Juttelin taannoin erään mukavan ihmisen kanssa, joka oli kokenut elämän muutoksen. Hän kertoi kuinka hankalaa on ollut irroittautua työn oravanpyörästä edes hieman ja luopuminen sitä kautta tietynlaisista mukavuuksista, on ollut osaltaan haastavaa. Isojen asioitten vuoksi tämä on kuitenkin ollut tarpeen ja avannut ikäänkuin uuden mahdollisuuden.

Elämä on kertakaikkisen ihmeellistä, kuinka jokin asia, toisinaan raskaskin, viheltää ylimääräisen kohelluksen poikki ja muistuttaa mikä on tärkeintä. Itse olen usemman vuoden ajan näin aikuisena, elänyt vaiheessa, jossa stressi on osana jokapäiväistä arkea. Olen selvinnyt pahimman yli ymmärtämällä oman rajallisuuteni, mutta se on pitkä tie korjattavaksi. Tämä kaikki on niin hyvässä kuin pahassakin kiinni "kovapäisyydestäni". En luovuta. Mutta armollisuutta omaa itseä kohtaan olen sitkeästi työstänyt. Itselläni on vielä matkaa siihen, että pääsen irti stressin aiheuttamista jäljistä, joka on aikanaan hallinnut pitkään mieltäni. Pyrin tällä hetkellä määrätietoisesti eroon tällaisista asioista ja tämä on ykköstavoite tällä  henkisellä puolella. 

Pitkään minulla oli ollut tiedossa, että jotain on tehtävä, en vain osannut toimia tuolloin. Oli hankala irrottautua "Mun pitää"-ajatuksesta. Mun pitää selvitä, mun pitää jaksaa, mun pitää pärjätä, mun pitää osata, mun pitää tehdä, mun pitää hoitaa... Lista on loputon. Yhtäkkiä tulee herätys, tässäkin tapauksessa todella yllättävä sellainen ja on aika tehdä asioille jotain. Koska en elä arkea yksin, nämä muutokset ovat pidemmän tähtäimen juttuja, joita kohti otan hiljalleen askelia yski kerrallaan. Nyt sitten asetellaan palasia pala kerrallaan paikoilleen ja kokeillaan mikä sopii yhteen minkäkin kanssa.

Sanoisin siis, että ehkä suurimmat vahvuuteni ovat osaltaan myös heikkouksiani. Rakastan oivalluksia itsestäni ja muista ihmisistä. Ne auttavat ymmärtämään elämää ja ovat ehkäpä jonkun pienen muutoksen alku.

Oma onni vaatii rohkeutta ja tuolloin ei kannata katsella naapurin aidan alta viljavampaa maata. On perustettava oma kasvimaa nurmikon sijaan ja mietittävä miten sen saa kukoistamaan, että voi joku päivä korjata sadon. Välillä puutarhurin välineet ovat hukassa ja toisinaan myrsky repii hedelmällisen puun juurakoineen irti maasta. Mutta on kerättävä talteen se mitä on jäljellä ja aloitettava istutustyöt uudelleen. Yhtäkkiä huomaat kuinka siemen alkaa itämään ja hiljalleen siitä jalkautuu uusi verso.

Puutarhurin kannattaa viljellä, kastella, kitkeä ja lannoittaa omaa maataan yhä uudelleen. Onhan mukavampaa nauttia omasta sadosta kuin katsella, miten naapurin omenapuu tuottaa tänäkin vuonna enemmän satoa. <3

Hanna E.

 

 

Pages