Ladataan...
Harharetkiä

Viime toukokuussa nostin esille sen hetken suosikkijuttujani ja yksi niistä oli uunituore Samu-lehti, joka haluaa ravistella luutuneita käsityksiä miessukupuolesta. Nyt lehden toinen numero on juuri saapunut lehtihyllyille ja sehän näyttää vielä paremmalta kuin viimeksi! 

Olen edelleen niitä, jotka lukevat lehtensä mielummin paperilta kuin verkosta. Toki luen valtavia määriä juttuja myös tietokoneen näytöltä, mutta mikään ei voita painomusteen tuoksua ja laadukasta paperia. Samu on siitä kiva lehti, että sitä ei edes julkaista verkossa. Klikkijournalismin ja jakoihin perustuvan näkyvyyden aikana on jotenkin raikastavaa, että kaikki ei olekaan saatavilla netissä.

Paras paikka lukea? Viherkasvin varjossa, maailman mukavimmassa löhötuolissa.

Kun pohtii viime vuosien muutosta sukupuolirooleissa, yksi trendi pistää silmään: naisille on yhä enemmän hyväksyttävää ottaa omakseen niin feminiinisinä kuin maskuliisina pidettyjä tapoja, kiinnostuksen kohteita tai pukeutumistyylejä, mutta miehille valinnanvaraa on vain vähän. Vaikka seksismi on yhä liian yleistä, naisille sallitaan myös paljon liikkumatilaa - ehkä siksi, että miehisinä pidettyjä ominaisuuksia arvostetaan, naisellisiksi miellettyjä taas ei. Lisäksi naisille on tarjolla vaikka kuinka paljon tasa-arvoa ajavia esikuvia. 

Miehet sen sijaan ovat tilanteessa, jossa vanhoja sukupuolirooleja jatkuvasti haastetaan, mutta mitään uutta ei ole tarjolla tilalle.

Siksi tarvitaan Samun kaltaisia lehtiä, jotka haastavat miehille asetettuja roolivaatimuksia ja käsittelevät mieheyttä tuoreesta näkökulmasta. Minulle oli hirveän iso ilo olla mukana tekemässä Samun uusinta numeroa! Pääsin haastattelemaan esimerkiksi Jani Toivolaa, Aleksi Pahkalaa ja Pepe Willbergia vanhenemisesta. Ihania, inspiroivia tyyppejä!

Mutta ei nyt mennä pelkkään oman hännän nostamiseen. Lehdessä on juttua esimerkiksi miesten prostituutiosta, Japanista ja seksuaalivähemmistöistä armeijassa. Miehille tehdään lettejä ja poliitikko Suldaan Said Ahmed kertoo, miksi jakaa ruusuja rasisteille.  Lehden löyhänä kattoteemana on mikäs muukaan kuin satavuotias kotimaamme, mutta ei se julkisuudessa paistatteleva sankari-Suomi.

Jos haluaa kuulla lisää Samun synnystä, lehden toinen päätoimittaja Inka Lähteenaro oli vastikään haastateltavana Yle Puheen aamussa. Inkan ajatuksia voi kuunnella täältä vielä huomiseen asti (haastattelu alkaa noin kohdassa 1.33)!

Mistä Samua saa? No verkosta tietenkin! Sekä Helsingistä esimerkiksi kirjakauppa Niteestä, Vaasankadun Levykauppa Äxästä, Gaudeamus Kirja & Kahvista ja monesta muustakin paikasta, joiden yhteystietoja päivitetään nettisivuille. Tavoitteena on, että joku päivä Samua voisi ostaa mahdollisimman monesta paikasta ympäri Suomen, sillä feminismi ei ole vain Helsingin punavihreää kuplaa varten.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Teen harvoin uudenvuodenlupauksia, koska unohdan ne aina parin viikon kuluttua. Siksi tänäkään vuonna en luvannut muuttuvani yhtäkkiä vihersmoothieita ryystäväksi työ- tai treeninarkomaaniksi, vaikka sellaista kovasti yritetäänkin etenkin naisille tuputtaa (Vaakakapinasta voisikin kirjoittaa ihan erikseen!)

Jos kuitenkin miettii elämässä pidemmälle kuin vuoden päähän, jonkinlaisia suuntaviivoja tuntuu hyvältä asettaa. No Sex and the Cityn Jemina, Visual Diaryn Saara ja Lilyn toimituksen blogi pureutuivat viime aikoina eri kulmista asiaan, johon haluaisin itsekin muutoksen: haluan uskaltaa olla vihaisempi silloin, kun siihen on syytä.

Tiedättekö sen tunteen, kun joku sanoo tai tekee jotain loukkaavaa tai häiritsevää, eikä osaa muuta tehdä kuin jäädä monttu auki tuijottamaan saamatta sanaa suustaan? Tai että konfliktinpelossaan ei uskalla kieltäytyä? Liian usein on tullut ohitettua typerä heitto tai lääppijä tai annettua puhelinnumero ihan vaan siksi, ettei ole kehdannut sanoa ei.

Jonkun mielestä on ehkä kummallista toivoa elämäänsä enemmän vihaisuutta. Ei tarvitse kuin mennä satunnaiselle netin keskustelupalstalle kun käy jo selväksi, että vihaa tässä maailmassa on enemmän kuin tarpeeksi. Ongelma vain on se, että se kohdistuu ihan vääriin kohteisiin. Kyky ymmärtää monenlaisia näkökulmia on todella tärkeä, eikä pelkkä vihaisuus mielestäni ole välttämättä arvokasta, ellei se johda rakentavaan keskusteluun tai muutokseen. Se voi kuitenkin olla todella tärkeä, eteenpäin ajava voima. 

Kuva vuodelta 1976: Karri Ahola / Helsingin Kaupunginmuseo

Mustavalkoisuudelle ei siis tarvitse antaa sijaa, mutta ai että kun pistää kyrsimään ne stereotypiat vihaisista feministeistä. Hallitus määrää -läpällä ja muunlaisella stereotypisella puheella hiljennetään ja tehdään naurunalaiseksi aiheellinenkin kritiikki. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä ajatella parhain päin. Jatkuva pyrkiminen positiiviseen ajatteluun voi jopa vähentää halua tehdä vääryyksille jotakin.

Koska naurukin on tärkeää, ei tietenkään tarvitse olla otsa kurtussa kaiken aikaa. Viha kannattaa kuitenkin kanavoida fiksusti!

Asioita, joista kannattaa suuttua ovat esimerkiksi seksismi, rasismi, epätasa-arvo, hallituksen leikkauspolitiikka, verovälttely, sota, maksullinen koulutus, tuloerojen kasvu ja maailman toimettomuus ilmastonmuutoksen edessä.

Asioita, joista ei välttämättä kannata suuttua ovat esimerkiksi liian pitkät kauppajonot, lattialle unohtuneet sukat, tietämättömyys, vahingot, rukkasten saaminen ja hyväätarkoittava ajattelemattomuus.

Vihaisuus voi olla huomattavasti kehittävämpi tunne kuin vaikka sääli, epätoivo tai suru. Jos vihaisuus ilmenee vaikka liikenneraivona, väkivaltana tai huokailuna kassajonossa, se ei tietenkään ole hyvä. Mutta on joitakin asioita, joista meidän pitäisi olla vielä vihaisempia kuin nyt. 

Esikuvani rakentavassa vihaisuudessa on varmaan aina ja ikuisesti tämä Michelle Obaman puhe. Boss lady!

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Koko syksyn ajatellin, että pian, pian menen Kaapelitehtaalle katsomaan amerikkalaisvalokuvaaja Alec Sothin näyttelyn. No, ehdin vasta nyt, kun näyttely on auki enää viitisen päivää!

Olen kirjoittanut New York -ihastuksestani aikaisemminkin, ja jollain tapaa olen loputtoman kiinnostunut Yhdysvalloista muutenkin, etenkin ristiriidasta amerikkalaisen unelman ja todellisuuden välillä. Alec Soth on mestari tavoittamaan juuri tuon mielikuvien ja todellisuuden välisen ristiriidan. Kuvissa näkyy Yhdysvallat, joka on kaukana parrasvalojen loisteesta. Tavallisuus on usein kimallusta kiinnostavampaa.

Etenkin Trumpin valinnan jälkeen olen kokenut vielä suurempaa tarvetta ymmärtää amerikkalaista todellisuutta, tai todellisuuksia. Ehkä siksi laitoin väkisinkin poliittiset lasit päälle, vaikkei näyttely sinänsä ole poliittinen. Luulen, että osa Sothin kuvista onnistui tiivistämään enemmän kuin yksikään artikkeli, tutkijan lausunto tai kolumni on tähän mennessä pystynyt kertomaan. Siksikin sen näkeminen tuntui nyt tarpeelliselta. "Todellisuus on monimutkainen" kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta jostain syystä se usein konkretisoituu vasta valokuvissa. Esimerkiksi Trumpin äänestäminen ei kumpua vain yhdenlaisesta todellisuudesta, jossa tietyillä ihmisillä on yksiselitteisesti valtaa ja toisilla ei.

Joskus "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" pitää todella hyvin paikkansa. Olen usein tuskaillut kirjoittajana sen kanssa, että monia voimakkaitakin kokemuksia tai mielikuvia on niin vaikea pukea sanoiksi. Tuntuu, että kokemukselle tekee jonkinlaista väkivaltaa, kun sen yrittää tunkea sanojen asettamiin raameihin. Alec Sothin kuvien herättämät ajatukset ovat juuri sellaisia, vaikeasti sanallistettavia, joten käykäähän katsomassa!

Alec Sothin Gathered Leaves -näyttely 15.1.2017 asti Valokuvataiteen museossa Helsingissä.

Share

Pages