Ladataan...
Harharetkiä

Noin kuukausi sitten aloitin harjoittelussa Unicefilla Genevessä. Työ on enimmäkseen kivaa ja palkitsevaa, ja kaupunki on todella kaunis. Matkassa oli vain yksi mutta: harjoittelusta ei makseta senttiäkään palkkaa. Ei alennusta työpaikkaruokalasta, ei lounasseteleitä, ei työpaikan kustantamaa vakuutusta, ei tuettua bussimatkaa työpaikalle. Toisin sanoen, tämän tyyppinen harjoittelupaikka edustaa kaikkea sitä, mikä koko harkkapaikkajärjestelmässä on vikana: olet tuottava työntekijä, joka antaa vähällä ohjauksella tärkeän työpanoksen. 

Tähän väliin voisi vielä lisätä, että Geneve on yksi maailman kalleimmista kaupungeista. Sen vuoksi eräs YK-harjoittelija oli valmis asumaan teltassa.

YK-järjestöjen harjoitteluiden palkattomuus on ollut ongelma jo pitkään, tosin aina ne eivät ole olleet palkattomia. Genevessä harjoittelijat osoittivat mieltään asiasta viimeksi tänä vuonna. Vastaavia mielenosoituksia on ollut muissakin hintavissa YK-keskittymissä, kuten New Yorkissa. Geneveenkin tulee vuosittain tuhansia harjoittelijoita kansainvälisiin järjestöihin. Esimerkiksi vuonna 2014 kaupungissa oli yli 4 000 YK-harjoittelijaa, joista suurin osa työskenteli palkattomasti.

Ei sillä, että YK olisi asiassaan yksin, sillä palkattomuus on tyypillistä esimerkiksi sairaanhoitajilla sekä luovilla aloilla myös Suomessa. Erityisen tyypillistä palkattomuus tuntuu olevan kovasti kilpailluilla aloilla, kuten media-alalla ja esimerkiksi suunnittelutoimistoissa, joissa päteviä kandidaatteja on enemmän kuin paikkoja. Suomessa palkattomuutta ylläpitää osittain myös opintotukijärjestelmä, jossa opintoihin kuuluvan pakollisen harjoittelun palkattomuus voidaan perustella sillä, että se on osa opintoja eikä varsinaista työntekoa.

Sukupuolten tasa-arvoa ja eri maanosien kattavaa edustusta henkilökunnan keskuudessa korostavassa järjestössä se on kuitenkin erityisen kummallista, sillä harjoittelu on monelle myös ensimmäinen mahdollisuus työllistyä YK:lle. Tuhansien eurojen rahallinen panostus karsii mahdolliset harjoittelijakandidaatit vähiin. Useimmat harjoittelijat tulevat varakkaista tai vähintään kohtuullisesti toimeen tulevista perheistä, kuuluu stereotypia. Niin se ei saisi olla järjestössä, jossa ainakin lähtökohtaisesti pitäisi ajaa koko maailman etua ja edistää köyhistä maista tai perheistä tulevien yhtäläisiä mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin. Koska työtä on kuitenkin koko ajan kroonisesti liikaa ja toisaalta YK:n budjettia jatkuvasti leikataan, palkattomien harjoittelijoiden rekrytoiminen on houkutteleva ja ymmärrettäväkin vaihtoehto.

Kun mahdollisuus lähteä tuli, emmin. Olen teinistä asti haaveillut työskentelystä kansainvälisessä järjestössä, mutta jouduin tekemään pitkiä laskutoimituksia. Eläisinkö vain nuudeleilla? Pystyisinkö maksamaan vuokran vielä elokuussa? Toisaalta vaakakupissa painoi mahdollisuus ainutlaatuiseen kokemukseen ulkomailla, jollaista olen aina toivonut. Halusin todella paljon lähteä, ja lopulta tein niin.

Miten itse sitten kustannan elämiseni? Pääosin opintotuella ja -lainalla sekä aiemmista palkoista säästämilläni rahoilla. Sain myös vähän tukea vanhemmiltani. Maksan asumiseni pääosin työnteolla, kuten lastenhoidolla. Suomen kattava valtion tukijärjestelmä parantaa mahdollisuuksia lähteä verrattuna vaikkapa jenkkiopiskelijoihin, jotka valmistuvat kymmenien tai satojen tuhansien opintolainat harteillaan. Ei voi silti väittää, etteikö harjoittelu tekisi merkittävää lovea henkilökohtaiseen talouteen verrattuna siihen, että olisin ollut koko kesän palkallisessa kesätyössä. Se, että minulle se on mahdollista, ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi sitä kenelle tahansa. Miljonääri ei kuitenkaan tarvitse olla, kun on valmis tekemään töitä viikonloppuisinkin. Puolta vuotta en kaupungissa voisi olla, kuten jotkut.

Arvelin aluksi, onko tämä aihe, josta kannattaa kirjoittaa, sillä kantaaottavuus ja työnantajan kritisoiminen voi olla jonkun mielestä ongelma. Itsepähän olen myös päättänyt lähteä. Sitten ajattelin, että tämä on henkilökohtainen blogi - jos jossain haluan ottaa kantaa, niin täällä.

Moni toki puolustaa palkattomien harjoitteluiden olemassaoloa sillä, että muuten harkkapaikkoja ei tarjottaisi ollenkaan. Palkattomalla työntekijällä ei lisäksi ole (yleensä) samanlaisia tuottavuusvaatimuksia kuin muilla työntekijöillä. Useimmiten tarjolla on myös paljon opastusta, joka on pois muusta työstä. Kaikki nämä ovat toki ihan hyviä pointteja. Mielestäni palkattomuuden ongelmista pitäisi kuitenkin puhua enemmän, ja muutenkin harjoittelun roolista uutena, huonosti palkattuna entry level -paikkana, joka on osittain korvannut ne työt, joissa ennen aloitettiin opintojen loppupuolella tai vastavalmistuneena. Nykyään tuntuu, että jumiutuu helposti harjoittelulimboon, josta ei ole helppo päästä kiinni pysyvään työpaikkaan. 

Uskon, että tästä kokemuksesta on älyttömästi hyötyä, enkä kritisoi YK:ta organisaationa sinänsä. Ehdottomasti tänne tuleminen on tähän menessä ollut niin sanotusti rahan arvoista. Juuri siksi soisin, että palkka tai apuraha mahdollistaisi sen kaikille, tulotasosta, vanhemmista tai kotimaan sosiaaliturvasta riippumatta. On nurinkurista, että työstä tulee jotain, jota tehdäkseen pitää maksaa.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Lieneekö kyse siitä, että viime aikoina olen sattuneesta syystä työskennellyt lasten tai lapsia koskevien asioiden kanssa päivittäin, kun olen havahtunut viime päivinä miettimään tavallista enemmän sitä, minkälaisessa yhteiskunnassa nykypäivän muksu kasvaa.

En ole ihmistyyppiä, joka tiesi jo teini-ikäisestä asti haluavansa ison lapsiperheen. Ei sellaisesta haaveile nykyään kovin moni muukaan: yhä harvempi haluaa lapsia, eikä välttämättä saa, vaikka haluaisikin. Vaikka asenteet itsekkäistä sinkuista tai kaikille tyhjästä iskevästä vauvakuumeesta istuvat tiukassa, lasten saaminen ei enää ole mikään pakko. Siitä voi myös kieltäytyä ja hyvä niin.

On hienoa, että yhteiskunnan normit vähitellen löystyvät ainakin Suomessa, ja tilalle tulee mitä erilaisempia perheitä: sinkkutalouksia, uusperheitä, muunlaisia yhteisöjä.

Kuva: Arvo Kajantie / Helsingin kaupunginmuseo.

Joskus kuitenkin tuntuu, että koko keskustelun sivutuotteena syntyy diskursseja, joissa selkeästi jaotellaan, mitä yhteiskunta tarjoaa yksinasuville ja mitä perheellisille. Tunnistan toki hermoja kiristävät perheasuntojen kaavoitusnormit tai ärsytyksen perheellisten ohikiilaamisesta kesälomatoiveissa. Toivoisin kuitenkin, ettei lapsistakin alettaisi puhua kuluerinä, koska lapsien hankkiminen on (useimmiten) oma valinta. Miksi pitää olla kustantamassa toisten lasten päivähoitomaksuja ja äitiyspakkauksia ja kuunnella lapsia hankkineiden ihmisten jorinaa, kauhistus, lapsista? Missä seisoo kiitos?

Väitän, että jos jotakuta tässä yhteiskunnassa mielestäni pitää suosia, niin lapsia. Vaikka vaunuissa itkevä vauva joskus kiristää hermoja ratikassa, yhteiskunnassa ja julkisessa tilassa on oltava tilaa myös lapsille ja sille, että he ovat joskus meluisia, rauhattomia, loputtoman uteliaita tai ajattelemattomia.

Ai miksi?

Koska lapsuus on ainoa aika, jolloin on edes vähän mahdollista kuroa umpeen niitä kuiluja, joita ihmisten välille muodostuu siksi, että synnymme niin erilaisiin perheisiin ja erilaisiin tilanteisiin. Ja siihen tarvitaan kaikille avoimia, niillä kuuluisilla verorahoilla maksettuja palveluita.

Koska jos emme tue lapsia, etenkään heikommassa asemassa olevia lapsia, he luultavasti voivat huonommin myös vanhempana. Kukaan meistä ei pääse valitsemaan, minkälaiseen perheeseen syntyy, mutta jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tavoitella elämässään mitä tahansa.

Koska lapsiperheiden tukeminen ja perheystävällisyys on paras tapa tukea esimerkiksi naisten tasa-arvoa työelämässä. Niin kauan kun asenteet ovat mitä ovat, lasten päivähoidosta leikkaaminen useimmiten tarkoittaa sitä, että se kotiin jäävä osapuoli on äiti. Tuhansien eurojen päiväkotimaksujen Sveitsissä sen huomaa.

Koska hyvinvointiyhteiskunnassa tuetaan heikompaa, olivat he sitten lapsia tai vaikka yksinäisiä, lapsettomia vanhuksia. Tai työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvia sinkkuja.

Koska mekin olemme kaikki olleet joskus lapsia. 

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Kun vuoden vaihteessa pohdin tulevaa kesää, en todellakaan arvannut, että viettäisin sen kaikista maailman paikoista Genevessä. 

Silti, muutama kuukausi myöhemmin olin jo pakkaamassa laukkuja ja ostamassa lentolippuja. Ennen kuin tajusin sitä itsekään, olin jo matkalla kaupunkiin, josta en tuntenut entuudestaan ketään ja jossa en koskaan ollut käynyt aikaisemmin. 

En vieläkään totu siihen, että kaikkialla on vuoria.

Olen Genevessä siis töissä seuraavat kolme kuukautta. En ole aikaisemmin juuri raottanut työjuttuja blogissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta ajattelin, että miksi ei — ei työ kuitenkaan ole niin henkilökohtaista, etteikö siitä voisi sanallista arkkuaan raottaa. Onnekkaiden sattumien kautta (eli yksi hyvin pohjustettu sähköposti ja oikea ajoitus) seurauksena päädyin harjoitteluun Unicefille, jolla on monen muun YK-organisaation tapaan iso keskustoimisto Genevessä. Työskentelen esimerkiksi yritysvastuun, lasten oikeuksien ajamisen, viestinnän ja kaupunkisuunnittelun parissa.

Dream come true.

Joudun pian muuttamaan, mutta tällä hetkellä makuuhuoneeni ikkunasta näkyy Euroopan korkein vuori Mont Blanc. Sveitsi-stereotypiat ovat totta, sillä kaikkialla on vuoria. Heti lentokentällä mainostettiin kelloja ja rahoituslaitoksia. Sanomattakin on selvää, että kaikki on järkyttävän kallista, eikä samankokoisessa Tampereen kaupungissa varmastikaan ole yhtä kattavaa valikoimaa ökykalliita luksusmyymälöitä kuin Genevessä. Tuntuu hassulta, että pienestä Helsingistä kotoisin olevakin voi tuntea olevansa tuppukylässä. Tosin tuppukylässä, joka sattuu sijaitsemaan Alppien ja Juran välisessä laaksossa järven rannalla. Eli menettelee.

Geneve on kummallinen paikka, sillä täällä puolet asukkaista on ulkomaalaisia. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, sillä kaupunkiin harvoin tullaan pitkäksi aikaa. Piipahdetaan komennukselle hetkeksi, vuodeksi tai neljäksi vuodeksi, kunnes muut maisemat kutsuvat. 

Parasta ulkomailla olossa kuitenkin on se, että siellä oppii todella paljon itsestään.

Kahdessa viikossa olen huomannut, että kaikkeen sopeutuu, nopeastikin. Ystäviä voi löytää, aina. Lopulta koskaan se ei ole niin pelottavaa, kuin alun perin ajatteli.

Share

Pages