Ladataan...
Harharetkiä

Ystävät, on tullut aika myöntää jotakin: en ole ihan niin vastuullinen kuluttaja kuin haluaisin kuvitella olevani. Kohti vastuullisempaa vaatekaappia –sarjassa olen puhunut laadukkaiden materiaalien ja niiden huoltamisen puolesta, kannustanut ostamaan käytettyä ja kirjoittanut vähemmän omistamisen iloista. Kun ajattelee olevansa ”eettinen kuluttaja”, helposti kuitenkin tulee unohtaneeksi, että eettisin vaatevalinta on olla ostamatta yhtään mitään.

Tein listaa vuoden aikana ostamistani vaatteista, ja kurkkua alkoi kuristaa. Käytettyä paljon, toki, ja lempparimerkkien alevaatteita. Kirppishaukkakaan ei kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, että kuka tätä kaikkea tarvitsee. En minä ainakaan! Etenkin kun suurin osa vaatteista roikkuu kaapissa käyttämättöminä toisessa maassa, uuden ostamisen perusteleminen on vaikeaa. Ongelmana ei oikeastaan ole se, että kaappini olisi täynnä huonolaatuisia rättejä, joista en edes pidä. Oikeastaan käytän kaikkia vaatteita, mitä kaapissani on, enkä suunnitellut heti luopuvani mistään. Monet vaatteet ovat olleet käytössä jo vuosia. Kivojakin juttuja voi kuitenkin olla liikaa.

Tärkeintä on, että vaatteisiin käytetty raha ja aika on aina pois jostakin muusta. Ehkä voisinkin viettää vuodesta kuukauden Nykissä minibudjetilla, jos en ostaisi mitään uutta hetkeen. Ehkä lukisin vuodessa enemmän kirjoja. Ehkä oppisin hyväksymään ikävät tunteet sen sijaan, että yritän tilkitä niitä ostoksilla. Tai ehkä en tee näistä mitään, mutta ainakin voin kokeilla!

Tämä ei siis ole mikään minimalismi- tai karsimishaaste, koska tiedän, että kyllästyisin riviin valkoisia t-paitoja. (Miksi pukeutua niin tylsästi, kun maailma on täynnä värejä ja kiinnostavia yksityiskohtia?!) Sen sijaan päätin, että Musla-blogin Kirsikkaa ja Miaa seuraten ryhdyn vaatepaastoon ja olen jouluun asti ostamatta vaatteita. Paastoon kuuluvat myös käytetyt vaatteet. Monesta vuoden loppuun asti paastoaminen ehkä kuulostaa tosi lyhyeltä ajalta, mutta minulle se on pitkä. Takana on jo pari viikkoa, joten olen siis sitoutunut olemaan kantamatta kassalle mitään kolmeen kuukauteen. 

Vaatepaaston taka-ajatuksena ei ole tarkoitus kokea mitään valaistumista, vaan lähinnä pohtia pelkästään omaa kuluttamista. En usko, että konmarittamisen kaltainen yhdysmerkkien vetäminen vaatteiden ja henkisen hyvinvoinnin välille pitää paikkansa. Vaatteet kuitenkin ovat vain tavaroita. Lupaan raportoida, miten käy!

Lähteekö kukaan mukaan?

Sarjan aiemmat osat:

Osa 1: Vastuullisuus vie vararikkoon.

Osa 2: Parhaat dokumentit.

Osa 3: Näin tunnistat laadun (video).

Osa 4: Kannattaako boikotointi?

Osa 5: Vaatekaappi matkalaukussa.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Geneveen lähdön jälkeen elämä on välillä ollut yhtä isoa eksistentialistista kriisiä. Täytin neljännesvuosisadan, valmistuin maisteriksi, aloitin työt uudessa paikassa ja uudessa maassa - kaiken pitäisi siis jotakuinkin olla paketissa, mutta taustalla on kalvanut jonkinlainen sisäänrakennettu ahdistus siitä, että mitä oikein tässä elämässä haluaisin. Nykyinen työsuhteeni on määräaikainen, joten kohta pitäisi taas etsiä uutta työtä ja elämälle suuntaa. On ollut selvää, että nykyinen tilanne on vain väliaikainen, sillä pakkasin vain laukun ja jätin Helsinkiin niin kumppanin kuin asunnonkin.

Pitäisi päättää, haluaisinko palata Suomeen vai jäädä vielä hetkeksi tänne. Entä jos haluaisinkin väitellä tohtoriksi? Hakea diplomaattikoulutukseen? Opiskella Lontoossa? Hakea viestintäalan töitä Suomesta? Olen aina ollut suurien suunnitelmien tyyppi, jolle on vaikeaa sitoutua yhteen pitkäaikaiseen päämäärään. Loputon pähkäilijä! Tietysti tiedostan myös olevani todella etuoikeutettu, koska minulla on vapaus valita, kun niin monella ei ole. Voin myös valita erilaisista hyvistä vaihtoehdoista. Luksusta siis!


Kun olen tuskaillut valinnan vaikeutta, moni on kehottanut minua kuuntelemaan sydäntäni. Että jokin sisimmässä kertoo kyllä, mikä valinta on se oikea. Elämäntaito-opas toisensa jälkeen kehottaa pysähtymään, kuuntelemaan omassa kehossa olevia tuntemuksia, piirtämään unelmakarttoja, listaamaan hyviä ja huonoja puolia. Mutta entä jos sydän ei yksinkertaisesti kerro mitään, tai sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista? Entä jos jatkuva itsetutkiskelu ei tee meistä onnellisempia, vaan ainoastaan ahdistuneita pähkäilijöitä?


Kun tarvehierarkiassa noustaan tarpeeksi korkealle, selkeästi rajautuvien fyysisten ja henkisten tarpeiden (ruoka, juoma, ystävät) jälkeen jäljelle jää paljon hähmäisempiä ja vaikeammin määriteltäviä asioita, kuten itsensä toteuttaminen tai onnellisuus. Omaa identiteettiä pitäisi elää todeksi joka hetki, ja samalla valintojen päälle laskeutuu valtava paino. Työssä pitää voida olla Juuri Minä, sillä se ei ole vain työtä, se on identiteettipeliä. Parisuhde ei ole vain parisuhde, se on Elämäsi Tärkein Ihmissuhde, jonka pitäisi myös olla sitä kaikissa tilanteissa. 

Samaan aikaan olemme irtautuneet normit asettavista yhteisöistä, jotka ovat pakottaneet edelliset sukupolvet selkeästi määriteltäviin laatikoihin ja elämänkulkuihin. Siksi ehkä yritämme katsoa sisäänpäin, olettaen että sieltä löytyisi vastauksia. On pelottavaa ajatus, että sisällämme ei olekaan mitään ääntä, joka kertoo, mihin suuntaan mennä. Kuka sitten?


Olen itse yrittänyt riisua suurelta tuntuvat päätökset identiteetinrakennuksen ja itsensä toteuttamisen painolastista, sillä joskus nyt vaan on päätettävä. Ehkä nyt päätän näin, mutta joskus voin päättää myös toisin, jos se tuntuu silloin paremmalta. Joitakin valintoja ei voi perua ja joskus mielensä muuttaminen voi olla liian myöhäistä, mutta onneksi yhteen elämään mahtuu monta vaihetta. Ja mitä päättääkin, se on luultavasti hyvä valinta. Joskus peliin tulee myös sattuma, joka tarjoaakin yhtäkkiä vaihtoehdon, jota ei tullut edes ajatelleeksi.


Miten te olette ratkaisseet vaikeita valintoja?

 

Aiheesta aikaisemmin:

Mikä sinusta tulee isona?

Itsekkäiden aika?

Miksi "tee mitä rakastat" on huono elämänohje

Olemme unohtaneet, että elämä on isoa sattumaa

 

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Kun olin lapsi, parasta mitä tiesin, oli iltainen satuhetki. Isä tai äiti, usein isä, istuivat sängyn laidalle ja lukivat pikkuveljelle ja minulle milloin Mauri Kunnaksen merirosvosatuja, milloin C.S. Lewisin Narnia-kirjoja tai Roald Dahlia. Muistan monet niistä kirjoista vieläkin. Satuhetket eivät onneksi loppuneet, kun opin lukemaan. En muista enää, kuinka kauan meille iltaisin luettiin, oliko se tunti, vartti tai vain viisi minuuttia. Niinä hetkinä tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Joskus tosin isä nukahti kirja sylissä ennen meitä. Tarinatkaan eivät aina tainneet seurata alkuperäiskäsikirjoitusta, mutta ei sillä ollut väliä. Väliä oli sillä, että vanhemmat olivat läsnä ja uppouduimme kirjoihin yhdessä. Se, että meille luettiin niin paljon ääneen, on varmasti vaikuttanut siihen, miten innokkaasti olen tarttunut kirjoihin myöhemmin.

UNICEF julkaisi juuri tutkimuksen, jonka mukaan joka neljäs kehitysmaassa asuva lapsi ei koskaan vietä vanhempiensa kanssa samanlaisia satuhetkiä tai leikkiaikaa. Heikon lukutaidon periytyminen ei ole ainoastaan kehitysmaiden ongelma, vaan on asiasta huolehdittu Suomessakin. Voisin veikata, että ääneen lukeminen on yksi niistä asioista, jotka luovat kuiluja lasten välille myöhemmin elämässä. Luki- ja oppimisvaikeuksiinkin voi saada apua, jos ne todetaan, mutta positiivista suhdetta lukemiseen on paljon vaikeampi rakentaa myöhemmin. Suomessa on onneksi kehitetty esimerkiksi lukumummi ja -vaari -vapaaehtoishanke, jossa seniorit käyvät kouluilla lukemassa. Lukuhetkiä soisi kuitenkin kaikille paljon, paljon enemmän.

Hesari julkaisi eilen sunnuntaina jutun, jossa todettiin peruskoulusta valmistuvan vuosittain tuhansia nuoria, joiden lukutaito riittää hädin tuskin arkielämästä selviytymiseen. Monella heistä kirjoitustaitokin on viidesluokkalaisen tasolla, kun verrataan opetussuunnitelmaan. Meillä on tottuttu hekumoimaan hyvillä Pisa-tuloksilla, sillä mekaanisesti mitattuna lähes kaikki suomalaiset osaavat lukea. Mutta entä kun lehtijutuista pitäisi lukea muutakin kuin otsikot? Moni huolehtii valeuutisista, mutta ehkä pitäisi ennen kaikkea huolehtia heistä, jotka eivät oikein lue niitäkään.

Kaikkien ei tarvitse lukea Dostojevskeja tai ymmärtää vaikeaselkoisia teoksia filosofiasta. Elämässä pärjää ilman nykyrunoutta ja ehkä jopa kirjoja ylipäätään. Arjesta voi tulla hankalaa, jos Kelan lomakkeista tai sähköposteista ei meinaa selvitä. Vaikka työpaikalla ei tarvitsisikaan kirjoittaa selontekoja tai raportteja, Suomessa koko yhteiskunta rakentuu sille ajatukselle, että kaikki osaavat lukea. Demokratiakin toimii paremmin, kun jokaisella on mahdollisuus ottaa asioista selvää. Se onnistuu useimmiten lukemalla. Selvästikään lukutaitoa ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Se on kykyä sanallistaa omia kokemuksia. Maailmaan mahtuu siis paljon ihmisiä, joiden kokemuksia ei koskaan välttämättä pueta sanoiksi. 

Joskus olisi hyvä julkisessa keskustelussakin ottaa askel taaksepäin. Sen sijaan, että kysytään, miksi luetaan vain valkoisten miesten kirjoittamia kirjoja (toki tärkeä kysymys), vielä tärkeämpää on selvittää, miksi ei lueta ollenkaan. Jos A4-pituisen tekstin lukeminen tuntuu haastavalta, en yhtään ihmettele, miksi monesta feminismin tai muun poliittisen keskustelun akateemisväritteinen kieli ja käsitteistö tuntuvat vierailta. Meidän pitäisi pystyä puhumaan tavalla, joka tuntuu kaikista lähestyttävältä. Kukaan ei halua tuntea itseään tyhmäksi, mutta juuri sitä juuri monimutkainen ja vaikeasti lähestyttävä kieli tekee.

Hesarin jutussa lukutaitotutkija Sari Sulkunen toteaa, että arvokkainta, mitä lapselleen voi antaa, on rikas kielellinen vuorovaikutus. Sitä voi ruokkia vaikkapa niillä illan satuhetkillä. Mutta miten tukea vanhempia lapsen lukutaidon kehittämisessä, jos vanhemmilla itselläänkin on ollut lukemisen kanssa hankaluuksia? Tai entä jos lapsella on lukivaikeuksia, jotka eivät iltasaduilla parane? Syyllistäminen ei johda mihinkään. Samalla pitäisi päästä eroon mielikuvasta, jossa lukeminen on vähän elitistinen, korkeakoulutettujen harrastus. 

Share

Pages