Ladataan...
Harharetkiä

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Näin helmikuussa Minna Canthin nimeä kantavan näytelmän Kansallisteatterissa. Olen muutenkin käynyt aika paljon teatterissa viime aikoina, se jotenkin saa pysähtymään paikoilleen silloin, kun telkkarin katsominenkin tuntuu tuskalta ellei välillä räplää kännykkää. Näytelmässä oli kieltämättä aika paljon kaikkea, mutta näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja ennen kaikkea muistin taas, minkälainen bosslady Minna Canth oli. Ihan uskomattoman voimakastahtoinen ja rohkea tavalla, joka herättäisi kunnioitusta vielä nykypäivänäkin. Canth oli intohimoinen, periaatteellinen ja rohkea, mutta jostain syystä tuntuu, että usein hänet esitetään vihaisena täti-ihmisenä (vaikka tädeissä ei sinänsä olekaan mitään vikaa, päin vastoin).

Ei ollut helppoa Minnalla. Kuvakaappaus täältä

Nykyään Canthia sentään luetaan kouluissa ja saipa hän oman liputuspäivänkin — mutta siinäkin meni yli sata vuotta. Kovin usein historia tuntuu pyyhkivän sivuun tärkeitä naisia, kuten vaikka vastikään ilmestynyt Hidden Figures -leffa osoittaa. Että kuulennosta muistetaan vain Neil Armstrong ja Buzz Aldrin. Yhdysvaltojen perustajaksi on joskus sanottu perustajaisä John Adamsin puolisoa Abigail Adamsia, niin tärkeä hahmo ja neuvonantaja hän oli. Vähän aika sitten en edes tiennyt, kuka Helvi Sipilä on! Hän esimerkiksi perusti nykyään UNWomenina tunnetun YK-järjestön. 

Miten tällaiset asiat tuntuvat aina unohtuvan? Usein feminismin parissa syntyy kuva, jossa kaikki pitää ikään kuin rakentaa aina alusta. Tai sitten laajemmin yhteiskunnassa tuudittaudutaan siihen uskoon, että kaikki mikä on saavutettu, on myös pysyvää. Naispuolisten vaikuttajien teot kytketään usein osaksi jotain naisten tai feminismin historiaa. Ikään kuin naisille tarvittaisiin joku erityinen historiankirjoitus, jolle ei ole tilaa historiankirjoissa tai muistolaatoissa. On naisten tai vähemmistöjen oikeuksia, ei ihmisoikeuksia.

Unohdan itsekin nimiä, ja osittain ehkä voin syyttää itseäni myös laiskuudesta tutustua historiaan. Samalla unohtuu sekin voimaannuttava (tai turhauttava) ajatus, että niin moni on tehnyt tämän jo aikaisemmin. Kyllä vaan itsevarmuus ja luottamus omiin mahdollisuuksiin nousee kohisten, kun tajuaa, että joku onnistui siinä tyyliin 1700-luvulla. Huh!

 

Siksi mun mielestä olisi kiva kuulla, kuka mielestäsi on historiassa ihan liian vähän huomiota saanut bosslady? Kerro kommenteissa!

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Tiesittekö, että Suomen työmarkkinat ovat EU-alueen kärkeä, kun mitataan alojen sukupuolittuneisuutta? Toisin sanoen Suomessa naiset ja miehet hakeutuvat keskimääräistä hanakammin eri aloille.

Tämä nousi mieleen, kun luin tänään julkistettua vuosittaista Nuorisobarometria, joka on nuorista kiinnostuneelle yhteiskuntatieteilijälle tietysti ihan ykkösjuttu. Koska jos haluaa tietää, miltä tulevaisuus näyttää, kannattaa kysyä nuorilta.

Ei sillä, kuulunhan itsekin vielä barometrin tutkimuksen kohteena olevaan ikäryhmään, 15-29-vuotiaisiin.

Tämän vuoden barometrissa Mia Teräsaho ja Miina Keski-Petäjä kirjoittavat, että nuortenkin toiveammatit ovat yhä sukupuolen mukaan eriytyneitä. Alojen sukupuolittuminen ja miesten suurempi osuus yksityisen sektorin työpaikoilla ovat suurin syy sukupuolten välisiin palkkaeroihin. Jakautuminen eri aloille ei ole juurikaan lieventynyt viime vuosikymmeninä, joten sukupuolten välinen palkkaerokin jää kuromatta umpeen. 

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Mutta eihän sukupuolittuneisuus ole ongelma, joku voi sanoa. Hakeutukoot kuka vaan sille alalle, jolle luonnostaan haluaa!

Mutta se ei välttämättä ole ihan niin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työmarkkinoiden jakautuminen vaikuttaa paitsi palkkoihin, myös siihen, miten paljon resursseja on käytettävissä. Vuonna 2015 naiset suorittivat 88 prosenttia terveys- ja hyvinvointialan tutkinnoista ja 84 tietojenkäsittelyn alalta valmistuneista oli miehiä. Pulaa työntekijöistä on niin hoiva- kuin rakennusalallakin, mutta kenet rekryät, kun miehistä ei löydy innokkaita lähihoitajia eikä naisista halukkaita raksalle? Joillakin hyvin naisvaltaisilla aloilla, kuten kulttuurin ja viestinnän parissa, ei taas ole töitä kaikille halukkaille. 

Olisi parempi, jos emme kaikki hakeutuisi samoille aloille, eikö? Sitten ei olisi massoittain kuntia, joissa on paljon enemmän nuoria miehiä kuin nuoria naisia. Ei tarvitsisi aina valittaa nirsoista naisista Hesarin mielipidepalstalla. Joustavammista asenteista ja työmarkkinoista hyötyisivät varmasti kaikki.

Monet ennen miesvaltaiset alat, kuten lääke- ja oikeustiede, ovat viime vuosina "naisistuneet", mutta samaan aikaan myös kyseisten ammattien sisällä tapahtuu sukupuolittumista: naisista tulee lastenlääkäreitä ja miehistä kirurgeja.

Toiseksi, Suomessa yritysjohtajana on poikkeuksellisen usein ihminen, jolla on tekniikan alan koulutus. Sisäänrakennetut asenteet siitä, minkä alan ihminen sopii johtajaksi, vaikeuttaa naisten nousua pomoiksi, sillä he harvemmin opiskelevat teknisiä aloja. Se, pitäisikö johtajuutta ajatella muidenkin kuin insinöörien osaamisalana, vai pitäisikö naisten hakeutua opiskelemaan teknisiä aloja, onkin sitten toinen kysymys. Niin, miehet kun nousevat pomoiksi todennäköisemmin myös naisvaltaisilla aloilla. Nuorisobarometrin tulosten perusteella miehet haluavat yhä naisia useammin pomoiksi, mutta ei ero ole mitenkään valtava. 

Kolmanneksi, ainakin itse uskon, että paras työpaikka ja parhaat ideat syntyvät silloin, kun porukassa on mukana eri ikäisiä tyyppejä - ja eri sukupuolia edustettuna. Työpaikastakin tulee muuten kaikukammio, jossa kaikki ovat samaa mieltä kaikesta. Eihän silloin synny hyviä ideoita, kun ei altistu toisenlaisille näkemyksille ja kokemuksille!

Mutta asenteet istuvat tiukassa. En koskaan itsekään haaveillut vaikka koodariksi ryhtymisestä, enkä edes harkinnut hakevani opiskelemaan teknistä alaa, vaikka koulussa rakastin matikkaa. Siksi tarvitaan yhä enemmän esimerkkejä siitä, että voimme kaikki tehdä myös toisin - ja tämä koskee miehiäkin. Tarvitaan esimerkkejä miehistä lastentarhaopettajina ja naisista paperitehtaan johdossa. Työpaikkojen pitäisi karistaa seksistiset asenteet ja mielikuvat. Sillä kaikista voi olla sukupuolesta riippumatta hoivaajiksi, rakentajiksi tai piinkoviksi pomoiksi.

Mistä ammatista haaveilit nuorena? Toteutuiko se? Kerro kommenteissa!

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Samaan aikaan kun televisiossa jaettiin Oscar-palkintoja, HBO esitti Girls-sarjan uusimman jakson. Yhteensattuma oli lähes liian täydellinen: jakso käsittelee seksuaalista häirintää ja hyväksikäyttöä tavalla, joka on ehkä sarjan historian parhaimmistoa.

American Bitch -jaksossa päähenkilö Hannah on kutsuttu kuuluisan kirjailijan kotiin. Kutsun syy: räväkkä blogipostaus, jossa Hannah syyttää kirjailijaa nuorten naisopiskelijoiden hyväksikäytöstä kirjan julkaisukiertueella. Ja kas, jakson nimikin viittaa Philip Rothiin, jonka kirjallisuutta on kritisoitu seksismistä.

Jakso käsittelee todella hyvin sitä, miksi vallan väärinkäyttöä on niin vaikea nähdä ja niin vaikea ymmärtää. Samalla pureudutaan etenkin sosiaalisen median ongelmiin: huhupuheista tulee totuuksia, jotka alkavat elää omaa elämäänsä. Hannah huomaa, miten kirjailijan puhe omista heikkouksistaan ja julkisuuden tuoma aura tekevät vaikutuksen. Entä jos kyseessä onkin suuri väärinkäsitys? No, tässä tapauksessa huhut osoittautuvat tosiksi.

Miten tämä liittyy Oscareihin? Paljonkin. Kun Casey Affleck voitti Oscarin parhaasta miespääosasta, Mia kysyi Lilyn toimituksen blogissa ihan syystäkin: saako seksuaalisesta häirinnästä syytetyn tai siihen syyllistyneen henkilön taiteesta tykätä? 

Yritin vastata joskus, mutten osannut.

Kyse on muustakin, kuin taiteen arvottamisesta. Kyse on myös siitä, kenen tekoja olemme valmiita katsomaan sormien läpi. Hollywood on täynnä kuuluisia miehiä, joiden teot tai huono käytös on painettu villaisella. Oscareissa palkintoja kahmi myös Mel Gibson, joka on esimerkiksi uhannut tappaa puolisonsa. Eikä aina tarvitse edes matkustaa meren yli, kuten Axl Smithin Haippirinki ja salakuvaaminen osoittivat.

Casey Affleck toki joutui rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan (tai toisin sanoen sovitteli tekonsa tuntemattomalla rahasummalla), vaikka pääsikin vähällä. Toisin kävi esimerkiksi Nate Parkerkille, joka Oscar-ehdokkuuden kynnyksellä sai syytteet seksuaalisesta häirinnästä ja muuttui Hollywoodin kultapojasta hylkiöksi yhdessä yössä.

Useimmiten valta-asetelman väärinkäyttö ei täytä varsinaisia rikoksen tunnusmerkkejä – puhumattakaan siitä, että tapahtunut rikos tulisi koskaan ilmi. Valta on kavalaa siksi, että se on usein niin näkymätöntä. Kun vallan epätasapainoon yhdistetään vielä julkisuuden tuoma aura, ollaan harmaalla alueella. 

Kyse ei ole vain taiteesta myös siksi, että mitä kuuluisammiksi ja suositummiksi tekijät tulevat, sitä kauemmaksi rikosseuraamusten ulottumattomiin he karkaavat. Ilmiantamisesta tulee uhreille entistäkin suurempi riski, kun se voi paitsi pilata oman uran, myös vaarantaa muiden tekijän kanssa työskentelevien toimeentulon. Muodostuu kulttuuri, jossa naisten on ensiarvoisen tärkeää "sopeutua" seksistiseen puheeseen ja käytökseen, eikä toteuttaa omaa taiteellista visiotaan. Käy kuten pelialalla: naiset jäävät pois.

Joskus huhupuheet ovat huhupuheita, ja jokaisella on oltava mahdollisuus myös anteeksipyyntöön. Kuitenkin joka kerta, kun jonkun taiteellinen visio tai ”näkemys” nostetaan arvokkaammaksi kuin uhrien kokemukset, valitsemme, mikä tarina on tärkeä. Seksismin ja hyväksikäytön sivuuttaminen ruokkii sitä ikivanhaa kaavaa, jossa taide on aikuisten, valkoisten miesten temmellyskenttä. Taiteessa jopa hyväksikäyttäjä on useimmiten parempi vaihtoehto kuin nainen.

Kuten tässä Ellen jutussa kirjoitetaan:

 By endlessly forgiving and validating abusive men, we tell women that the abuse they suffer is less important than some white guy's right to get his point of view across. We lose those women's stories, and their art, because we've told them they don't count.

Share

Pages