Ladataan...
Harharetkiä

Kun olin lukiossa, korkokengät olivat kovassa huudossa. Klompsottelin itsekin epämukavissa stiletoissa kouluun, kun maassa oli vielä lunta. Jokainen tottunutkin korkokengillä kävelijä tietää, miltä käveleminen tuntuu, kun on seisonut koroissa tuntikausia: päkiöihin sattuu niin paljon, että mielummin ei liiku yhtään mihinkään. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin korkojen vaihtaminen kulahtaneisiin hätäballerinoihin narikassa matkalla kotiin.

Totesin, että saa riittää. Elämä on liian lyhyt ja käveleminen liian mukavaa.

Miesten pukeutumista määrittelee mukavuus. Jopa frakissa voi juosta, tehdä kärrynpyörän, hypätä pyörän selkään ja pelastaa maailman. Koska pyöräilen töihin joka päivä, hermostun yhä useammin siitä, miten monet rytkyni eivät sovi juuri muuhun kuin kävelemiseen ja istumiseen. Hameet ovat liian lyhyitä tai liian pitkiä, liian tiukkoja tai liian liehuvia; lahkeet tarttuvat ketjuihin, kengät eivät pidä polkimilla. Ohitse viilettävillä pukumiehillä ei vaikuta olevan liikkumisen kanssa mitään ongelmaa.

Työelämässä naisiin kohdistuu edelleen paineita näyttää tietynlaiselta, etenkin mitä enemmän työnkuva kuuluu kategoriaan "siisti sisätyö". Lisäksi tutkimusten mukaan korkokenkiin pukeutunut nainen saa tuntemattomilta miehiltä ystävällisempää kohtelua. Kun PwC:n vastaanottovirkailija Nicola Thorp tuli töihin ilman korkoja, hänet lähetettiin kotiin. Suivaantuneena Thorp aloitti adressin, joka vaatii korkokenkien edellyttämisen kieltämistä. Korkokenkäpakko on myös Cannesin elokuvajuhlilla, jonka punaiselta matolta matalakorkoisiin kenkiin pukeutuneita naisia on passitettu kotiin. Se, että tällaisesta asiasta täytyy käydä keskustelua vielä 2010-luvulla, tuntuu absurdilta.

Mielikuva, jossa jakkupukunainen potkaisee kotioven suljettuaan kengät jalastaan ja huokaisee helpotuksesta, on voimakas. Korkokengät ovat pakottava uniformu, mutta kotona saa näyttää siltä, miltä haluaa. Silti koroissa kävelemistä tai niihin pukeutumista pidetään usein edelleen jonkinlaisena naiseuden merkkipaaluna: katsokaa vaikka House of Cardsin Claire Underwoodia, jonka kunnianhimo ja itsekuri materialisoituvat korkokenkiin ja istuviin kotelomekkoihin. Voimakas nainen johtaa maailmaa, mutta tekee sen korot jalassa. Hän ei ole ainoastaan pätevä ja älykäs, vaan myös miesten katseiden kohde. Hän on niin vahva, ettei edes vaatteiden ilmiselvä epämukavuus ole este. Hän ei ole mukavuudenhaluinen tai ssähtänyt.

Mukaviin kenkiin ja pukuihin pukeutuvasta vahvasta naisesta tulee helposti täti-kategoriaan lokeroitu äitihahmo, Muumimamma, jonka ulkomuodolle naureskellaan mediassa. Katsokaa vaikka, miten Angela Merkelin, Tarja Halosen tai Hillary Clintonin tyyliä on käsitelty. Naisena ei voi irtisanoutua tyyliä ja sukupuolta käsittelevistä keskusteluista. Mitä tahansa puet, se on kannanotto. Kyseessä on tyypillinen tilanne, jossa nainen häviää, jos ei pukeudu korkokenkiin, mutta toisaalta häviää myös pukeutumalla niihin. 

Feministinä kannatan vapautta valita, ja on sanomattakin selvää, että on okei tykätä korkeista koroista. Silti olen innoissani siitä, että kauppojen hyllyillä matalat kengät ovat korvanneet korkkarit ja mummopikkarit sivuuttaneet narulaput. Vaikka kuinka paljon koroilla kävelemistä harjoittelisikin, ne jalassa ei voi tehdä mitä tahansa. Tuntuu, että kengät hallitsevat minua, enkä minä kenkiä.

Enkä halua, että vaatteet määrittelevät sitä, miten voin toimia maailmassa.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Kun viime vuonna asuin Pariisissa, uusia juttuja kohdatessani ajattelin aina, minkälaista elämää eläisin jos jäisin sinne pysyvästi. Mihin kahvilaan tulisin uudestaan? Millä alueella haluaisin asua? Minkälaisen maton hankkisin kuviteltuun ullakkoasuntoon, jonka perinteisten paperinohuiden ikkunoiden takaa kuuluisi roska-autojen, yöllisten juhlijoiden ja auton torvien ääni?

Geneveen en ole rakastunut kuten Pariisiin, mutta kyllä täälläkin ajan saa kulumaan. Tiedän jo, mistä saa parhaat (ja edulliset) falafel-rullat, missä on paras uimapaikka ja minne vien kengät huoltoon. Sellaisia pieniä asioita, jotka saavat vieraan kaupungin tuntumaan vähän enemmän kodilta. Kuvittelen, että muuttuisin täällä varmaankin vuoristoilmasta nauttivaksi ulkoilmaihmiseksi, joka pukeutuu loafereihin (kyllä, menin ja ostin loaferit, vaikka vannoin, etten ole loafer-ihmistyyppiä).

Parasta ulkomailla olemisessa on se, että yhtäkkiä tajuaa, miten monenlaista elämää tässä maailmassa voi elää, ja vielä pitää niistä erilaisista todellisuuksista yhtä paljon ja kokea ne omikseen. Vaikka Suomessa voi olla tyytyväinen moniin, moniin asioihin, on avartavaa huomata, että jossakin muualla jokin asia onkin paremmin. Hyvää elämää voi elää Suomen rajojen ulkopuolellakin, vaikka meillä onkin ilmainen päivähoito ja maksuton koulutus (joiden soisi toki olevan muuallakin). Vaikka olen aina pitänyt itseäni (vähän leuhkastikin ehkä) avarakatseisena tyyppinä, on minullekin tyypillistä tuudittautua sellaiseen "Suomessa kaikki on paremmin" -nationalismiin. Samalla sitä on tullut hakanneeksi kiveen oman tavan olla ja elää, ikään kuin ei edes voisi tehdä toisin.

Joskus ajattelin, että ulkomailla työskentely olisi jotenkin ajatuksen tasolla hauskaa, mutta josko sitä nyt kuitenkaan oikeasti uskaltaisi, ainakaan pysyvästi. Niillä on siellä kuitenkin outo hierarkia, vaikeaselkoinen organisaatiokulttuuri, kielimuurit tai vähintäänkin huono internet-yhteys ja liikaa byrokratiaa. Sitten sitä menee paikan päälle toteamaan, että ei se nyt niin kovin erilaista ollutkaan, ainakaan täällä päin maailmaa. Tai jos onkin, niin siihenkin tottuu.

Nyt pitäisi siis kaiken muun elämän suunnan lisäksi keksiä, minne sitä oiken suuntaisi seuraavaksi!

Postauksen kuvat ovat kuvankauniista Annecysta Ranskan puolella. Suosittelen käymään, jos liikkuu näillä kulmilla! Maailman parasta jäätelöä saa Glacier des Alpesta.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Joka aamu pyöräilen Ranskan rajan yli Sveitsin puolelle töihin. Rajan ylityksen huomaa ainoastaan siitä, että tien varrella seisovat vartiointikopit, joiden edessä joskus käyskentelee jokunen vartija. Muussa tapauksessa maiden välinen raja on lähinnä kuviteltava siihen, missä se on. Sitä ei näe, eikä se Schengen-alueen sisällä vaikuta EU-kansalaisen elämään juuri nimeksikään. Minäkin läksin tänne, ilmoittamatta asiasta virallisesti kenellekään muulle kuin vakuutusyhtiön asiakaspalvelijalle.

Suomi liittyi EU:hun pian sen jälkeen kun synnyin. Euro-ajassakin olen elänyt pidempään kuin ennen sitä, vaikka muistankin, että Italiassa oli liirat ja Ranskassa frangit. Euroopan vapaa liikkuvuus ja tunne siitä, että maailma on olemassa oman valtion rajojen ulkopuolellakin, on vahvasti vaikuttanut siihen, minkälaisena maailman nykyään näen ja minkälaisessa maailmassa haluaisin elää. Toki siihen vaikuttaa myös se, että hyväosaisena suomalaisena olen aina voinut matkustaa, lähteä vapaaehtoisesti ja tutustua maailmaan turvallisesti. 

Kaikista ei kuitenkaan tunnu siltä, että muu maailma olisi tutustumisen arvoinen. Vaikka haluaisin välttää kahtiajakokeskusteluun osallistumista (aina asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisesti jaoteltavissa), tuntuu, että Euroopassa ja maailmassa muutenkin on eletty jo pitkään kahdessa todellisuudessa. Yhdessä avoimet rajat ja rajattomat mahdollisuudet ovat positiivisia asioita. Siihen maailmaan kuuluvat au pair -keikat, ulkomailla opiskelu ja työskentely, reppureissaaminen, Interrail-matkat, kielikurssit, kansainväliset kaupungit, vaihto-opiskelu tai ihan vaan kiinnostus muita ihmisiä ja kulttuureita kohtaan. Toisessa avoimet rajat ovat syy kaikkeen siihen, mikä maailmassa on vikana: työpaikkojen katoamiseen, palveluista leikkaamiseen, "islamisaatioon" tai "perinteisten arvojen" murtumiseen. Siihen maailmaan kuuluvat kansallismielisyys, rajojen sulkeminen ja ihmisten kansallisuuden tai etnisyyden näkeminen identiteetin perustavanlaatuisimpana tekijänä.

Siinä toisessa todellisuudessa änestettiin juuri Jussi Halla-aho perussuomalaisten puheenjohtajaksi, ja samaan syssyyn myös huolella mediassa sekoilevat maahanmuuttokriitikot Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen. Odotettavissa siis on, ettei "maahanmuuttokriittistä" rasistista puhetta perussuomalaisten suunnalta tuskin tuoteta ainakaan aiempaa vähemmän, kun perussuomalaiset siirtyy puolueena kohti entistä äärioikeistolaisempaa meininkiä. En vieläkään ole onnistunut hahmottamaan, mistä tällainen nationalismi kumpuaa. Eiralaisen tohtorin kohdalla se ei selvästikään kumpua huono-osaisuudesta.

Ei globaalissa maailmassa eläminen pelkkää auvoa tietenkään ole. Kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin prosesseihin liittyy riskejä ja ongelmia. Globalisaatiossa on myös häviäjiä, mutta ne suurimmat häviäjät eivät välttämättä ole ne, joiden työt katosivat Kiinaan. Eniten globalisaatiossa häviävät ne, jotka pääsevät kaikkein vähiten nauttimaan sen hedelmistä, mutta kantavat kaikkein raskaimmat seuraukset, kuten Itä-Afrikassa nyt nähdään. Sen sijaan tuntuu pelottavalta, että globalisaatiota ovat kaikkein innokkaimmin tilkitsemässä ne, jotka ovat siinä kaikkein eniten voittaneet, eli Eurooppa ja Yhdysvallat. Suomikin on malliesimerkki maasta, joka nousi kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi avautumalla ulos maailmaan. Silti jopa joka neljäs suomalainen olisi valmis äänestämään maahanmuuton vastustamiseen keskittyvää puoluetta.

Kovin avomielisesti ei ulkomaalaisiin suhtauduta Sveitsissäkään, vaikka tämäkin maa menestyy juuri globalisaation ja kansainvälistymisen ansiosta. Viimeksi vuoden 2015 vaaleissa maahanmuuttokriittinen SVP keräsi lähes 30 prosenttia äänistä, tosin äänioikeuttaan käytti alle puolet sveitsiläisistä.

Se tuntuu nurinkuriselta: me, joille maailma todella on auki (koska kaikille se ei sitä ole), käännymme kaikkein innokkaimmin sisäänpäin. Samalla unohtuu se, miten poikkeuksellista ja hienoa on se, että voin vain kävellä maasta toiseen. Sitä pitäisi vaalia! Eurooppa on muuttunut maailman tuhoisimpia konflikteja nähneestä ja jatkuvasti keskenään sotineesta maanosasta rauhan tyyssijaksi yhteistyöllä, mutta kaikki se on niin helppo unohtaa. Samoin kuin se, että uutta harvoin syntyy, kun erilaiset ajattelutavat ja ihmiset eivät kohtaa.

Joskus kuitenkin henkiset muurit tuntuvat olevan vielä vaikeampia kaataa, kuin fyysiset.

Juttuun mitenkään liittymättömät kuvat ovat Geneven kasvitieteellisestä puutarhasta — yksi lempparipaikkojani täällä!

Share

Pages