Ladataan...
Harharetkiä

Kirjoitin vähän aika sitten siitä, miten varmistetaan, että metoo-kampanja oikeasti myös johtaa muutokseen. Suomessa asiaan reagoitiin eduskunnassa ”vakavalla keskustelulla”. No, keskustelun vakavuuden voi päätellä siitä, että tauolla humalassa kansanedustaja Veera Ruohoa ahdistellut Teuvo Hakkarainen sai puolueeltaan ”vakavan varoituksen”. Paljon puhetta vakavuudesta, joka ei kuitenkaan näytä johtavan mihinkään.

Olen kyllästynyt siihen, että on itsessään muka tärkeää, että asiasta sentään keskustellaan. Ahdistelusta puhuminen on tietenkin tärkeää, koska ongelmiin ei puututa ellei niistä keskustella avoimesti, mutta puhe on pelkkää puhetta, ellei se muutu sanoista teoiksi.

Olen itsekin törmännyt tyyppeihin, joiden asiatonta toimintaa on selitelty sillä, että ”ne nyt vaan on sellaisia”, olivat he sitten sovinistisia ja seksuaalisväritteisiä juttuja nuorille naisille laukovia setämiehiä tai humalassa naisia käpälöiviä pomoja. Seuraa paljastus: asiattomuus ei ole luonteenpiirre, se on huonoa käytöstä. Asiattoman käytöksen selittely humalatilalla tai persoonallisuudella on juuri sellaista ahdistelun luonnollistamista, joka pitää huolen siitä, ettei siitä päästä mihinkään.

Koko ahdistelukeskustelua on Suomessakin leimannut se, että asiasta tehdään ihan turhaan liian monimutkainen, kun oikeasti kyse on ihan yksinkertaisista perusasioista.

Virheitä tietysti tapahtuu kaikille, mutta toistamalla kerta toisensa jälkeen samoja mantroja siitä, miten jotkut

a. nyt vain eivät osaa hillitä itseään,

b. eivät osaa kunnioittaa toisten rajoja, koska ahdistelun ja flirttailun välinen raja on ”veteen piirretty viiva” tai

c. olivat humalassa,

johtaa siihen, että asiattomuuksista selviää jatkossakin puolivillaisella anteeksipyynnöllä. Siitä on vielä pitkä matka sellaiseen maailmaan, jossa ahdistelu ei ole missään tilanteessa OK.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Kun tapaan uusia tyyppejä, yksi vakkarikysymyksistäni on: "Missä maailman kaupungissa haluaisit asua, jos voisit vapaasti valita?" On kiinnostava kuulla, minkälaisista paikoista ihmiset haaveilevat. Minkälaista elämää haluaisit elää? Mitä asioita pidät kotikaupungissasi tärkeinä? 

Täydellistä kaupunkia tuskin on olemassa. Aina on jotain, minkä voisi muuttaa: kalliit vuokrat, ruuhkat, kitsas kulttuuritarjonta, hintavat ravintolat, surkea sää, vähäiset viheralueet tai olemattomat pyörätiet. Nykyisessä kotikaupungissani (tai toisesta niistä) Genevessä kaipaan etenkin kulttuuria, terasseja, kiinnostavia kirppareita ja halpaa ruokaa.
 
Haavekaupunkeihin liittyy monia mielikuvia siitä, minkälainen tyyppi sitä olisi kussakin ympäristössä. Käytännössä uudessa kaupungissa eläminen usein on kaukana haavekuvista, mutta ainahan sitä voi unelmoida. Tässä tulee oma top 5 -listani, kerro sinä omasi kommenttiboksissa!
 

New York

Tämä tulee tuskin kenellekään yllätyksenä, olenhan kirjoittanut Nyki-kuumeestani aikaisemminkin. Kaupunki on stressaavuudessaan kuulemma ihan omaa luokkaansa, mutta silti siinä on sitä jotakin, johon ei törmää muualla. 
 
Miinusta? Jatkuva muutos, sosiaalisen elämän mahdollinen pintapuolisuus, vuokrat ja se, että luultavasti alkaisin stressata (entistä) enemmän.
 

Pariisi

Pariisissa olen oikeasti asunutkin, tosin vaan hetken. Kaupungista voisin ottaa mukaani terassikulttuurin, tyylin ja (joskus raivostuttavan) hälläväliä-asenteen. Pariisi on monikulttuurinen kaupunki, jolla on voimakas oma ääni. Siellä on historian tuntua, jota New Yorkin kaltaisissa uudemmissa, jatkuvasti muuttuvissa kaupungeissa ei ole.
 
Miinusta? Korkeat vuokrat, täpötäydet metrot ja se agressiivinen hälläväliä-asenne. Ja se, että alkaisin todennäköisesti tupakoida.
 

Kööpenhamina

Jos minulta kysytään, Pohjoismaiden ykkönen ei ole Tukholma, vaan Köpis. Parasta kaupungissa ovat ne kuuluisat pyörätiet, tyylikkyys ja suomalaisesta kotoisalta tuntuva meininki. 
 
Miinusta? Sää, kuulemma paikallisiin tutustumisen vaikeus ja se, että tanska on käsittämätön kieli.
 
Tokio
 
Seuraa paljastus: nuorempana olin kovan luokan Japani-fani. Opiskelin kieltä, matkustin maahan ja seurasin paikallista populaarikulttuuria. Innostus taittui lukioiässä, mutta edelleen Japani kiehtoo. Haluaisin joskus asua maassa, joka on monella tapaa erilainen kuin se, mihin olen tottunut. Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirja sytytti teini-iästä asti vaalimani ihastuksen uudestaan. En muuttaisi Tokioon loppuiäksi, mutta kokemisen arvoinen se silti olisi, varmasti.
 
Miinusta? Japaniin on kuulemma ulkkarina vaikea sopeutua, ellei puhu kieltä. Kulttuurishokki olisi luultavasti voimakkaampi, eikä työkulttuurissakaan ole kehumista etenkään hierarkioihin tottumattomalle suomalaiselle. Kaupunki voisi siis tuntua kovin vieraalta pidemmän päälle!
 

Helsinki
 
Vanha kunnon Stadi, kotikaupunki, tuttu ja turvallinen. Helsinkiä voi monella tapaa kutsua stereotyyppisesti "sopivan kokoiseksi kaupungiksi". On kaikkea: meri, kulttuuria, pikkubaareja, kivoja kirppareita ja etenki kaverit ja läheiset lähellä. Helsinki on koti, jossa tunnen olevani osa ympäröivää kaupunkia.
 
Miinusta? Kaiken kalleus, sää ja se, että Helsinki ON jo tuttu ja turvallinen. Kotoinen ympäristö ei haasta eikä opeta, se on kuin turvapeitto - ja juuri siksi kaipaan sinne, vaikkei pysyvä paluu olekaan ihan heti edessä.

Share

Ladataan...
Harharetkiä

Lokakuussa lupasin, että olen jouluun asti ostamatta mitään uutta. Nyt ollaan hyvin matkalla kohti joulua, ja paastoa on takana kolmisen kuukautta.

Miten paastoaminen sitten sujui? Aluksi hyvin, kunnes marraskuisella Berliinin-reissulla iskin vintagekaupan ikkunassa silmäni laukkuun, jota olin ihaillut kaukaa jo useamman vuoden (tekosyy). Astuin sisään, ja ostin sen. Tuosta noin vain. 

Seuraavan kerran repsahdin, kun kiertelimme Genevessä käymässä olleen kaverini kanssa kaupungin ehkä noin viidessä käytetyn tavaran liikkeessä. Karsimisinnossani en tietenkään ollut pakannut mukaan pikkujouluvaatteita, joten ostin juhlavat samettihousut (taas tekosyy).

Ärsyttää! Vaikka ostinkin vain käytettyä, en silti onnistunut pysymään tärkeimmässä lupauksessani olla ostamatta yhtään mitään. Kolmesta ja puolesta kuukaudesta kaksi meni  mallikkaasti. Sitten onnistuin taas keksimään uusia tekosyitä, kun joka päivä samoihin vaatteisiin pukeutuminen alkoi tuntua tylsältä, ja omista mielihaluista kieltäytyminen stressaavan työn ja marraskuun pimeyden keskellä epämukavalta.

Uskon silti, että lakosta (tai no, ollaan rehellisiä, lakon yrittämisestä) oli hyötyä. Olen jo muutaman vuoden ollut tarkka siitä, mitä ostan, mutta etenkin kirppareiden kiertelystä on joskus vaikea kieltäytyä.

Muutamia huomioita lakon ajalta:

1. Saan tavaroiden ostamisesta mielihyvää ja palkitsen ostamisella itseäni.

Olen sitä ihmistyyppiä, joka helposti turhautuneena, väsyneenä tai yksinäisenä tai ison projektin päättyessä helposti perustelee ostoksia itselleen siten, että on ansainnut ne tai tarvitsee pientä piristystä. Ostamisen aiheuttama mielihyvä ei kuitenkaan ole paras tapa käsitellä vaikeita tunteita. Ennemmin kannattaa vaikka soittaa äidille.

2. Houkutuksilta on helpompi välttyä, kun keksii muuta tekemistä. 

On helppo kieltäytyä jostain, jonka olemassaolosta ei edes tiedä — se ei oikeastaan edes tunnu siltä, että pitäisi luopua jostakin. Sen sijaan on huomattavasti vaikeampaa kävellä ulos ihanasta pikkuliikkeestä ilman, että ainakin iski silmänsä johonkin kivaan juttuun. Myös some, blogit ja naisten lehdet ovat TÄYNNÄ vinkkejä hankkia milloin mitäkin uutta päällepantavaa. Pahimpia? Sellaiset ihanat kuvakollaasit, joissa mennään jonkun tyylikkään tyypin kotiin. Yritän jatkossa vältellä kauppojen kiertämistä, ja lisäksi olen vähentänyt blogien lukemista, lakkauttanut monen verkkokaupan sähköpostilistat ja siivonnut Instagramistani ostamiseen yllyttävät tilit.

Erityisen vaikeaa houkutuksista on kieltäytyä matkoilla. Lounasviinin pehmittämät aivot, korttia vinguttamaan kehottava matkaseura ja "osta nyt tai se jää saamatta" -tilanteet johtavat lähes automaattisesti siihen, että jotain lähtee mukaan. En haluaisi aina olla se tyyppi, joka matkoilla vain kiertelee kauppoja.

3. Liika ehdottomuus voi olla turmioksi.

Jonkin asian ehdoton kieltäminen itseltä on kaksipiippuinen juttu - joko onnistuu keksimään muuta ajateltavaa, tai sitten alkaa ajatella kiellettyä asiaa entistäkin enemmän, sortuu ja tuntee siitä huonoa omatuntoa joka kerta. "Paaston" aikana olen yllättänyt itseni ajattelemasta, että sitten kun paasto loppuu, niin. Ilman aitoa motivaatiota muutoksesta tulee ulkoinen pakko: lakkoilen siksi, että pitäisi, ei siksi, että oikeasti haluaisin muuttaa jotakin. Lakosta voi tulla myös tekosyy sille, että ostaa sen jälkeen kaikkea ihan turhaa.

4. Vaatekaapin tyhjentäminen usein johtaa vain siihen, että kohta se on taas täynnä.

Sen lisäksi, että päätin lakata ostamasta mitään uutta, karsin Geneveen palatessani matkalaukkuni minimiin... Mikä ei ehkä ole fiksuin veto, jos on nopeasti kyllästyvää sorttia. Toisaalta, huomasin myös, että yhdellä takilla ja kaksilla kengillä pärjää ihan hyvin, jos on pakko.

Olen siis vähän mukavuudenhaluinen, mutta riittävän tunnollinen, ettei homma lähtenyt ihan käsistä — lisäksi minusta on tullut innokas säästäjä, mikä on aina hyvä juttu. Tiedostan nyt, milloin itse helposti sorrun heräteostoksiin ja miten niitä voi välttää, joten aion vielä jatkaa paastoa. Välillä tuntuu, että täällä luksusmerkkien keskellä uhkaa iskeä kapitalistinen ostoshysteria, mutta silloin yritän muistuttaa itselleni, että ostamatta jättäminen on kuitenkin aina coolimpi vaihtoehto.

Sarjan aiemmat osat:

Osa 1: Vastuullisuus vie vararikkoon.

Osa 2: Parhaat dokumentit.

Osa 3: Näin tunnistat laadun (video).

Osa 4: Kannattaako boikotointi?

Osa 5: Vaatekaappi matkalaukussa.

Osa 6: Vaatepaasto.

Share

Pages