Sosiaalisuus on monitahoinen asia. Aristoteles sanoi, että ihminen on sosiaalinen eläin. Joskus ajattelen, että vaikka osaan olla sosiaalinen, ei minun pidä olla sosiaalinen. En siis elä muiden kautta, näin sanoakseni. Sosiaalisuus on avannut minulle valtavan isoja asioita ja mahdollisuuksia, joita osaan arvostaa ihan uudella tavalla. Ystäviä, olen oppinut kaikenlaista uutta ja päässyt kiinni elämän monista puolista. Mutta pikku hiljaa olen oppinut ymmärtämään sosiaalisuuden ihmeellisen puolen. Nimittäin sen, että koska olen nainen, minun myös odotetaan olevan sosiaalinen.

Tämä yllä esitetty väite ei ole mikään periaate, vaan arkisen toiminnan kautta tullut johtopäätös. Ennen kukaan naapureistani ei varmaankaan tiennyt olemassaolostani. Nyt aamulla salilta tullessani moikkaan useampaa ihmistä tai oikeastaan he moikkaavat minua. Kaupan enemmän tai vähemmän tutuiksi tulleiden kassaneitien kanssa puhutaan niin vapun säästä kuin hyvän nutturan nikseistä. Ostaessani (taas) suklaata, minua niin nauratti (eli hävetti) mennä kassalle, mutta totesin: ”On taas se aika kuukaudesta”. Yhteisymmärrys oli suurta kassaneidin ollessa kovasti ostokseni moraalisen oikeutuksen takana. Yhdessä on myös naurettu eräälle mies asiakkaalle, joka naistenpäivän kunniaksi osti suklaata ja kukkia, koska ”muuten ei ole kotiin menemistä”. No ei olekaan ja tästä olimme kassaneidin kanssa varsin samaa mieltä, vaikka samaan hengenvetoon ihmettelimme toimintakulttuuriamme moisen päivän kohdalla. Esimerkkejä siis riittää. Niin niitä riittää teilläkin; te ette vain oivalla niitä.

Vaikka en valitakaan uusista mahdollisuuksistani, joudun silti mielestäni niin uusiin tilanteisiin ja niistä seuraaviin tunteisiin. Varsinkin naisten kanssa juttua tuntuu riittävän postin kassalla postimerkkejä ostaessaan kuin salilla treenivinkkejä vaihdettaessa. Onko se sitä sukulaissieluisuutta? Samalla kun ajattelee naisia, jotka tietoisesti haluavat työskennellä miesten kanssa, pohtii tätäkin asiaa eri tavalla. Miesten kohdalla tilanne on erilainen. Olen oppinut arvostamaan heitä, koska he arvostavat minua. Eräänlaista tasavertaisuutta, mutta ei välttämättä aina tasa-arvoisuutta. Miesten kohdalla sinun ei odoteta kertovan, että syöt suklaata kun on kuukautiset, ellet halua harrastaa todella vahvaa itseironista huumoria. Välillä tunnun olevan heidän mielestään kovin monimutkainen ja hankala, vaikka itse tietenkin ajattelen olevani hyvin looginen (no en kyllä aina).Toinen tekijä on seksuaalinen puoli, joka siis nousee enemmän esiin miesten kohdalla, vaikka kaikki niin sekavaa onkin. Osin tästä johtuen kierrän pitsiset prinsessaunelmat vielä kaukaa, vaikka niistä omalla tavallaan haaveilenkin. Ehkä liitän pitsin ja eroottisuuden liian paljon toisiinsa.

Kaikki edellä mainittu menisi aivan uuteen valoon jos en osaisi tai en edes haluaisi olla sosiaalinen. Silloin nämä mahdollisuudet olisivat haasteita, jotka voisivat pahimmassa tapauksessa eristää minut kotiin nurkkaan istumaan. Toki olen itsekin käynyt joissain asioissa kovan koulun läpi. Kaikki ei siis aina ole ollut näin mukavaa ja helppoa, ei todellakaan. Onneksi ne kuukaudet ovat jo olleet ja menneet. Tietty naiskuva, jossa näkyy ujous, herkkyys, hiljaisuus ja arkuus on hankala sitoa näppärästi ja toimivasti yhteen sellaisen sosiaalisen kulttuurin kanssa, jossa sinun odotetaan hallitsevan tilannetajuun kuin muuhunkin sosiaaliseen puoleen liittyvät jutut. Myös oman elämän ongelmat (esimerkiksi sairaus) tai vaikkapa huonot kokemukset saattavat eristää tahtomattaan ja viedä kuin itsestään pois sosiaalisia taitoja. Kiteyttäen voisi ajatella, että hyvä tilannetaju, ystävät, itsetuntemus ja huumori pelastavatkin monia asioita, ja uskon monen muunkin allekirjoittavan tämän. 

Olen jokseenkin perso karamellille, erityisesti lakritsille ja suklaalle. Tänä vuonna olen saanut aivan uuden impulssin juuri suklaaseen. Tuntuu kuin tuo kääröön pakattu 200 g painava levy olisi joinakin päivinä yhtä aikaa lohduttaja, seksin korvike, mielialan kohottaja ja mielialan pahoittaja suklaan sisältämän rasvamäärän takia. Selaillessani nettisivuja yhtälöllä nainen + suklaa, saan silmieni eteen iloisia ja surullisia uutisia. Jos uutisen mukaan tummansuklaan syöminen on jopa terveyden kannalta suotavaa ja samaan aikaan naisen kiukun viimeinen aikaansaaja, ei enää osaa kuin pyöritellä päätään. Serotoniini on hormoni, jota nimitetään myös mielihyvähormoniksi. Se muun muassa säätelee ihmisen ruoka- ja seksihaluja. Sen puute aikaan saa juuri tuon himon suklaaseen; vastaavasti serotoniinin puute aikaan saa pahimmillaan masennuksen oireita ja seksihalujen katoamista. Tehdyn tutkimuksenkin mukaan edellä mainitsemani ristiriita on todellinen suklaan sekä kohottaessa mielialaa, mutta samaan aikaan saattaa aikaan saadessa mielialan romahtamisen.

(http://www.voice.fi/terveysjahyvinvointi/nainen-varo-suklaa-voi-tehda-kiukkuiseksi/23/47782)

Asiaa voi lähestyä myös ihan toisenlaisista näkökulmista, joissa ei enää puhuta serotoniineista tai rasvamääristä. Kun itsekin tarkkailen (siis jälkikäteen) käytöstäni, huomaan, että suklaanhimoon liittyy kaksi erityistä tekijää: tietty rytmi ja tietyt tunnetilat. Tuo rytmin olemassaolo askarruttaa minua niin kovasti, että olen jo harkinnut ryhtyväni pitämään ”suklaapäiväkirjaa”. Kyse tuntuu olevan eräänlaisesta kierrosta, jossa tiettynä aikana kuukaudesta suklaaseen turvautuu kuin parhaaseen ystävään. Totesin tästä asiasta eräälle naiselle, joka hymyili, nyökkäili ja tyytyväisenä mussutti – suklaata. Eli en ole yksin. Toinen tekijä on tuo tunnemaailma. Silloin kun harmittaa, kiukuttaa eikä taaskaan pääse perille omista ajatuksista, niin kauppareissun yhteydessä on helppo napata mukaan se todellinen ratkaisija tai korvike eli suklaalevy. Kun on parempi ja pirteämpi mieli, suklaasta kieltäytyy helpommin varsinkin julkisissa tilanteissa. Luonnollisesti suklaakin loppuu aikanaan ja sitten iskee se toinen fiilis eli ahdistus siitä, tuli taas syötyä liikaa makeaa ja että taas pitää polttaa tuo suklaalevy pois kuntosalilla rehkiessä. Ei tässä kyllä järkeä ole, mutta niin hyvältä se suklaan syöminen vain tuntuu - kohtuudella.

Näin jossain väitteen, jonka mukaan nainen voi tinkiä seksistä, mutta ei suklaasta. En osaa sanoa, että onko väite tosi, mutta voin helposti uskoa sen totuuteen. Sekä seksiä että suklaata on monilla ”mausteilla” varustettuna ja molempien ajallinen kesto on rajallinen riippuen luonnollisesti suklaansyöjän tai seksiä harrastavan henkilön innokkuudesta. Erona on varmaankin se, että suklaan syö mieluiten itse kun taas seksi on mukavampaa yhdessä. Yhteistä vaikuttaa taas olevan se, että molemmilla on suuri merkitys mielialaan, ei siis pelkkään kehoon. Olen tämän vuoden aikana kirjoitetuissa kirjoituksissani tuonut varmasti esiin mielen ja kehon suuren yhteyden. Kolmas olennainen tekijä on sosiaalisuus ja sen monet muodot. Näistä kaikista tekijöistä on yleinen mielialamme ja mielihyvää tuottavat asiatkin rakentuneet. Yhdelle se on uuden työpaikan löytyminen, toiselle uuden hiusvärin tuoma tyytyväisyys ja kolmannelle lasten tuoma ilo. Mukana on siis isoja kuin pieniä asioita. Perusarvoja, kuten koti, perhe, työ ja parisuhde ajatellessa mieleen putkahtaa kysymys, että kuinka suuri osuus suklaalla on noiden perusarvojen ylläpitämisessä ja jopa syntymisessä. Kumpi on siis parempi tuliainen treffien tai riidan jälkeisen lepyttelyn yhteydessä, kukkakimppu vai suklaalevy?

Menen kesäkuussa Naistenkliniikalle puolivuotistarkastukseen. Siellä tullaan todennäköisesti läpikäymään kehoni muutoksia, tunnetilojani ja tulevaisuutta koskevia ajatuksiani. Motivaatio tuolle reissulle löytyy niin käyntipakosta kuin siitä, että on sinänsä joskus mukava puhua hoitavan tahon kanssa asioista, joista ei yleensä tule juteltua. Niin ja tuleehan samalla nähtyä kesäinen Helsinki sen muutaman tunnin verran. Eniten minä vain jännitän sitä, että joudunko ”esittelemään” rintojani lääkärilleni. Näin tulee varmastikin käymään ja on vaikea etukäteen arvailla, miltä se hetki tuntuu. Todennäköisesti nololta, mutta ehkä toivon kuulevani jotain positiivista. Toivottavasti joku päivä uskaltaudun jo tuon osaston suhteen toimimaan avoimemmin pukuhuoneessa varsinkin kun en enää rintojeni osalta erottaudu toisista naisista ainakaan niin itsestään selvästi. Ehkä tämä on vielä osin liioiteltua, mutta onneksi rintoja on niin moneen lähtöön. Oli niin tai näin, takuuvarmasti tuo hetki lääkärin silmien edessä tuntuu kovin erilaiselta kuin housujen sisällön esitteleminen, jonka kohdalla ei edes 5 kilon suklaalevy tuo lohtua. No, tuota minun tuskin täytyy tehdä. Ehkä otan lääkärini kanssa puheeksi tämän suklaanälän. Jos saan vastauksen, että ”sellaisia me olemme, syö vain menemään”, niin ehkä pohdin asiaa suklaan ääressä.

Haavoittavuus tekee meistä ihmisiä ja inhimillisiä. Kukin on omalla tavallaan titaanista tehty ja yhtä aikaa jonkun asian suhteen haavoittuvainen. Nämä akilleen kantapäät opimme tuntemaan elämän polkumme varrella. Ajan myötä saatamme jopa oppia hyväksymään ja kääntää ne isoiksi voimavaroiksi osan ihmisistä päästessä eroon noista kantapäistä uusien kokemusten kautta. Itse olen joissakin asioissa kuin mukautuva haavanlehti, vaikka tuo kaikki saattaa joskus tehdä kipeääkin. Ehkä se surullinen totuus on, että kaikki menee niin kauan hyvin kun joku ei huomaa tuota kipua. Miksi se on näin? On myös asioita, joissa koen olevani kuin posliinista rakennettu. Peitän kaiken sen haavoittuvuuden ja heikkouden saattaen suuttumuksella ”paikata” sitä todellista tunnetta, minkä joku asia minussa aiheuttaa. ”Älä sano minulle noin, älä puhu siitä asiasta, anna minun vain olla”.   

Törmäsin haavoittuvuuden käsitteeseen selaillessa Osmo Kontulan teosta Mielen seksuaalisuus (2012), josta puhuin edellisessä tekstissäkin. Tutkiva kirjailija kirjoittaa seuraavasti:

”Haavoittuvuus intiimissä seksuaalisuudessa tarkoittaa sitä, että ihminen on avoinna vastaanottamaan ja antamaan rakkautta ihan sydämestään asti. Haavoittuvasta sydämestä, joka kykenee aitouteen, tulee vahvuuden lähde”. (s. 118.)

Kontula sitoo tässä yhteydessä haavoittuvuuden yhteen seksuaalisuden kanssa, siis yhteen herkkään alueeseemme. Lainauksessa on monta avainsanaa: avoimuus, rakkaus, aitous ja vahvuus. Rakkaus ja avoimuus kuuluvat kiinteästi yhteen. Onko avoimuus todella vahvuus ja missä määrin, sitä mietin. Teoriassa rehellisyyttä, aitoutta ja avoimuutta arvostetaan, mutta käytännössä noin toimivat ihmiset tietävät miltä se kaikki saattaa pahimmillaan tuntua. ”Hei, tuo on Mikko. Olin suhteessa hänen kanssaan ennen sinua”. Niinpä. On siis vaara rikkoa itsensä vapaaehtoisesti, kuin pudottaa oma-aloitteisesti se posliininukke lattialle. Sirpaleet saa toki kerätty, uudelleen liimattu ja ehkä lopputulos on entistä ehompi. Mutta miltä tuo kaikki todella tuntuu? Jäin myös miettimään haavoittuvaa sydäntä vahvuuden lähteenä. Näin varmaan saattaa olla, jopa minullakin. Asialla on kuitenkin se toinen puoli. Haavoittuva sydän on avoin, ehkä liiankin. Haavoittuvuudessa on jotain niin kauniin inhimillistä, että se saa palan nousemaan kurkkuun.

Olen monessa asiassa niin lapsenmielinen, että saatan sen tähden satuttaa itseäni tahtomattaan. Sitten on aiheita, joita kartan (keho), pelkään (seksi), joista en kehtaa puhua (seksi ja seksuaalisuus), vaikka jotain yritänkin mongertaa. Vapun aikana näin pitkästä aikaa erästä miespuolista tuttuani, jonka kanssa keskustelu meni yllättävään ja minulle hankalaan suuntaan. Tunsin kuinka vaivaantumisen tunne kasvoi samaan aikaan kun tuo pitkä mies katsoi minua syvälle silmiini. Spontaanisti otin häntä kiinni lantiolta, koskin ”vahingossa” hänen vatsaansa ja sanoin: ”Anna olla, älä kiusaa minua, ei mikään nyt ole mahdollista. Unohda koko juttu.”. Todellisuudessa kiusasin itse itseäni ja tuo spontaani teko vain pahensi tunnetta, vaikka samaan aikaan tunsin jotain aivan maagista. Tuona kyseisenä hetkenä olin haavoittuvimmillani, niiden minulle kiusallisten kysymysten ja tekojen edessä ja päädyin vielä toimimaan edellä kuvatulla tavalla – koska ajattelin sen tuntuvan oikealta. En kadu tekoani ja osaltaan on ehkä hyväkin, että joudun/pääsen tällaisiin tilanteisiin. Jälleen kerran sanon sen totuuden, että näiden tilanteiden kohdalla minä opin jotain itsestäni (ja omasta hölmöydestäni). Kotona tietenkin moralisoin kaikkea ja pohdiskelin, että miksi kaikki on vain niin... vaikeaa. Lisäksi mielessäni kävi kysymys: ”Tarkoittiko hän todella mitä sanoi?”. Eikö ole niin vanhanaikaista ja tyhmää langeta tähän.

&playnext=1&list=PL1DE5C8F62557BD34

Haavoja meissä on ja niitä tulee. Osan voi hoitaa kuntoon laastarilla, osaan taas ei auta kuin aika, uudet positiiviset kokemukset, itsensä tunteminen ja asioista puhuminen. Tuntuu vain, että kaltaiseni yksinäiset sudet eivät puhu silloinkaan kun olisi tuo mahdollisuus. Me paikkaamme kaiken itse pohtimalla ja hankkimalla niitä hyviä kokemuksia, jotka tuntuvat hyviltä vasta myöhemmin. Haavoittuvan sydämen omaava ihminen tuntee kaiken isosti, hyvin voimakkaasti ja heidän loukkaamiseen ei tarvita montaa väärää sanaa. Samaan aikaan saatamme antaa kuvan siitä, kuinka me kestämme ihan mitä vaan. Siis niin me kestämmekin, kunnes haavoittuvuus tulee esille. Olemme iloisia kun toinen löytää sen poika- tai tyttökaverin, vaikka sisimmässä me kärsimme omasta yksinäisyydestämme. Silloin kun tilanne käy liian araksi, me poistumme paikalta ja katoamme kuin näyttelijä kesken elokuvan, jälkiä jättämättä ja mielellään niin, että kukaan ei huomaa.   

Olen tämän talven ja kevään aikana kirjoittanut lähinnä hormonaalisen tasapainon muuttumisesta aiheutuneista iloista ja suruista. Lisäksi olen aikaisempaa avoimemmin kirjoitellut ja samalla pohtinut minulle herkkiä ja arkoja aiheita. Ei tämä kaikki eivätkä muutokset muutenkaan ole pelkästään hormonien aikaansaamaa. Kyseessä on iso kokonaisuus, jossa on väillä vaikea erottaa syytä ja sen seurausta. On kuitenkin teemoja, jotka eivät ole pelkästään minusta riippuvaisia. Näiden tilanteiden edessä olen herkempi kuin koskaan, koska en pääse haluamiini ”tuloksiin” ainakaan itsestään selvästi. Näistä yksi on vanhemmuus, joka vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Toinen teema, jonka kohdalla olen ajautunut minulle epätavanomaisen ärsyttävään tuloksettomuuteen, liittyy seksuaalisuuteen. Tämä ristiriitainen tunne tuntuu sekä mielenkiintoiselta, uudelta että ajatuksia sotkevalta. En halua lyödä itselleni mitään määritelmää tyyliin ”hetero” tai ”biseksuaali”, sen sijaan annan ajan kulua ja sen kuluessa pyrin tutkiskelemaan tunteitani aiheeseen liittyen. Se, mikä sotkee tätä kaikkea, on luonnollisesti ajatus, että on oltava jotain, joka pois sulkee jonkin toisen pois. Ajatus, että joskus rakastuisin sekä mieheen että naiseen tuntuu jotenkin... sekavalta.

Osa lukijoistani on varmasti nauranut, ihmetellyt tai jo epäillyt jotain suhteestani naisiin. Nauranut siksi, että estetisöin heidät, ihmetellyt liiankin moniulotteista tarkastelutapaani ja epäillyt minun haluavan noita naisia myös seksuaalisesti. On totta, että näen naiset liikkuvina maalauksiani, joista pystyn nopeasti erittelemään osia, joita pidän kauniina. Silmäni on hämmästyttävän tarkka, mutta myös valikoiva. Taustalla liihottelee tietenkin se ”haavenainen”, jota tuskin koskaan kohtaan. Enkä edes haluakaan kohdata häntä. On myös totta, että ajoittain minua kiusaa tämä estetisöinnin halu. Ongelma on yksinkertainen: minulle nuo kaunokaiset ovat osia, eivät juurikaan kokonaisuuksia, joihin voisin rakastua tai joiden kanssa voisin elää ja rakentaa yhteistä kotia. Tai tältä minusta tuntuu. Juuri tätä vaarallista tapaa rakastua naiseen kuvataan kauniisti Masumuran elokuvassa Manji (1964), Japanin ensimmäisessä ns. lesbo-elokuvassa. Minulle tästä kaikesta seuraa sellainen hajaannus, jossa ei ole realismia alkuunkaan. Kun laitan mielessäni riviin niitä naisia, joita tapaan arkisin salilla ja joita pidän miellyttävinä, heillä on paljon yhteistä, kuten ikä, tapa laittaa hiukset, kehon muodot ja tapa olla nainen – siis ulkoisesti. Varsinainen latistuminen tapahtuu kun näen nuo naiset alastomina pukuhuoneessa tai juttelen heidän kanssaan. Huomaan sen tietyn kehollisen jumaluuden muuttuvan hyvin hauraaksi, inhimilliseksi kokonaisuudeksi, joka on eri tavalla kaunista. Jutellessani heidän kanssaan koen vahvaa samanlaisuutta ja huomaan myös sen, kuinka erilaisia me olemme.

Kuinka asiat ovat sitten miesten kanssa? No, eri tavalla. Miehet ovat minulle taas kokonaisuuksia, jotka muodostuvat tietyistä osista. Olen valmis antamaan anteeksi tiettyjen osien puuttumisen kokonaisuuden hinnalla. Tämän huomasin kun tutustuin ystäväni kautta erääseen mieheen, joka vei minulta ns. jalat alta. Olisinko naisen kohdalla todella valmis tähän, en tiedä. Sitä tiettyä hehkua, joka naisista saattaa löytyä, löytyy harvoin miehistä ja tämä on minulle merkki realismista. Toki ihastuessaan sitä hehkua löytyy ja paljon, mutta nyt on kysymys jostain muusta. Yksi asia, jonka tiedän näyttelevän isoa roolia, on tietenkin se, että hän on mies ja minä olen nainen. Olemme erilaisia ja hyvä niin. Melkein voisi väittää, että mitä erilaisempia me olemme, sitä parempi. Sinä olet pitkä, komea ja maskuliininen, minä taas lyhyempi, nätti ja feminiininen. Sinä käytät salilla aina mustaa paitaa ja minulla on violetit kengät. Kuulostaa varmasti monen naisen kauhukuvalta, mutta minulle tässä perinteisessä mallissa on omat rikkautensa. Varsinkin kun huomaa saavansa arvostusta sellaisten asioiden ja osaamisten kautta, joihin naiset lähinnä suhtautuvat olkiaan kohauttaen tai kateudella. Perinteiset mallit ovat jo katoamassa yhteiskunnan muutospaineesta johtuen. Lisäksi vapaaehtoisesti pelkäksi kynnysmatoksi muuttumisessa on jotain todella vaarallista: se ei voi olla naiseuden mittari, ei. Ja mitä tuohon muutospaineeseen tulee, koen sen viime kädessä hyväksi asiaksi. Huomaatte varmaan, että miesten kohdalla en puhu niinkään kehosta (koska en varmaan kehtaa), vaan isommista kokonaisuuksista, joissa yhteiskunta näyttelee isoa roolia. Sen kuitenkin tiedän, että mieskuvani on kehittymässä ja pikku hiljaa löytyy niitä komeita osia, jotka tekevät miehestä miehen. Ja niiden miesten kohdalla tunnen olevani Nainen.

Taannoin löysin kirjastosta Osmo Kontulan teoksen Mielen seksuaalisuus (2012), teos, joka on ensimmäinen, jota olen todella tutkinut innolla. Kontula kirjoittaa seksuaalisesta itsetunnosta, jonka huomaan minulta puuttuvan. Kontula kirjoittaa seuraavasti:

”Parasta mitä voi tehdä seksuaalisen itsetunnon vahvistamiseksi on kunnioittaa omia tunteitaan riippumatta siitä, kuinka epäloogisilta ne saattavat vaikuttaa, sekä välttää samalla tunteiden vähättelyä tai jopa niiden torjuntaa. Epämukavuuden tunteita omaa seksuaalisuutta kohtaan ei voi muuttaa tai poistaa hetkessä. Se on vuosikausien prosessi. Tämä työskentely on sitä onnistuneempaa, mitä enemmän ihminen uskoo ja luottaa itseensä (s. 31.)

Tässä lainauksessa on koko kuva siitä, mistä niin moni juttu kiikastaa. Tähän voi vielä lisätä sen, että tällä hetkellä pyrinkin elämään aseksuaalina, joka on varsin hankalaa tunne tasolla, ei muussa mielessä. Sinänsä on jo voitto, että näitä tiettyjä tunteita herää. En vain saa kiinni, mitä ne tunteet ovat ja mistä ne kumpuavat. Naisen kohdalla ne ovat jotain ylimaallisia, miehen kohdalla jotain eroottisia, ehkäpä. Kontula kehottaa ihmisiä luopumaan itsensä arvostelusta, luottamaan itseensä ja omaksumaan lempeän tavan tarkastella niin itseään kuin seksuaalista itsetuntoaan. Uskon, että ajan myötä opin luottamaan itseeni, mutta tämän itsetunnon vahvistamiseksi on tehtävä tiettyjä tekoja pohdintoineen eteenpäin päästäkseen. Mutta onneksi tämä uudelleen syntyminen seksuaalisuuteen tuntuu elävöittävältä, ikään kuin tuntisi olevansa elossa siltä osin, vaikka ei todellisuudessa tee muuta kuin johdonmukaisesti haparoi. Sitten myöhemmin tulen haparoimaan seksin saralla, mutta mennään nyt askel kerrallaan.

Minulla on ollut aina erikoinen ja hyväkin muisti. Elokuvia katsoessani koen usein tunnetta, että joko olen jo aikaisemmin nähnyt tämän tai tunnen löytäväni tuttuja, jo nähtyjä kohtauksia. Elokuvien kohdalla yhtälö tuntuu menevän niin, että sen minkä koen ymmärtäväni, sen myös muistan. Yhtä lailla minulla on taipumus muistaa hyvin pieniä asioita, ja tämä taipumus tulee esiin myös menneisyyttä muistellessa – valitettavasti. Haluaisin niin unohtaa tiettyjä asioita, tunteita tai tilanteita, jotka vain palaavat kummittelemaan pienten asioiden kautta. Tuo pieni asia saattaa olla tuoksu, lehdestä luettu asia tai joku asia vain nousee mieleen sosiaalisten kanssakäymisten kautta. Olen jo oppinut toimimaan viisaasti ihmisten edessä ja saatan olla ihan vapaaehtoisesti asiasta ”tietämätön”. Tiedän, että en ole yksin tässä tilanteessa ja siksi onkin sosiaalista taitoa ymmärtää niitä pieniä merkkejä, joilla ihmiset välittävät signaalin, että ”vaihdetaanko puheenaihetta”. Kaikesta ei tarvitse puhua ja kaiken tulee lähteä yksilöstä itsestään.  

Viime aikoina olen nähnyt unia entisestä elämästäni, johon kuului aika monta tekijää. Enimmäkseen olen todennut, että poden syyllisyyden tunnetta noissa unissakin tai oikeastaan käsittelen sitä unieni kautta. Usein herätessäni (olettaen että muistan uneni) olen alla päin, mutta haluan jollain tasolla käsitellä kokemaani. Unieni kautta olen vieraillut lukiossani, avioliitossani ja nyt mitä kummallisimmilta tuntuvissa tilanteissa. Nyt jälkikäteen kaikki tuo on pääosin kuin yhtä isoa painajaista, vaikka siellä valoa jossain kohdin näkyykin. Palaan aina vain siihen kysymykseen, että ”miten pystyi kaikkeen tuohon ja miksi niin pirun kauan?”. Touhutessani aamulla jäsentelen ajatuksiani ja yritän antaa itselleni armoa. Jos joku vielä kuvittelee, että nautin kaikesta siitä, mitä olen tietyille ihmisille tahtomattani aiheuttanut, niin voin sanoa tuon olevan pahasti virheellinen käsitys. Ja tämän tunteen kanssa pitää vain oppia elämään.

Tämänkertainen otsikkoni tulee Costa Gavraksen legendaarisesta poliittisesta elokuvasta Z- hän elää (1969), joka osoittaa sen, että vaikka henkilö kuolee, hänen perintönsä elää ikuisesti ihmisten tekojen kautta. Muistan aikanaan nähneeni tutkimuksen, jossa monet transsukupuoliset ihmiset pelkäävät noiden väärien perintöjen ja muistojen palaavan kummittelemaan ikääntymisen yhteydessä. Tämä pelko on aiheellinen. Itselläni vaikuttaa vielä olevan hiekkaa tiimalasissa, joten en vielä näistä asioista stressaa. Sitä ennen pyrin vain rakentamaan elämääni, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon positiivista muisteltavaa. Tällä hetkellä perspektiivini onkin enemmän se, että mitä tapahtui viime viikolla kuin että, mitä tapahtui viime vuonna. Ehkä kaikki vain onkin yhtä ja samaa pintaa, jossa me liikumme akseleilla ”ennen-nyt-huomenna”. Ehkä me kaikki olemme siellä Marienbadissa tai Hiroshimassa, joihin Resnais sijoitti mystiset aikaa tutkivat elokuvansa. Se mikä on nyt ajankohtaista, on huomenna jo historiaa. Tämä on joskus ihan hyvä muistaa.

Tämän elämänohjeen sain kun selittelin ystävälleni keskeneräisen kehon ja mielen nurjaa puolta. Silloin tein taas sen tutun päätelmän: ei ne vaan ymmärrä. ”Harrasta seksiä, etsi poikakaveri, tykkäätkö tästä ja tuosta, älä ole noin syrjässä...”. Ehkä kaikki on toisille vain niin helppoa ja itsestään selvää, että ajatus ”itsensä hyllyttämisestä” on vaikeaa ymmärtää. Tämä itsensä hyllyttäminen koskee nyt seksuaalisuutta ja seksiä, jotka ovat kaksi eri asiaa, vaikka toisiinsa kätevästi nivoutuvatkin. Kun oppii karsastamaan ja varomaan edellä kuvattua parivaljakko, siitä tosiaan seuraa, ettei se tuuli todellakaan hulmua hiuksissa. Tuo elämänohje tuntuu itse asiassa vitsiltä tai eräänlaiselta haaveelta. Jos elämäni olisi näiden teemojen kautta nähtynä tieteiselokuva, elämäni olisi sellainen mukavan pirteä dystopinen kuvaus vallitsevasta tilanteesta.

Tämän vuoden alussa minulla oli tavoitteena rakentaa ajatuksiani valmiiksi seksuaalisuuden ja seksin suhteen. Hain alussa apua niin kirjallisuudesta, sittemmin otin yhteyttä terapeutteihin. Totesin, että kirjallisuudesta ainoa tilanteeseeni sopiva kohta alkaa otsikolla ”Nuoren seksuaalisuus”. Tuon luvun alla on kaikki olennainen: epävarmuus, pelot, odotukset ja paineet. Kaikki muu on mahdollisesti ajankohtaista tulevaisuudessa eli suoraan sanottuna kaikki se, mikä liittyy itse tekemiseen. Terapeutteihin tutustuminen paljasti karmivasti teemani erikoisuuden. Olin käytännössä opettajana kolmelle eri terapeutille ennen kuin kyllästyin maksamaan siitä, että opetan heitä. Lisäksi näin kuinka minua ei kohdeltu henkilönä, joka haluaa tutustua itselleen vaikeisiin aiheisiin kuin kuka tahansa muukin apua tarvitseva nainen. Ystävät taas opettavat omilla tavoillaan seksistä puhumisesta, vaikka enemmän nyt kuuntelijan roolissa olenkin. He kuvittelevat olevansa kyvyttömiä ymmärtämään minua, vaikka lähtökohtaisesti olenkin samassa tilanteessa kuin he ovat joskus olleet. Harva vain muistaa enää, mitä se silloin joskus oli. Heidän apunsa on se, että koska he puhuvat asioista niin suoraan, opin ainakin kuuntelemaan suoraa puhetta liittyen seksiin. Onko tästä toisaalta mitään apua, koska tällaisesta puhekulttuurista en vain pidä.

Kiteyttäen, olen varsin yksin aiheeni kanssa. Yhteiskunnassa taas en todellakaan ole yksin aiheeni kanssa; se jopa altistaa ja pakottaa minun ajattelemaan asioita entistä enemmän. En koe kovinkaan paljon edistyneeni siitä viimevuotisesta lähtötilanteesta. Yritän kuitenkin tehdä töitä aiheiden suhteen, koska tiedän, että prosessin jatkoa ajatellen nämä aiheet tulevat entistä voimakkaammin esiin. Niistä on puhuttava ja pystyttävä kokonaisvaltaisesti perustelemaan näkemyksiään tilanteissa, joihin liittyy suuria merkitysarvoja. Mahdollisuus seksin harrastamiseen ei siis kuulu siihen perustelulistaan, jolla tulen perustelemaan erästä kirurgista toimenpidettä, mutta yritän hinata tuon seksin tuolle listalle, tosin sinne pohjalle vain. Ja näyttäähän se taas paremmalta hoitavan tahon silmissä kun näytän kuitenkin tiedostavan ne mahdollisuudet, jotka minulle saattaa tulevaisuudessa avautua kuin kenelle tahansa naiselle. Ajatusmaailman kehittäminen ei tule kuuntelemalla Petri Nygårdin ”laulujen” sanoja, katsomalla aikuisviihdettä tai lukemalla Demin verkkokeskusteluja, vaikka nuo keskustelut monella tavalla mielenkiintoisia ovatkin.

Muuttunut tilanteeni tuo uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Kun ennen murehdit läpimenevyyttäsi, nyt se tuntuu olevan vakio lähtökohta. Sen seurauksena pääset tutustumaan miehiin, jotka kiinnittävät huomionsa pieniin muotoihini. Jo katseisiin tottumine vie aikaa, puhumattakaan kaikesta muusta. Ajan myötä haasteena on sitten se, kuinka lähestyä miestä ja kuinka se kaikki tapahtuu siellä makuuhuoneessa, jne. Aina löytyy uusia portaita, joille pitää tai haluaa nousta. Ennen riitti, että on edes nainen. Nyt haluaa olla nätti nainen. Sosiaalisen puolen kautta tulevat paineet olen kuitenkin kääntänyt edukseni. Ja opin samalla tästä kaikesta niin paljon, kuin kuka tahansa aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori. Tarvitsen aikaa, tarvitsen sen todellisen mahdollisuuden muutokseen, mutta myös töitä on tehtävä. Sillä tiellä onneksi ollaan.